Jo perustaessani Mahler-blogin pidin mahdollisena aihepiirin laajentamista myöhemmin Brucknerin sinfonioihin. Tietenkään Mahlerin musiikki ei ole tyhjentynyt, mutta en ole vähään aikaan pystynyt kuuntelemaan hänen musiikkiaan niin analyyttisellä korvalla, että olisin hänen musiikkinsa levytyksiä pystynyt ruotimaan sanallisesti. Nyt on toisen suuren sinfonikon, Anton Brucknerin (1824-1896) vuoro. Aloitan kuudennesta sinfoniasta, sillä se on ollut itselleni ajankohtaisin Brucknerin sinfonia koko tämän kalenterivuoden. Se on Brucknerin "kypsistä" - kaikin puolin vältettävä epiteetti - sinfonioista vähiten suosittu, lyhyin ja kompaktein. Teoksen ensiosa Majestoso on rytmiikaltaan jatkuvine rubatoineen haastava, Brucknerin rytmikkäin sinfonian ensiosa ensimmäisen sinfonian ohella. Teoksen toinen osa on aivan iki-ihana; Adagio (Sehr feierlich) on jousivoittoinen, ja sen oboesoolo palauttaa minut edelleenkin aikaan, jossa surin ensirakkauteni päättymistä. Varsinainen scherzo-osa si
Mahlerin sinfonioista 6. sinfonia on tällä hetkellä minulle ohisoittosinfonia. Tämän traagiseksi sanotun sinfonian esityskäytännöissä on erimielisyyttä, missä järjestyksessä teoksen kaksi keskimmäistä osaa pitäisi soittaa. Itse olen tottunut siihen, että ensin tulee kaksi marssia ja adagio-osa vasta kolmantena. Finaali on valtava kontrapunktinen pyörre. Itse liitän Mahlerin kutosen formulakuljettaja Ayrton Sennan kuolemaan. Kuuntelin kommuunissani George Szellin levytystä kun olohuoneesta kämppikseni poikaystävä huusi aijai. Ayrton Senna oli kolaroinut. Klaus Tennstedt in live-taltioinnit ovat hänen studiotaltiointejaan paremmassa maineessa, ja moni etenkin Brittein saarilla vannoo Tennstedtin nimiin. Hän ikään kuin täytti Horensteinin paikan, jatkoi siitä mihin tämä oli jäänyt. Kuudennesta sinfoniasta kumma kyllä ensimmäinen osa kuulosti livetaltioinnissa vuodelta 1991 London Philharmonic in kanssa suhteellisen joutuisalta, vaikka onkin kellotettuna yksi kaikkein hitaimpia taltio