Das Lied von der Erde

Kuten Tony Duggan on todennut, Mahlerin yhdeksäs sinfonia on "conductor proof" eli immuuni kapellimestareiden inkompetensille. Kelvollisesti sinfonia on ylöspantu niin moneen otteeseen, että joudun rajoittamaan katsaukseni sellaisiin levytyksiin, jotka tuovat jotain oleellista teoksen ymmärtämiseen. Lisäksi katson tarpeelliseksi varoittaa joistakin versioista. Moni levytys sortuu siihen, että lähes puolituntiseen osaan ladataan koko ilmaisupaletti, kaikki, mitä on sanottavaa. Tämä top-heavy -style voi uuvuttaa kuulijan niin ettei hän enää samalla istunnolla jaksa kuunnella ensimmäistä osaa edemmäs. Tosin kyllä teos itsessään on aika lailla etupainoinen: sinänsä kaunis ja substantiaalinenkin finaali on lähinnä resignaatiota, irtipäästämistä, jännitteen purkamista.  Mahlerin 9. sinfonia on hyvästijätön sarja: siinä jätetään hyvästejä romantiikalle, 1800-luvulle, humanismille, maallisille iloille, laululle, viinille, elämälle ja maailmalle yleensä. Ensimmäisen osan koodan rom

Länsimaisen keskeisen sinfoniakirjallisuuden pisin merkkiteos on Mahlerin kolmas sinfonia. Se silloittaa toisen ja neljännen sinfonian välin, sisältäen elementtejä molemmista. Se on myös luonnon ja elämän ylistys. Jos mikään Mahlerin sinfonia, niin kolmas sinfonia aivan erityisesti kuvastaa Mahlerin omaa sinfoniallista ohjelmanjulistusta: se sisältää kaikkea mahdollista. Niin ylevän finaalin kuin bing-bong-banaliteettia julistavan lapsikuoron, lehmänkelloa ja ties mitä. Rauhaakin teoksesta löytyy Sehr ruhevoll -osasta, ja teoksen finaali on koko sinfoniakirjallisuuden upeimpia.  John Barbirolli n johtaman Hallé-orkesteri n levytys saa vahvan suosituksen Tony Dugganilta. Se lähtee jotenkin varovasti liikkeelle, ja siinä on tiettyä rosoa. Jos jossakin on luonnetta ja swäggeriä, niin tässä. Oikeastaan ensimmäinen osa parantaa koko ajan vanhetessaan kuin sika juoksuaan, mikä on hyvin harvinaista, sillä usein reilun 20 minuutin jälkeen seuraavan kliimaksin jälkeen ekan osan viimeisestä