Mahlerin seitsemäs sinfonia on enigma: kaikkein omalaatuisin ja vaikeasti avautuvin Mahlerin sinfonioista. Sen tulkitsemisessa on kriittistä juuri oikea balanssi mysteerin ja spektaakkelin välillä. En ole vieläkään aivan toipunut kesästä -99 jolloin Mahlerin seiska siivitti totisinta maratonharjoitteluani kesähelteillä. Sen jälkeen minulla tuli ainakin toistaiseksi kiintiö tästä teoksesta täyteen. Vasta Pierre Boulez pesaisi teokseen henkilökohtaisesti kertyneet mailihiet pois, ja olen voinut palata teoksen pariin lähes 20 vuoden tauon jälkeen, ja jopa haluta kuulla sen.
Ensituttavuuteni teokseen oli Fugan alennusmyynnistä ostamani Hermann Scherchenin live-taltiointi. Se ei todellakaan ole mikään peruslevytys mutta siinä mielessä onnekas sattumus että tämän maverikin levytykset harvoin ovat tylsiä. Ja tylsä on viimeinen asia, joka Mahlerin teoksista juuri tämän kannattaa olla.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon Filharmonia-orkesterin levytys alkaa varsin lupaavasti. Sen ensimmäisessä osassa on yllin kyllin mysteeriä ja äkkinäisiä temponvaihdoksia, vaikka yleistempo onkin varsin rauhallinen, tai ainakin minuuttimääräisesti aikaa Sinopolilla menee sinfoniaan vartti kauemmin kuin vaikka Horensteinilla. Keskiosissa, etenkin kahdessa yömusiikissa, Sinopolin esityksen tietyssä mielessä vammauttaa juuri hitaus: jopa Klempererin käsittämätön ja surullisen kuuluisa hutiversio kulkee toisessa yömusiikissa rivakkaa vauhtia Sinopoliin verrattuna. Finaali taas paukkuu ja ratsastaa komeasti. Ei sovi jokaiselle.
Leonard Bernsteinin aiempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa on klassikko. Ja syystä. Jo heti teoksen avaus antaa ymmärtää, mitä on tulossa. Tämä on aivan magneettista. Bernstein, tuo haltioituneen spektaakkelin mestari, tekee teoksesta luontevalla tavalla mystisen ja jännittävän. Teos kannattaa esittää melko reippaassa yleistempossa, ja ladata rauhallisemmat jaksot täyteen mysteeriä ja sensuellia. Juuri sen Bernstein tekee.
Sinfonian toisen osan, 1. yömusiikin Bernstein tekee äärimmäisen virtuoosisesti. Ensimmäinen yömusiikki on kuin tuoksuva kesäyö, jossa linnut täyttävät ilman laulullaan. Kuitenkin se on jäntevää musiikkia, ei pelkkää lillumista. Kolmas scherzo-osa on jännittävä, ja tunnelmat vaihtelevat nopeasti eksoottisen, sensuellin ja pelottavan välillä. Toinen yömusiikki ei laahaa, vaan on verevää ja vetävää mutta tunnelmallista musiikkia. Viimeistään teos kinnaa finaalissa, jonka moni laahaa tunnistamattomaksi. Näin ei käy Bernsteinilla, joka on itse asiassa yksi todella harvoja, joka saa mielenkiinnon pysymään loppuun saakka. Näin koherenttina finaalin esittävät vain Horenstein, Abbado, Kondrashin ja Boulez.
Jos tästä teoksesta pitäisi omistaa vain yksi levytys, tämä se olisi, jos ei lasketa Horensteinin konserttitaltiointia, jossa on ihan siedettävä stereoambienssi. Tai sitten Abbadon Chicago-levytys.
Bernstein palasi parikymmentä vuotta myöhemmin asiaan saman orkesterin kanssa. Äänityksellisesti uudelleenlevytys ei kyllä ole perusteltua, sillä ei äänitys ainakaan ole 20 vuodessa parantunut.
Tällä kertaa tarjolla oli vähemmän impetusta mutta miltei yhtä paljon mysteeriä. Tosin ensimmäinen osakin kyllä käynnistyy, mutta vain hitaammin kuin aikaisemmassa levytyksessä, jossa Bernstein hyökkäsi in medias res.
Myös uudemmassa levytyksessä ensimmäinen yömusiikki on hyvin tunnelmallinen. Tämän Bernstein osaa ehkä paremmin kuin kukaan muu. Sen sijaan scherzo tässä laahaa verrattuna vanhempaan levytykseen. Toisessa yömusiikissa Bernstein on taas omimmillaan. Finaali on aika vastustamatonta päästelyä. Siinä Bernsteinilla on ajoittain jarrut kokonaan pois päältä, vaikkakaan ei se mikään holtiton amok-juoksu ole.
Rafael Kubelikin johtaman Baijerin radio-orkesterin levytys on reipas, ja mittasuhteiltaan aivan oikea. Siihen pätevät vähän samat sanat kuin heidän levytykseensä 5. sinfoniasta: se on aivan kelvollinen, tämä tosin on kelvollinen plus. Tähän tosin kaipaisi hieman ekspansiivisempaa levytystä, mikä välillä on Kubelikin ongelma: tietyllä tavalla laatikkoinen "boxy" äänitys, ja tämä ei-hifistin huomiona. Ensimmäisen osan saundimaailma on hyvin omituinen: ei ole aivan varmaa, mikä tästä menee teoksen ja mikä äänityksen piikkiin, mutta tämä omituisuus ei mitenkään invalidisoi tätä levytystä. Volyymin laskeminen alaspäin auttaa asiaa. Toinen osa, ensimmäinen yömusiikki ei ole aivan yhtä mystinen ja sensuelli kuin Bernsteinilla, mutta sen käyskentelevyys on tunnelmallisella tavalla jännittävä. Scherzo ja toinen yömusiikki ovat suhteellisen viileästi esitettyjä. Sinfonian finaalin Kubelik vetää rivakkaa tahtia, mikä onkin varsin toimiva strategia tämän yhden Mahlerin heikoimman sinfonisen osan kanssa. Pätevä levytys, mutta ei aivan ideaalinen.
Riccardo Chaillyn johtamaan Concertgebouw-orkesterin levytykseen minulla on ollut pakkomielle kohta 20 vuoden ajan. Tulen kuitenkin toimeen ilman sitä toisetkin 20 vuotta.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri aloittaa varsin lupaavasti sinfonian avaavan osan, vaikkakaan bernsteiniläiseen mystiikkaan eivät he ylläkään. Ensimmäinen yömusiikki on erittäin kevyesti askeltava, ilahduttavan selkeä ja valoisa (vaikka kyse on yömusiikista; tässä kesäyössä lentelee yöperhosia), mutta jotenkin hieman proosallinen. Scherzoon asti jännite ei oikein enää kanna. Toinen yömusiikki on varsin proosallinen ja välttää sille kuuluvan sensuellismin jokseenkin tuottamuksellisesti. Finaalissa tahti paranee jälleen loppua kohden. Asiallinen levytys, mutta voisi olla parempikin, jos keskiosiin olisi heitetty vähän enemmän taikapölyä.
Klaus Tennstedt ja Lontoon filharmonikot aloittavat live-levytyksensä erittäin hyvin. Sinfonian alkumetreillä on yllin kyllin mystiikkaa; sitäpaitsi sinfonian rytmiikka on eloisasti ja jännittävästi toteutettu. Tennstedt laittelee ensiosaan runsain mitoin rubatoa, mutta varsinkin ensiosan loppupuolen tiettyyn äkkivääryyteen se sopii. Ensimmäinen yömusiikki on elävästi luonnehdittu, ja mukana on myös jonkin verran mystiikkaa. Varsinkin puupuhaltimet erottuvat selkeästi, mutta kaiken kaikkiaan soitto on sillä tavalla eloisaa ja loppuunastipuleeraamatonta että soitosta välittyy live-vaikutelma. Toinen yömusiikki on idyllisenrauhallinen, hillitty ja tunnelmallinen. Finaalin päälle Tennstedt hyökkää lähes välittömästi ilman taukoa toisen Nachtmusikin jälkeen, mistä syntyy hieman aggressiivinen vaikutelma. Äänitys särkyy vaskien forteissa, mikä toisaalta sekin osaltaan lisää eloisaa vaikutelmaa, mutta on yllättävää 80-luvun äänitykselle. Kaiken kaikkiaan mielenkiinto kuitenkin säilyy koko teoksen ajan, mistä kreditit Tennstedtille. Suositeltava levytys, parhaasta päästä.
Pierre Boulez ja Clevelandin orkesteri esittävät mittasuhteiltaan sopusuhtaisen, kirkkaan klassisen esityksen, jossa kaikki kuuluu hienosti, kuten Boulezin tapana on. Kuitenkin ensimmäinen yömusiikki on liian läpisoittomainen ja riisuttu kaikesta mystisyydestä. Boulez ikään kuin ravistelee kiireesti kaiken sensuellismin pois turkistaan. Kolmas osa ei mene ollenkaan varjomaisesti, mutta toinen yömusiikki on soitettu äärimmäisen tarkasti ja instrumentaalisesti ottaen kauniisti. Finaali, jota pidän ehkä heikoimpana tai ainakin ikävystyttävimpänä Mahlerin sinfoniaosana, pysyy nyt harvinaisen jäntevästi kasassa; tosin siinä ei yritetäkään fiilistellä, vaan siinä aika lailla tykitellään irtonaisesti partituuri lävitse. Oikein varteenotettava levytys, ainakin jos haluaa tämän rönsyn mahdollisimman koherentissa valossa.
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri soittaa tapansa mukaan rosoisesti, ja äänityksessäkin tuntuu ajan patina. Ensimmäinen osa sinänsä alkaa juuri oikealla otteella: suhteellisen maltillisesti, teoksen ytimen mysteeriä vielä kauempaa kiertäen. Ensimmäinen yömusiikki on sangen verkkainen, mutta tunnelmaltaan hieno. Scherzon Abravanel luonnehtii varjomaiseksi kuten Mahler on tilannutkin, ja toinen yömusiikki on soitettu hyvin kevyesti painaen, lähes painottomasti. Kolme keskimmäistä osaa Abravanel toteuttaa hienommin kuin juuri kukaan. Esityksenä tämä nousisi huippujen joukkoon, jos vain kolmion muutkin kärjet: levytys ja soitanto pitäisivät.
Hermann Scherchenin taltiointi Wienin valtionoopperan orkesterin kanssa oli ensituttavuuteni Mahlerin 7. sinfoniaan. Edelleenkin se on kaikkein salaperäisin ja tunnelmallisin taltiointi teoksesta. Sen kuunteleminen tietenkin vaatii omistautumista, onhan kyseessä live-taltiointi vuodelta 1954.
Monien mielestä vieläkin parempi on Scherchenin livetaltiointi Torontosta vuodelta 1965, tosin sitä ei ainakaan tällä hetkellä ole saatavilla muuten kuin Youtubesta kuunneltavaksi. Ainakin se on huomattavasti Wienin taltiointia vaarallisempi. Ensimmäisen osan alkujohdannossa on jännittävää ja erikoista jousivibraattoa. Intohimoa on valtavasti, ja temponkäsittely on todellakin vaihtelevaa. Äkkiväärää, voisi joku sanoa: kiihdytykset alkavat äkkiarvaamatta, kuin ruoskien. En ole kuullut ensimmäistä osaa vedetyn näin rivakasti; kuitenkin vaikutelma on lähinnä dramaattinen kuin hosuva.
Myös ensimmäinen yömusiikki saa varsin vauhdikkaan käsittelyn. Siitä tulee marssi. Toisen yömusiikin alun oboesoolo erottuu paremmin kuin muissa levytyksissä; lisäksi Scherchen nostaa esille viulun ja käyrätorven soolot. Finaali on kaikkea muuta kuin se vapauttava katarsis joka sen yleensä pitäisi olla; tämä päättyy suorastaan vihaisesti.
Jascha Horenstein ja New Filharmonia-orkesteri tarjoavat tässäkin ylittämättömän standardin. Äänitys on varsin eloisa live kaikkine rosoineen, kuitenkin hyvin kuunneltava livestereo vuodelta 1969. Heti ensiosasta lähtien Horenstein lähtee hyvin reippaasti liikkeelle, eikä ensiosa sisällä ainuttakaan kuollutta kulmaa, mikä on harvinaista, ainakin vuodesta 1999 lähtien, jolloin kuuntelin maratonille valmistautuessani tämän teoksen puhki. Silloin kun teoksessa on selkeästi rakenteellisia heikkouksia, rakennusmestari Horenstein ymmärtää tämän eikä ainakaan jää vellomaan kuolleisiin hetkiin. Hän ravistelee teoksen päältä pölyt pois. Äänitys erittelee yksityiskohdat siinä missä moni uudempi studiolevytys, ja taltioi uskollisesti myös ambienssin.
Ensimmäinen yömusiikki on sekä sensuelli että jännittävä, ja scherzo kulkee varsin laukkaavasti: se on kuin ratsuhevosen varjo. Scherzo on kauhumusiikkia, sinfonian todellista yömusiikkia enemmän kuin yömusiikeiksi nimetyt toinen ja neljäs osa. Toinen yömusiikki on miltei allegretto, mikä ei todellakaan poista sen arvoituksellisuutta ja sensuellismia. Finaali alkaa sitten miltei varovaisesti, ja soitossa on joitakin epätarkkuuksia; etenkin vasket kliksahtelevat. Kokonaisuutena finaali kuitenkin pysyy poikkeuksellisen hyvin koossa, matkaa päämäärätietoisesti kohti huipennustaan, jossa yleisö puhkeaa räjähtäviin, huutaviin suosionosoituksiin, jotka ovat kyllä ansaitut. Edelleenkin Horenstein on minulle tässä teoksessa referenssi.
Georg Soltin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin esitys on odotetusti briljantin törisevä. Tässä teoksessa tämä valittu tyyli puoltaa paikkaansa, sillä siinä otetaan ns. löysät pois, tosin tämän tapahtuessa mystiikan kustannuksella. Räjähdysvoiman lisäksi Solti löytää kyllä teoksen ensimmäisestä osasta ajoittain myös kauneusarvoja. Ensimmäistä yömusiikkia edes Solti ei voi vetää aggressiivisesti. Näin hiljaisesti ja miltei varovasti hiipien hän etenee aniharvoin. Osan rauhallisemmissa kohdissa puhaltimien artikulaatio ja rytminen tarkkuus on ihailtavaa. Kaikesta huolellisuudesta ja varovaisuudesta huolimatta, mystiikka ei tavoita Soltia.
Sinänsä Soltille ei pidä myöntää orkesterivirtuositeetin yksinoikeutta. Kyllä Levine, Abbado, Boulez ja Bertinikin osaavat soitattaa. Oli miten oli, Soltin levytyksen parasta antia on kolmas scherzo-osa "varjomaisesti", joka on todella hallittu, jopa dynamiikaltaan. Siinä vasket, puupuhaltimet ja lyömäsoittimet vuoropuhelevat, taistellen ilmatilan herruudesta. Toisessa yömusiikissa Solti yllättää itsensä osaamalla soittaa yllättävän hiljaa, vaikka olisi liioittelua kehua tätä sensuelliksi. Nautinnollista kuitenkin kuunnella kun kaikki, jopa mandoliini kuuluu, ja fagotti erottuu lopusta kauniisti. Finaalin alun rummunpaukkeesta kuuluu jokainen isku selkeästi erikseen, kuin korvan juuresta. Kaiken kaikkiaan Soltin levytys on nautittava, jos hyväksyy Soltin tirisevän ja tiukkuvan tyylin. Siinä lajissaan tämä on ainakin Soltin parhaita.
Lorin Maazelin esitys on hänen Wienin filharmonikkojen kanssa tekemänsä syklin toinen kohokohta 4. sinfonian ohella. Ensimmäinen osa etenee varsin juhlallisessa temmossa, mutta Maazelilla on kuitenkin selkeästi kokonaisnäkemys myös siitä, mitä ensimmäisen osan jälkeen tapahtuu. Ensimmäinen yömusiikki kaipaisi kyllä enemmän jäntevyyttä. Sinfonian keskiosiin kuuluvan tietyn salaperäisen tunnelman Maazel kyllä välittää ihan hyvin, myös suhteellisen verkkaasti soitetussa scherzossa. Tämä johtunee siitä, että Maazel ei purista vaan soitto on sopivan painotonta. Toisen yömusiikin loppupuolella on kyllä siinä rajoilla, että pysyykö musiikki enää hengissä tällä verkkaisella ja hiljaisella tahdilla. Maazel on oikeastaan Soltin antiteesi siinä mielessä, että kun Solti tykittää mahdollisimman tiukasti, Maazel taas antaa mahdollisimman paljon aikaa, tilaa ja ilmaa.
Gary Bertinin esitys on hänen Kölnin radio-orkesterin kanssa tekemänsä syklin parhaita. Se alkaa ensimmäisen osan osalta varsin reippaasti, vaskien pauhatessa ja räyhätessä muhkeasti ensimmäiseen nousuun. Ensimmäisen yömusiikin alussa puupuhaltimet vuorottelevat kuin kesäöinen lintukuoro öisellä käyskentelyretkellä puutarhassa. Scherzossa vasket piinaavat kuin hyttyset. Toinen yömusiikki on niin sensuelli kuin se voi olla, kuin juhannusöisellä kävelyllä Lammassaaressa yksipuolisen nuoruudenrakastetun kanssa. Finaalin Bertini tekee suhteellisen joutuisasti, mikä onkin toimiva strategia näin löyhän tekeleen kanssa. Ehdottomasti parhaita kuviteltavissa olevia digitaalisia äänityksiä tästä teoksesta.
7. sinfonia on James Levinen parhaita Mahler-taltiointeja. Sen hän on tehnyt Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa. Siinä ei edes liian hidas andante-osa vaivaa, koska tästä sinfoniasta puuttuu perinteinen hidas osa. Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa upeasti: virtuoosisesti sahaavat jouset ja ärhäkkä torvisektio kuten Soltinkin kanssa, mutta Levinella on enemmän lämpöä. Lisäksi Levine tekee joitakin varsin äkillisiä rytminvaihdoksia, jotka eivät ehkä ole aivan oppikirjanmukaisia mutta lisäävät kuulijan mielenkiintoa. Äänitys on myös muhkea ja tässä on kunnon bassojymähdykset.
Ensimmäinen yömusiikki on hiipivällä tavalla varsin jännittävä. Jäntevyyttä ehkä siinä saisi olla hieman enemmän ajoittaisista bassorummun pamauksista huolimatta. Sitten esityksen taso laskee hieman lupaavan kahden ensimmäisen osan jälkeen. Toinen yömusiikki on soitettu sopivan hiljaisesti korostamaan nokturnaalisuutta. Yllättäen Levine ei tässä hidastele mitenkään erityisesti. Finaalissa Levine parantaa hieman anonyymin aloituksen jälkeen juoksuaan, ja esittelee varsin muhkeaa orkesterivirtuositeettia. Kaiken kaikkiaan paremmasta päästä, mutta ei aivan ideaali levytys ole tämäkään.
Tosin sekä Levine että Solti jäävät puremaan pölyä Claudio Abbadon kanssa, jonka klassinen levytys on myöskin Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa. Tässä Chicagon loistelias virtuositeetti palvelee vieläkin paremmin Mahleria, sillä purevan terävyyden ja räjähtävän virtuositeetin lisäksi tässä on myös lämpöä ja salaperäistä tunnelmaa.
Kun treenasin kesällä 1999 maratonille, silloin kuuntelin tämän teoksen puhki. Nyt vasta se alkaa siitä toipumaan, ja minä. Abbado saa ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen minut todella haluamaan kuulla tämän teoksen.
Ensimmäinen yömusiikki on oikein salaperäinen, mutta tarpeen tullen virtuoosinenkin. Abbado soitattaa sen suhteellisen verkkaisesti, mutta erittäin selvästi artikuloiden. Chicagolaisten soitto on suorastaan viekoittelevaa: virtuoosista mutta sensuellia. Scherzo-osa on virtuoosinen mutta väreilee öistä tunnelmaa. Finaalissa chicagolaisten legendaariset vasket pääsevät loistamaan.
Abbado tekee tarpeettomiksi sinänsä omilla ehdoillaan samaa orkesteria johtaneiden Georg Soltin ja James Levinen levytykset.
Abbadon uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa ei sekään ole huono, eikä berliiniläistenkään soitto jätä toivomisen varaa: se on ilmavaa ja täyteläistä. Toisella kuuntelulla tämä paranee huomattavasti, ja ensimmäinen osa paranee vanhetessaan, ja osan loppupuolella soitto on aika ajoin jo räjähtelevää, tosin hillityhköä: on kuin tässä leijona pullistelisi lihaksiaan mutta turkkinsa alla.
Ensimmäinen yömusiikki ei pärjää tunnelmaltaan chicagolaislevytykselle. Jotenkin tästä myös saa vaikutelman että Mahler ei ole berliiniläisille niin luontevaa kuin chicagolaisille. Toisen yömusiikin lopun bassoklarinetti, vai onko se fagotti, jää mieleen.
Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat Haitinkin tapaan varmaotteisen esityksen hyvällä maulla, joka on erinomaisesti soitettu ja äänitetty. Ensimmäinen osa on myöskin hyvin ja irtonaisesti artikuloitu, ja rytmin hienopiirteinen vaihtelu taitavasti toteutettu. Seitsemännen sinfonian herättelemiseen vain tarvitaan aika paljon, eikä Haitinkilla ole taikasauvaa, sillä jo ensimmäisen yömusiikin kohdalla mielenkiinto alkaa herpaantumaan. Se ei vain ole aivan riittävän jännittävä. Finaalin Haitink pumputtaa poikkeuksellisen hyvin: eloisasti ja muhkeasti, jopa jännittävästikin. Mainio Philips-äänitys ja maailmankuulu Concertgebouw-akustiikka nostaa esille Mahlerin instrumentaalisen iloituksen. Jos vain muu esitys olisikin näin loistava, tämä olisi aivan huippu. Tämä on ihan hyvä peruslevytys, mutta tästä puuttuu jokin X-tekijä, joka pakottaisi kuuntelemaan tai saisi haluamaan tämän pariin palaamista.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa hyvin tarkasti säädellyllä dynaamisella kontrollilla. Orkesteri soittaa alun johdannon kuin sordiinot päällä. Sointi on varsin vaskivoittoinen, ja teoksen orkestraatioon kuuluva runsas kilikellotus erottuu hienosti. Berliiniläiset ovat oppineet soittamaan Mahleria.
Ensimmäinen yömusiikki kulkee varsin rauhallisessa tempossa ja on sekin dynamiikaltaan hillitynhallittu ja tunnelmallinenkin. Toinen yömusiikki on aivan esimerkillisesti artikuloitu, ilmavasti ja irtonaisesti. Kaiken kaikkiaan tämä olisi muuten ihan hieno, mutta Haitink ei suoranaisesti ole mikään jännityksen mestari, vaan pikemminkin koloristi. Tämä olisi melkein kuin Mahlerista tehtyä Debussyä. Finaalin rummutus on todella hidas, jokainen rummunisku kuuluu erikseen. Sitten vasket ottavat hallinnan.
Haitinkin taide Amsterdamin Concertgebow-orkesterin kanssa näyttäytyy elävämmässä valossa hänen joulukonserteistaan koostetussa Kerstmatinee-laatikossa. Soitto on livetilanteessakin käytännössä virheetöntä, ja ensimmäinen osa tarjoaa selvästi studiolevytystä enemmän räjähtelevyyttä ja pirskahtelevuutta. Ensimmäinen yömusiikki on selvästi jännittävämpi ja lennokkaampi kuin studiossa. Tässä lennetään taikamatolla unten maille. Skertso "varjomaisesti" laukkaa rytmillisesti varsin vaihtelevassa rubatossa, ja instrumentaatio on irtonainen: terävät ja syöksähtelevät vasket, murisevat matalat jouset, vihlovat piccolot. Toinen yömusiikki ei ole aivan yhtä viettelevä kuin Abbadolla, mutta hyvä näinkin, ja finaali on irtonaisesti soitettu. Varsinkin vasket loistavat. Ehdottomasti yksi huippulevytyksistä, jonka tosin saa vain ison ja hintavan Kerstmatinee-boksin osana.
Otto Klempererillä on kaikista maailman elävistä ja kuolleista kapellimestareista kaikkein tunnistettavin sointi, ainakin hänen johtaessaan Lontoon Filharmonia-orkesteria. Sitä on vaikea kuvailla yhdellä sanalla. Jotkut ovat yrittäneet luonnehtia sitä "graniittiseksi" mutta se ei tee Klempererille oikeutta, sillä vaikka hänen tyylinsä onkin jyhkeä, se on myös hengittävä ja erotteleva. Klemperer jakoi jousiston kahteen, oikeaan ja vasempaan, ja tämän kuulee helposti varsinkin kuulokkeilla, jolloin tuloksena on tavallaan keinotekoinen stereovaikutelma silloinkin kun äänitys on stereo. Toinen Klempererin soundin erikoispiirre on puupuhaltimien prominenssi; hänen orkesterinsa äänenjohtajanaan toimi tavallaan ykkösoboisti Sydney "Jock" Sutcliffe.
Nyt itse levytykseen. Koetan velvollisuudentunnosta kahlata tämän levytyksen elämäni kolmannen kerran läpi. Neljättä kertaa ei tule. Vaikka Klempereriä syystäkin pidetään yhtenä Mahlerin autenttisimmista tulkeista, kulkihan hän elämänsä pitäen aina taskussaan Mahlerin omakätisesti kirjoittamaa suosituskirjettä, mikään Mahlerin oppipoika hän ei ollut. Mahlerin seiskan pahoinpitelyksestä on syytä varottaa erikseen: se on yksi Klempererin epäonnistuneimpia tulkintoja Brucknerin kahdeksannen ohella, kertakaikkiaan esittävän taiteen kauhukabinettikamaa, sitä samaa Soltin Brucknerin kolmosen kanssa.
Sinfonian alku sentään on ihan järkeenkäypä: joskin hitaahko, niin Klempererin aivan poikkeuksellinen karisma kuljettaa ääniblokkeja joten kuten. Kaikkiansa Klemperer onnistuu raahaamaan ensimmäisen osaan kuolevan mastodontin reilut viisi minuuttia pitemmäksi kuin useimmat. Ensimmäinen yömusiikki on vieläkin toivottomammalla tavalla hidas kuin ensiosa, mikäli se on mahdollista. Scherzo-osa menee suurin piirtein niin kuin pitääkin, paitsi että sen pitäisi olla painottoman kevyt, mikä on Klempererin kanssa sama kuin että elefantin pitäisi lentää. Vasket sardonikko-Klemperer kyllä karakterisoi häijynosuvasti. Parhaiten Klemperer onnistuu toisessa yömusiikissaa, jossa Klemppis nostaa hyvin esiin mandoliinin ja luo tumman tunnelman. Finaalikaan ei ole aivan niin toivoton, kuin teoksen alkupuolisko, mutta selkärankani on jo katkennut.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri ovat sinänsä varsin hyvällä teolla teoksen karkaavan idean tavoittamisessa: Mahlerin seiska on salaperäinen, mystinenkin ja sen henki on liikkeessä. Yllättävän opaakkia birminghamilaisten soitto kuitenkin on. Ensimmäisen yömusiikin henki on eläväinen, ja siinä on varsin paljon yritystä karakterisaatioksi. Scherzo-osa ei ole aivan yhtä onnistunut. Toinen yömusiikki paitsi sensuelli, on jopa intohimoinen. Siinä Rattle ei ota etäisyyttä niinkuin hyvin moni. Kaikkiaan Rattlen levytys seiskasta on hänen syklinsä helmi, vaikkakin se onkin varsinkin ensimmäisestä osastaan yllättävänkin rupisesti soitettu. Livetilanteella lienee osuutensa asiaan.
Hans Rosbaudin ja Berliinin radio-orkesterin levytys ei sovi jokapojalle tai -tytölle. Se on ensimmäisestä osastaan äkkivääryyteen asti jännittävä, mistä tosin osa taitaa mennä suhteellisen opaakin äänityksen piikkiin. Ensimmäinen yömusiikki on varsin hidas. Scherzosta Rosbaud löytää harvinaisen paljon tunnelmaa, ja instrumenttisoolot erottuvat tästä sinänsä opaakihkosta äänityksestä erinomaisesti. Äänityksen - ja ilmeisesti vähän soitonkin - raapivuus hieman verottaa sinänsä hyvin tunnelmallisen toisen yömusiikin atmosfääriä. Siitä tulee sellainen Nosferatun varjon heijastuma, tri Caligarin kabinetti. Sinfonian finaali on lähes kubistinen tai surrealistinen Rosbaudin käsittelyssä. Hän ei yritäkään mitään orkesterin kokonaissointia, vaan panostaa yksityiskohtiin, sooloihin, jotka paljastavat teoksen instrumentaatiosta vanhanlaisehkosta äänityksestäkin huolimatta uusia asioita.
David Zinman ja Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittavat rauhallisen juhlavasti, miltei jähmeästi. Noin 3 minuutin kohdalla esitys alkaa saada eloa. Keskiosat Zinman soittaa tarkasti, mutta ei herkullisesti samaan tapaan kuin Abbado tai luonteikkaasti samaan tapaan kuin Bernstein tai Horenstein. Sinänsä Zinman ei mokaa missään, ja jos haluaa Mahlerin 7. sinfoniasta ihan kelpo kirjastolevytyksen, tämä on ihan hyvä kandidaatti siinä missä Tilson Thomas, Bertini tai vaikka Levine. Vähän tässä sorrutaan safe playhyn, mikä käy erityisen selväksi finaalissa. Tässä voidaan ehkä avata tämän teoksen mysteeri, mutta samalla riisutaan se mystinen ulottuvuus pois, jota tässä teoksessa on enemmän kuin luultavasti missään muussa Mahlerin teoksessa.
John Barbirolli ja Manchesterin Hallé-orkesteri harvinaisessa livelevytyksessään avaa varsin hitaasti, suorastaan raahaamalla. Äänitys on ajankohtaan (1960, live) nähden yllättävänkin hyvä. Esityksen intensiteetti on tuttua Barbirollia, ja hitaasta yleistemmosta huolimatta, Barbirolli osaa nostaa tahtia jo ensimmäisen osan laukkakohdissa. Sinfonia avataan varsin verevästi Barbirollin tapaan, ja verkkaisenakin tunnelma on suhteellisen intensiivinen, ja intensiteetin vaikutelmaa lisää liveäänitys, joka särkee hieman forteissa.
Sinfonian ensimmäisessä yömusiikissa hiivitään varsin raskain askelin, mutta salaperäinen tunnelma tässä ainakin on. Tässä ei ole mitään kesäyön unelmaa vaan ilma on raskasta jopa hengittää. Tosin osan loppupuolen kilkattimet on irtonaisesti eritelty, lehmät ovat laitumella.
Scherzo-osa on harvinaisen eläväinen ja mielenkiintoinen. Siinä yöperhoset vai ovatko lepakot jotka syöksähtelevät. Harvoin kuulee näin intohimoisilla jousilla vedettyä toista yömusiikkia, joka on äärimmäisen tunnelmallinen ja varsin hidas. Finaaliin kaipaisi kyllä lisää nostetta. Kuitenkin tämä taltiointi on lähinnä Barbirolli-kompletisteille, ja sinfoniasta useimpien lienee parempi hankkia perusversioksi ensisijaisesti jompi kumpi Abbadon levytyksistä.
Kirill Kondrashin livetaltioinnissaan Amsterdamissa vuodelta 1979 Concertgebouw:ssa ei ole yhtä kiireinen kuin kuudennen sinfonian kanssa. Äänitys on erinomainen, ja Kondrashin avaa tunnelmallisesti mutta reippaasti, hieman Horensteinin tapaan. Jännittävyydessään tämä lienee ylittämätön, Scherchen mukaanlukien, joten on todella sääli, että tämä levytys maksaa ainakin Amazonin listauksessa lähes 80 puntaa!
Sinfonian ensimmäisessä osassa Kondrashin tarjoaa hyvin elävää temponkäsittelyä, annostellen rubatoa kuitenkin hyvällä maulla. Kondrashin näyttää myös osan dynaamiset kontrastit, piano on piano ja forte on kunnollinen forte. Ensimmäinen yömusiikki on miltei scherzomaisen kevytpoljentoinen. Joku voisi kaivata sen rytminkäsittelyyn vahvempia aksentteja. Samaten sitä seuraava scherzo (schattenhaft) on lähes laukkamainen, ja sen päällä lentävät briljantit vasket. Toisen yömusiikin - joka lienee tunnelmallisin Mahlerin osa - atmosfääri pääsee oikeuksiinsa Concertgebouw-akustiikassa. Tässä puupuhaltimilla on suuri osa. Kondrashinin tempo on melko rivakka, mutta niin on kyllä esimerkiksi Horensteininkin, joten hyvässä seurassa on Kirill.
Sinfonian finaali on todellinen tour-de-force, jossa amsterdamilaisten hengästyttävä virtuositeetti saa mukavasti ilmaa alleen. Kondrashin on todellinen musta hevonen, ja tämä on yksi kaikkein parhaita ja kiinnostavimpia levytyksiä.
Kurt Masurin levytys Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa on joissakin piireissä suositeltu musta hevonen. Niin Masur kuin orkesterikin ovat soittaneet varsin vähän Mahleria, mutta leipzigiläisten jousisointi on hieno. Ensimmäisen osan ote on proosallisen totea, keveästi puristava. Ensimmäinen yömusiikki on kyllä sekin kevytotteinen, mutta Masurin pinnallinen ote ei tavoita mysteeriä tässä Mahlerin ehkä kaikkein salaperäisimmässä sinfonian osassa. Paremmin menee kolmannessa scherzo-osassa jossa Masurin kevyt läpisoittotaktiikka toimii. Finaali alkaa vaisusti, ja vaskissa tulee kliksahduksia.
Michael Gielenin levytystä Etelä-Saksan radio-orkesterin (SWR Sinfonieorkester Baden-Baden) kanssa moni pitää ihanteellisena modernina tai oikeamminkin modernistisena modernina levytyksenä.
Sinfonian avaus on Gielenin käsissä miltei tyly ja varsin reipas, uljaasti soivat vasket hallitsevat sointikuvaa. Vaikutelma on eteenpäintyöntävä tai -piiskaava. Äänitys on erinomaisen erotteleva, ja Gielenin tyyli läpikuultava, joten harvoin, jos koskaan ensiosasta kuuluu näin paljon yksityiskohtia. Asiallisuusmies Gielenkään ei voi kiertää rubatoa, joten missään nimessä joustamatonta musisointia tämä ei ole. Ensimmäisen osan esitys on erittäin hyvä, yksi parhaista.
Ensimmäisen yömusiikin alku erottelee puupuhaltimet ja yleensäkin instrumentaation suorastaan nostamalla. Mysteeriä - mitä sitten se onkaan, ehkä verhoillumpaa tyyliä jossa yksityiskohtia jää hämäriksi - voisi kaivata lisää, mutta tämä on hyvä näinkin, ja hyvä tällaisena. Scherzo sitten on hyvin keveäotteinen ja tarkasti eritelty instrumentaatioltaan Gielenin tyyliin sopien. Toinen yömusiikki on kirkas kuin kesäyö, ehkä liiankin. Sinänsä on nautittavaa kuulla kaikki, kuten Boulezinkin levytyksessä.
Sinfonian finaalin alun vaskissa on yllättäen hieman epäpuhtauksia: ne eivät ole ollenkaan uljaat siinä missä vaikka Abbadon chicagolaisilla. Finaalin tiettyä antiklimaattisuuden vaikutelmaa lukuunottamatta tämä on yksi kaikkein parhaimpia moderneja levytyksiä.
Vaclav Neumannin levytys Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa alkaa itäsaksalaisen törisevillä vaskilla. Kuulijan totuttauduttua tähän sointiin, sinfonian ensimmäinen osa lähtee oikein reippaasti laukaten liikkeelle. Ensiosan sointi vain on niin vaskivoittoinen, ja tässä vaskissa on niin persoonallinen sointi - lisäksi kaikuisa äänitys - ettei tätä voi ihan varauksetta suositella, vaikka Neumann yleensä onkin keskivertoa vakuuttavampi Mahler-johtaja.
Teos tulee varsin hyvin katettua Horensteinilla, Abbadolla (Chicago, mutta Berliinikin on loistava) ja Bernsteinilla. Jos vain yhdellä pitäisi pärjätä, niin sitten Abbadon Chicago-levytys. Muita erinomaisia ovat Boulez, Scherchen, Gielen, Kondrashin ja Haitink (Concertgebouw live); oikein hyviä vielä ovat Bertini, Solti, Maazel, Levine, Abravanel, Haitink (Concertgebouw), Tennstedt ja Rattle.
Ensituttavuuteni teokseen oli Fugan alennusmyynnistä ostamani Hermann Scherchenin live-taltiointi. Se ei todellakaan ole mikään peruslevytys mutta siinä mielessä onnekas sattumus että tämän maverikin levytykset harvoin ovat tylsiä. Ja tylsä on viimeinen asia, joka Mahlerin teoksista juuri tämän kannattaa olla.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon Filharmonia-orkesterin levytys alkaa varsin lupaavasti. Sen ensimmäisessä osassa on yllin kyllin mysteeriä ja äkkinäisiä temponvaihdoksia, vaikka yleistempo onkin varsin rauhallinen, tai ainakin minuuttimääräisesti aikaa Sinopolilla menee sinfoniaan vartti kauemmin kuin vaikka Horensteinilla. Keskiosissa, etenkin kahdessa yömusiikissa, Sinopolin esityksen tietyssä mielessä vammauttaa juuri hitaus: jopa Klempererin käsittämätön ja surullisen kuuluisa hutiversio kulkee toisessa yömusiikissa rivakkaa vauhtia Sinopoliin verrattuna. Finaali taas paukkuu ja ratsastaa komeasti. Ei sovi jokaiselle.
Leonard Bernsteinin aiempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa on klassikko. Ja syystä. Jo heti teoksen avaus antaa ymmärtää, mitä on tulossa. Tämä on aivan magneettista. Bernstein, tuo haltioituneen spektaakkelin mestari, tekee teoksesta luontevalla tavalla mystisen ja jännittävän. Teos kannattaa esittää melko reippaassa yleistempossa, ja ladata rauhallisemmat jaksot täyteen mysteeriä ja sensuellia. Juuri sen Bernstein tekee.
Sinfonian toisen osan, 1. yömusiikin Bernstein tekee äärimmäisen virtuoosisesti. Ensimmäinen yömusiikki on kuin tuoksuva kesäyö, jossa linnut täyttävät ilman laulullaan. Kuitenkin se on jäntevää musiikkia, ei pelkkää lillumista. Kolmas scherzo-osa on jännittävä, ja tunnelmat vaihtelevat nopeasti eksoottisen, sensuellin ja pelottavan välillä. Toinen yömusiikki ei laahaa, vaan on verevää ja vetävää mutta tunnelmallista musiikkia. Viimeistään teos kinnaa finaalissa, jonka moni laahaa tunnistamattomaksi. Näin ei käy Bernsteinilla, joka on itse asiassa yksi todella harvoja, joka saa mielenkiinnon pysymään loppuun saakka. Näin koherenttina finaalin esittävät vain Horenstein, Abbado, Kondrashin ja Boulez.
Jos tästä teoksesta pitäisi omistaa vain yksi levytys, tämä se olisi, jos ei lasketa Horensteinin konserttitaltiointia, jossa on ihan siedettävä stereoambienssi. Tai sitten Abbadon Chicago-levytys.
Bernstein palasi parikymmentä vuotta myöhemmin asiaan saman orkesterin kanssa. Äänityksellisesti uudelleenlevytys ei kyllä ole perusteltua, sillä ei äänitys ainakaan ole 20 vuodessa parantunut.
Tällä kertaa tarjolla oli vähemmän impetusta mutta miltei yhtä paljon mysteeriä. Tosin ensimmäinen osakin kyllä käynnistyy, mutta vain hitaammin kuin aikaisemmassa levytyksessä, jossa Bernstein hyökkäsi in medias res.
Myös uudemmassa levytyksessä ensimmäinen yömusiikki on hyvin tunnelmallinen. Tämän Bernstein osaa ehkä paremmin kuin kukaan muu. Sen sijaan scherzo tässä laahaa verrattuna vanhempaan levytykseen. Toisessa yömusiikissa Bernstein on taas omimmillaan. Finaali on aika vastustamatonta päästelyä. Siinä Bernsteinilla on ajoittain jarrut kokonaan pois päältä, vaikkakaan ei se mikään holtiton amok-juoksu ole.
Rafael Kubelikin johtaman Baijerin radio-orkesterin levytys on reipas, ja mittasuhteiltaan aivan oikea. Siihen pätevät vähän samat sanat kuin heidän levytykseensä 5. sinfoniasta: se on aivan kelvollinen, tämä tosin on kelvollinen plus. Tähän tosin kaipaisi hieman ekspansiivisempaa levytystä, mikä välillä on Kubelikin ongelma: tietyllä tavalla laatikkoinen "boxy" äänitys, ja tämä ei-hifistin huomiona. Ensimmäisen osan saundimaailma on hyvin omituinen: ei ole aivan varmaa, mikä tästä menee teoksen ja mikä äänityksen piikkiin, mutta tämä omituisuus ei mitenkään invalidisoi tätä levytystä. Volyymin laskeminen alaspäin auttaa asiaa. Toinen osa, ensimmäinen yömusiikki ei ole aivan yhtä mystinen ja sensuelli kuin Bernsteinilla, mutta sen käyskentelevyys on tunnelmallisella tavalla jännittävä. Scherzo ja toinen yömusiikki ovat suhteellisen viileästi esitettyjä. Sinfonian finaalin Kubelik vetää rivakkaa tahtia, mikä onkin varsin toimiva strategia tämän yhden Mahlerin heikoimman sinfonisen osan kanssa. Pätevä levytys, mutta ei aivan ideaalinen.
Riccardo Chaillyn johtamaan Concertgebouw-orkesterin levytykseen minulla on ollut pakkomielle kohta 20 vuoden ajan. Tulen kuitenkin toimeen ilman sitä toisetkin 20 vuotta.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri aloittaa varsin lupaavasti sinfonian avaavan osan, vaikkakaan bernsteiniläiseen mystiikkaan eivät he ylläkään. Ensimmäinen yömusiikki on erittäin kevyesti askeltava, ilahduttavan selkeä ja valoisa (vaikka kyse on yömusiikista; tässä kesäyössä lentelee yöperhosia), mutta jotenkin hieman proosallinen. Scherzoon asti jännite ei oikein enää kanna. Toinen yömusiikki on varsin proosallinen ja välttää sille kuuluvan sensuellismin jokseenkin tuottamuksellisesti. Finaalissa tahti paranee jälleen loppua kohden. Asiallinen levytys, mutta voisi olla parempikin, jos keskiosiin olisi heitetty vähän enemmän taikapölyä.
Klaus Tennstedt ja Lontoon filharmonikot aloittavat live-levytyksensä erittäin hyvin. Sinfonian alkumetreillä on yllin kyllin mystiikkaa; sitäpaitsi sinfonian rytmiikka on eloisasti ja jännittävästi toteutettu. Tennstedt laittelee ensiosaan runsain mitoin rubatoa, mutta varsinkin ensiosan loppupuolen tiettyyn äkkivääryyteen se sopii. Ensimmäinen yömusiikki on elävästi luonnehdittu, ja mukana on myös jonkin verran mystiikkaa. Varsinkin puupuhaltimet erottuvat selkeästi, mutta kaiken kaikkiaan soitto on sillä tavalla eloisaa ja loppuunastipuleeraamatonta että soitosta välittyy live-vaikutelma. Toinen yömusiikki on idyllisenrauhallinen, hillitty ja tunnelmallinen. Finaalin päälle Tennstedt hyökkää lähes välittömästi ilman taukoa toisen Nachtmusikin jälkeen, mistä syntyy hieman aggressiivinen vaikutelma. Äänitys särkyy vaskien forteissa, mikä toisaalta sekin osaltaan lisää eloisaa vaikutelmaa, mutta on yllättävää 80-luvun äänitykselle. Kaiken kaikkiaan mielenkiinto kuitenkin säilyy koko teoksen ajan, mistä kreditit Tennstedtille. Suositeltava levytys, parhaasta päästä.
Pierre Boulez ja Clevelandin orkesteri esittävät mittasuhteiltaan sopusuhtaisen, kirkkaan klassisen esityksen, jossa kaikki kuuluu hienosti, kuten Boulezin tapana on. Kuitenkin ensimmäinen yömusiikki on liian läpisoittomainen ja riisuttu kaikesta mystisyydestä. Boulez ikään kuin ravistelee kiireesti kaiken sensuellismin pois turkistaan. Kolmas osa ei mene ollenkaan varjomaisesti, mutta toinen yömusiikki on soitettu äärimmäisen tarkasti ja instrumentaalisesti ottaen kauniisti. Finaali, jota pidän ehkä heikoimpana tai ainakin ikävystyttävimpänä Mahlerin sinfoniaosana, pysyy nyt harvinaisen jäntevästi kasassa; tosin siinä ei yritetäkään fiilistellä, vaan siinä aika lailla tykitellään irtonaisesti partituuri lävitse. Oikein varteenotettava levytys, ainakin jos haluaa tämän rönsyn mahdollisimman koherentissa valossa.
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri soittaa tapansa mukaan rosoisesti, ja äänityksessäkin tuntuu ajan patina. Ensimmäinen osa sinänsä alkaa juuri oikealla otteella: suhteellisen maltillisesti, teoksen ytimen mysteeriä vielä kauempaa kiertäen. Ensimmäinen yömusiikki on sangen verkkainen, mutta tunnelmaltaan hieno. Scherzon Abravanel luonnehtii varjomaiseksi kuten Mahler on tilannutkin, ja toinen yömusiikki on soitettu hyvin kevyesti painaen, lähes painottomasti. Kolme keskimmäistä osaa Abravanel toteuttaa hienommin kuin juuri kukaan. Esityksenä tämä nousisi huippujen joukkoon, jos vain kolmion muutkin kärjet: levytys ja soitanto pitäisivät.
Hermann Scherchenin taltiointi Wienin valtionoopperan orkesterin kanssa oli ensituttavuuteni Mahlerin 7. sinfoniaan. Edelleenkin se on kaikkein salaperäisin ja tunnelmallisin taltiointi teoksesta. Sen kuunteleminen tietenkin vaatii omistautumista, onhan kyseessä live-taltiointi vuodelta 1954.
Monien mielestä vieläkin parempi on Scherchenin livetaltiointi Torontosta vuodelta 1965, tosin sitä ei ainakaan tällä hetkellä ole saatavilla muuten kuin Youtubesta kuunneltavaksi. Ainakin se on huomattavasti Wienin taltiointia vaarallisempi. Ensimmäisen osan alkujohdannossa on jännittävää ja erikoista jousivibraattoa. Intohimoa on valtavasti, ja temponkäsittely on todellakin vaihtelevaa. Äkkiväärää, voisi joku sanoa: kiihdytykset alkavat äkkiarvaamatta, kuin ruoskien. En ole kuullut ensimmäistä osaa vedetyn näin rivakasti; kuitenkin vaikutelma on lähinnä dramaattinen kuin hosuva.
Myös ensimmäinen yömusiikki saa varsin vauhdikkaan käsittelyn. Siitä tulee marssi. Toisen yömusiikin alun oboesoolo erottuu paremmin kuin muissa levytyksissä; lisäksi Scherchen nostaa esille viulun ja käyrätorven soolot. Finaali on kaikkea muuta kuin se vapauttava katarsis joka sen yleensä pitäisi olla; tämä päättyy suorastaan vihaisesti.
Jascha Horenstein ja New Filharmonia-orkesteri tarjoavat tässäkin ylittämättömän standardin. Äänitys on varsin eloisa live kaikkine rosoineen, kuitenkin hyvin kuunneltava livestereo vuodelta 1969. Heti ensiosasta lähtien Horenstein lähtee hyvin reippaasti liikkeelle, eikä ensiosa sisällä ainuttakaan kuollutta kulmaa, mikä on harvinaista, ainakin vuodesta 1999 lähtien, jolloin kuuntelin maratonille valmistautuessani tämän teoksen puhki. Silloin kun teoksessa on selkeästi rakenteellisia heikkouksia, rakennusmestari Horenstein ymmärtää tämän eikä ainakaan jää vellomaan kuolleisiin hetkiin. Hän ravistelee teoksen päältä pölyt pois. Äänitys erittelee yksityiskohdat siinä missä moni uudempi studiolevytys, ja taltioi uskollisesti myös ambienssin.
Ensimmäinen yömusiikki on sekä sensuelli että jännittävä, ja scherzo kulkee varsin laukkaavasti: se on kuin ratsuhevosen varjo. Scherzo on kauhumusiikkia, sinfonian todellista yömusiikkia enemmän kuin yömusiikeiksi nimetyt toinen ja neljäs osa. Toinen yömusiikki on miltei allegretto, mikä ei todellakaan poista sen arvoituksellisuutta ja sensuellismia. Finaali alkaa sitten miltei varovaisesti, ja soitossa on joitakin epätarkkuuksia; etenkin vasket kliksahtelevat. Kokonaisuutena finaali kuitenkin pysyy poikkeuksellisen hyvin koossa, matkaa päämäärätietoisesti kohti huipennustaan, jossa yleisö puhkeaa räjähtäviin, huutaviin suosionosoituksiin, jotka ovat kyllä ansaitut. Edelleenkin Horenstein on minulle tässä teoksessa referenssi.
Georg Soltin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin esitys on odotetusti briljantin törisevä. Tässä teoksessa tämä valittu tyyli puoltaa paikkaansa, sillä siinä otetaan ns. löysät pois, tosin tämän tapahtuessa mystiikan kustannuksella. Räjähdysvoiman lisäksi Solti löytää kyllä teoksen ensimmäisestä osasta ajoittain myös kauneusarvoja. Ensimmäistä yömusiikkia edes Solti ei voi vetää aggressiivisesti. Näin hiljaisesti ja miltei varovasti hiipien hän etenee aniharvoin. Osan rauhallisemmissa kohdissa puhaltimien artikulaatio ja rytminen tarkkuus on ihailtavaa. Kaikesta huolellisuudesta ja varovaisuudesta huolimatta, mystiikka ei tavoita Soltia.
Sinänsä Soltille ei pidä myöntää orkesterivirtuositeetin yksinoikeutta. Kyllä Levine, Abbado, Boulez ja Bertinikin osaavat soitattaa. Oli miten oli, Soltin levytyksen parasta antia on kolmas scherzo-osa "varjomaisesti", joka on todella hallittu, jopa dynamiikaltaan. Siinä vasket, puupuhaltimet ja lyömäsoittimet vuoropuhelevat, taistellen ilmatilan herruudesta. Toisessa yömusiikissa Solti yllättää itsensä osaamalla soittaa yllättävän hiljaa, vaikka olisi liioittelua kehua tätä sensuelliksi. Nautinnollista kuitenkin kuunnella kun kaikki, jopa mandoliini kuuluu, ja fagotti erottuu lopusta kauniisti. Finaalin alun rummunpaukkeesta kuuluu jokainen isku selkeästi erikseen, kuin korvan juuresta. Kaiken kaikkiaan Soltin levytys on nautittava, jos hyväksyy Soltin tirisevän ja tiukkuvan tyylin. Siinä lajissaan tämä on ainakin Soltin parhaita.
Lorin Maazelin esitys on hänen Wienin filharmonikkojen kanssa tekemänsä syklin toinen kohokohta 4. sinfonian ohella. Ensimmäinen osa etenee varsin juhlallisessa temmossa, mutta Maazelilla on kuitenkin selkeästi kokonaisnäkemys myös siitä, mitä ensimmäisen osan jälkeen tapahtuu. Ensimmäinen yömusiikki kaipaisi kyllä enemmän jäntevyyttä. Sinfonian keskiosiin kuuluvan tietyn salaperäisen tunnelman Maazel kyllä välittää ihan hyvin, myös suhteellisen verkkaasti soitetussa scherzossa. Tämä johtunee siitä, että Maazel ei purista vaan soitto on sopivan painotonta. Toisen yömusiikin loppupuolella on kyllä siinä rajoilla, että pysyykö musiikki enää hengissä tällä verkkaisella ja hiljaisella tahdilla. Maazel on oikeastaan Soltin antiteesi siinä mielessä, että kun Solti tykittää mahdollisimman tiukasti, Maazel taas antaa mahdollisimman paljon aikaa, tilaa ja ilmaa.
Gary Bertinin esitys on hänen Kölnin radio-orkesterin kanssa tekemänsä syklin parhaita. Se alkaa ensimmäisen osan osalta varsin reippaasti, vaskien pauhatessa ja räyhätessä muhkeasti ensimmäiseen nousuun. Ensimmäisen yömusiikin alussa puupuhaltimet vuorottelevat kuin kesäöinen lintukuoro öisellä käyskentelyretkellä puutarhassa. Scherzossa vasket piinaavat kuin hyttyset. Toinen yömusiikki on niin sensuelli kuin se voi olla, kuin juhannusöisellä kävelyllä Lammassaaressa yksipuolisen nuoruudenrakastetun kanssa. Finaalin Bertini tekee suhteellisen joutuisasti, mikä onkin toimiva strategia näin löyhän tekeleen kanssa. Ehdottomasti parhaita kuviteltavissa olevia digitaalisia äänityksiä tästä teoksesta.
7. sinfonia on James Levinen parhaita Mahler-taltiointeja. Sen hän on tehnyt Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa. Siinä ei edes liian hidas andante-osa vaivaa, koska tästä sinfoniasta puuttuu perinteinen hidas osa. Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa upeasti: virtuoosisesti sahaavat jouset ja ärhäkkä torvisektio kuten Soltinkin kanssa, mutta Levinella on enemmän lämpöä. Lisäksi Levine tekee joitakin varsin äkillisiä rytminvaihdoksia, jotka eivät ehkä ole aivan oppikirjanmukaisia mutta lisäävät kuulijan mielenkiintoa. Äänitys on myös muhkea ja tässä on kunnon bassojymähdykset.
Ensimmäinen yömusiikki on hiipivällä tavalla varsin jännittävä. Jäntevyyttä ehkä siinä saisi olla hieman enemmän ajoittaisista bassorummun pamauksista huolimatta. Sitten esityksen taso laskee hieman lupaavan kahden ensimmäisen osan jälkeen. Toinen yömusiikki on soitettu sopivan hiljaisesti korostamaan nokturnaalisuutta. Yllättäen Levine ei tässä hidastele mitenkään erityisesti. Finaalissa Levine parantaa hieman anonyymin aloituksen jälkeen juoksuaan, ja esittelee varsin muhkeaa orkesterivirtuositeettia. Kaiken kaikkiaan paremmasta päästä, mutta ei aivan ideaali levytys ole tämäkään.
Tosin sekä Levine että Solti jäävät puremaan pölyä Claudio Abbadon kanssa, jonka klassinen levytys on myöskin Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa. Tässä Chicagon loistelias virtuositeetti palvelee vieläkin paremmin Mahleria, sillä purevan terävyyden ja räjähtävän virtuositeetin lisäksi tässä on myös lämpöä ja salaperäistä tunnelmaa.
Kun treenasin kesällä 1999 maratonille, silloin kuuntelin tämän teoksen puhki. Nyt vasta se alkaa siitä toipumaan, ja minä. Abbado saa ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen minut todella haluamaan kuulla tämän teoksen.
Ensimmäinen yömusiikki on oikein salaperäinen, mutta tarpeen tullen virtuoosinenkin. Abbado soitattaa sen suhteellisen verkkaisesti, mutta erittäin selvästi artikuloiden. Chicagolaisten soitto on suorastaan viekoittelevaa: virtuoosista mutta sensuellia. Scherzo-osa on virtuoosinen mutta väreilee öistä tunnelmaa. Finaalissa chicagolaisten legendaariset vasket pääsevät loistamaan.
Abbado tekee tarpeettomiksi sinänsä omilla ehdoillaan samaa orkesteria johtaneiden Georg Soltin ja James Levinen levytykset.
Abbadon uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa ei sekään ole huono, eikä berliiniläistenkään soitto jätä toivomisen varaa: se on ilmavaa ja täyteläistä. Toisella kuuntelulla tämä paranee huomattavasti, ja ensimmäinen osa paranee vanhetessaan, ja osan loppupuolella soitto on aika ajoin jo räjähtelevää, tosin hillityhköä: on kuin tässä leijona pullistelisi lihaksiaan mutta turkkinsa alla.
Ensimmäinen yömusiikki ei pärjää tunnelmaltaan chicagolaislevytykselle. Jotenkin tästä myös saa vaikutelman että Mahler ei ole berliiniläisille niin luontevaa kuin chicagolaisille. Toisen yömusiikin lopun bassoklarinetti, vai onko se fagotti, jää mieleen.
Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat Haitinkin tapaan varmaotteisen esityksen hyvällä maulla, joka on erinomaisesti soitettu ja äänitetty. Ensimmäinen osa on myöskin hyvin ja irtonaisesti artikuloitu, ja rytmin hienopiirteinen vaihtelu taitavasti toteutettu. Seitsemännen sinfonian herättelemiseen vain tarvitaan aika paljon, eikä Haitinkilla ole taikasauvaa, sillä jo ensimmäisen yömusiikin kohdalla mielenkiinto alkaa herpaantumaan. Se ei vain ole aivan riittävän jännittävä. Finaalin Haitink pumputtaa poikkeuksellisen hyvin: eloisasti ja muhkeasti, jopa jännittävästikin. Mainio Philips-äänitys ja maailmankuulu Concertgebouw-akustiikka nostaa esille Mahlerin instrumentaalisen iloituksen. Jos vain muu esitys olisikin näin loistava, tämä olisi aivan huippu. Tämä on ihan hyvä peruslevytys, mutta tästä puuttuu jokin X-tekijä, joka pakottaisi kuuntelemaan tai saisi haluamaan tämän pariin palaamista.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa hyvin tarkasti säädellyllä dynaamisella kontrollilla. Orkesteri soittaa alun johdannon kuin sordiinot päällä. Sointi on varsin vaskivoittoinen, ja teoksen orkestraatioon kuuluva runsas kilikellotus erottuu hienosti. Berliiniläiset ovat oppineet soittamaan Mahleria.
Ensimmäinen yömusiikki kulkee varsin rauhallisessa tempossa ja on sekin dynamiikaltaan hillitynhallittu ja tunnelmallinenkin. Toinen yömusiikki on aivan esimerkillisesti artikuloitu, ilmavasti ja irtonaisesti. Kaiken kaikkiaan tämä olisi muuten ihan hieno, mutta Haitink ei suoranaisesti ole mikään jännityksen mestari, vaan pikemminkin koloristi. Tämä olisi melkein kuin Mahlerista tehtyä Debussyä. Finaalin rummutus on todella hidas, jokainen rummunisku kuuluu erikseen. Sitten vasket ottavat hallinnan.
Haitinkin taide Amsterdamin Concertgebow-orkesterin kanssa näyttäytyy elävämmässä valossa hänen joulukonserteistaan koostetussa Kerstmatinee-laatikossa. Soitto on livetilanteessakin käytännössä virheetöntä, ja ensimmäinen osa tarjoaa selvästi studiolevytystä enemmän räjähtelevyyttä ja pirskahtelevuutta. Ensimmäinen yömusiikki on selvästi jännittävämpi ja lennokkaampi kuin studiossa. Tässä lennetään taikamatolla unten maille. Skertso "varjomaisesti" laukkaa rytmillisesti varsin vaihtelevassa rubatossa, ja instrumentaatio on irtonainen: terävät ja syöksähtelevät vasket, murisevat matalat jouset, vihlovat piccolot. Toinen yömusiikki ei ole aivan yhtä viettelevä kuin Abbadolla, mutta hyvä näinkin, ja finaali on irtonaisesti soitettu. Varsinkin vasket loistavat. Ehdottomasti yksi huippulevytyksistä, jonka tosin saa vain ison ja hintavan Kerstmatinee-boksin osana.
Otto Klempererillä on kaikista maailman elävistä ja kuolleista kapellimestareista kaikkein tunnistettavin sointi, ainakin hänen johtaessaan Lontoon Filharmonia-orkesteria. Sitä on vaikea kuvailla yhdellä sanalla. Jotkut ovat yrittäneet luonnehtia sitä "graniittiseksi" mutta se ei tee Klempererille oikeutta, sillä vaikka hänen tyylinsä onkin jyhkeä, se on myös hengittävä ja erotteleva. Klemperer jakoi jousiston kahteen, oikeaan ja vasempaan, ja tämän kuulee helposti varsinkin kuulokkeilla, jolloin tuloksena on tavallaan keinotekoinen stereovaikutelma silloinkin kun äänitys on stereo. Toinen Klempererin soundin erikoispiirre on puupuhaltimien prominenssi; hänen orkesterinsa äänenjohtajanaan toimi tavallaan ykkösoboisti Sydney "Jock" Sutcliffe.
Nyt itse levytykseen. Koetan velvollisuudentunnosta kahlata tämän levytyksen elämäni kolmannen kerran läpi. Neljättä kertaa ei tule. Vaikka Klempereriä syystäkin pidetään yhtenä Mahlerin autenttisimmista tulkeista, kulkihan hän elämänsä pitäen aina taskussaan Mahlerin omakätisesti kirjoittamaa suosituskirjettä, mikään Mahlerin oppipoika hän ei ollut. Mahlerin seiskan pahoinpitelyksestä on syytä varottaa erikseen: se on yksi Klempererin epäonnistuneimpia tulkintoja Brucknerin kahdeksannen ohella, kertakaikkiaan esittävän taiteen kauhukabinettikamaa, sitä samaa Soltin Brucknerin kolmosen kanssa.
Sinfonian alku sentään on ihan järkeenkäypä: joskin hitaahko, niin Klempererin aivan poikkeuksellinen karisma kuljettaa ääniblokkeja joten kuten. Kaikkiansa Klemperer onnistuu raahaamaan ensimmäisen osaan kuolevan mastodontin reilut viisi minuuttia pitemmäksi kuin useimmat. Ensimmäinen yömusiikki on vieläkin toivottomammalla tavalla hidas kuin ensiosa, mikäli se on mahdollista. Scherzo-osa menee suurin piirtein niin kuin pitääkin, paitsi että sen pitäisi olla painottoman kevyt, mikä on Klempererin kanssa sama kuin että elefantin pitäisi lentää. Vasket sardonikko-Klemperer kyllä karakterisoi häijynosuvasti. Parhaiten Klemperer onnistuu toisessa yömusiikissaa, jossa Klemppis nostaa hyvin esiin mandoliinin ja luo tumman tunnelman. Finaalikaan ei ole aivan niin toivoton, kuin teoksen alkupuolisko, mutta selkärankani on jo katkennut.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri ovat sinänsä varsin hyvällä teolla teoksen karkaavan idean tavoittamisessa: Mahlerin seiska on salaperäinen, mystinenkin ja sen henki on liikkeessä. Yllättävän opaakkia birminghamilaisten soitto kuitenkin on. Ensimmäisen yömusiikin henki on eläväinen, ja siinä on varsin paljon yritystä karakterisaatioksi. Scherzo-osa ei ole aivan yhtä onnistunut. Toinen yömusiikki paitsi sensuelli, on jopa intohimoinen. Siinä Rattle ei ota etäisyyttä niinkuin hyvin moni. Kaikkiaan Rattlen levytys seiskasta on hänen syklinsä helmi, vaikkakin se onkin varsinkin ensimmäisestä osastaan yllättävänkin rupisesti soitettu. Livetilanteella lienee osuutensa asiaan.
Hans Rosbaudin ja Berliinin radio-orkesterin levytys ei sovi jokapojalle tai -tytölle. Se on ensimmäisestä osastaan äkkivääryyteen asti jännittävä, mistä tosin osa taitaa mennä suhteellisen opaakin äänityksen piikkiin. Ensimmäinen yömusiikki on varsin hidas. Scherzosta Rosbaud löytää harvinaisen paljon tunnelmaa, ja instrumenttisoolot erottuvat tästä sinänsä opaakihkosta äänityksestä erinomaisesti. Äänityksen - ja ilmeisesti vähän soitonkin - raapivuus hieman verottaa sinänsä hyvin tunnelmallisen toisen yömusiikin atmosfääriä. Siitä tulee sellainen Nosferatun varjon heijastuma, tri Caligarin kabinetti. Sinfonian finaali on lähes kubistinen tai surrealistinen Rosbaudin käsittelyssä. Hän ei yritäkään mitään orkesterin kokonaissointia, vaan panostaa yksityiskohtiin, sooloihin, jotka paljastavat teoksen instrumentaatiosta vanhanlaisehkosta äänityksestäkin huolimatta uusia asioita.
David Zinman ja Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittavat rauhallisen juhlavasti, miltei jähmeästi. Noin 3 minuutin kohdalla esitys alkaa saada eloa. Keskiosat Zinman soittaa tarkasti, mutta ei herkullisesti samaan tapaan kuin Abbado tai luonteikkaasti samaan tapaan kuin Bernstein tai Horenstein. Sinänsä Zinman ei mokaa missään, ja jos haluaa Mahlerin 7. sinfoniasta ihan kelpo kirjastolevytyksen, tämä on ihan hyvä kandidaatti siinä missä Tilson Thomas, Bertini tai vaikka Levine. Vähän tässä sorrutaan safe playhyn, mikä käy erityisen selväksi finaalissa. Tässä voidaan ehkä avata tämän teoksen mysteeri, mutta samalla riisutaan se mystinen ulottuvuus pois, jota tässä teoksessa on enemmän kuin luultavasti missään muussa Mahlerin teoksessa.
John Barbirolli ja Manchesterin Hallé-orkesteri harvinaisessa livelevytyksessään avaa varsin hitaasti, suorastaan raahaamalla. Äänitys on ajankohtaan (1960, live) nähden yllättävänkin hyvä. Esityksen intensiteetti on tuttua Barbirollia, ja hitaasta yleistemmosta huolimatta, Barbirolli osaa nostaa tahtia jo ensimmäisen osan laukkakohdissa. Sinfonia avataan varsin verevästi Barbirollin tapaan, ja verkkaisenakin tunnelma on suhteellisen intensiivinen, ja intensiteetin vaikutelmaa lisää liveäänitys, joka särkee hieman forteissa.
Sinfonian ensimmäisessä yömusiikissa hiivitään varsin raskain askelin, mutta salaperäinen tunnelma tässä ainakin on. Tässä ei ole mitään kesäyön unelmaa vaan ilma on raskasta jopa hengittää. Tosin osan loppupuolen kilkattimet on irtonaisesti eritelty, lehmät ovat laitumella.
Scherzo-osa on harvinaisen eläväinen ja mielenkiintoinen. Siinä yöperhoset vai ovatko lepakot jotka syöksähtelevät. Harvoin kuulee näin intohimoisilla jousilla vedettyä toista yömusiikkia, joka on äärimmäisen tunnelmallinen ja varsin hidas. Finaaliin kaipaisi kyllä lisää nostetta. Kuitenkin tämä taltiointi on lähinnä Barbirolli-kompletisteille, ja sinfoniasta useimpien lienee parempi hankkia perusversioksi ensisijaisesti jompi kumpi Abbadon levytyksistä.
Kirill Kondrashin livetaltioinnissaan Amsterdamissa vuodelta 1979 Concertgebouw:ssa ei ole yhtä kiireinen kuin kuudennen sinfonian kanssa. Äänitys on erinomainen, ja Kondrashin avaa tunnelmallisesti mutta reippaasti, hieman Horensteinin tapaan. Jännittävyydessään tämä lienee ylittämätön, Scherchen mukaanlukien, joten on todella sääli, että tämä levytys maksaa ainakin Amazonin listauksessa lähes 80 puntaa!
Sinfonian ensimmäisessä osassa Kondrashin tarjoaa hyvin elävää temponkäsittelyä, annostellen rubatoa kuitenkin hyvällä maulla. Kondrashin näyttää myös osan dynaamiset kontrastit, piano on piano ja forte on kunnollinen forte. Ensimmäinen yömusiikki on miltei scherzomaisen kevytpoljentoinen. Joku voisi kaivata sen rytminkäsittelyyn vahvempia aksentteja. Samaten sitä seuraava scherzo (schattenhaft) on lähes laukkamainen, ja sen päällä lentävät briljantit vasket. Toisen yömusiikin - joka lienee tunnelmallisin Mahlerin osa - atmosfääri pääsee oikeuksiinsa Concertgebouw-akustiikassa. Tässä puupuhaltimilla on suuri osa. Kondrashinin tempo on melko rivakka, mutta niin on kyllä esimerkiksi Horensteininkin, joten hyvässä seurassa on Kirill.
Sinfonian finaali on todellinen tour-de-force, jossa amsterdamilaisten hengästyttävä virtuositeetti saa mukavasti ilmaa alleen. Kondrashin on todellinen musta hevonen, ja tämä on yksi kaikkein parhaita ja kiinnostavimpia levytyksiä.
Kurt Masurin levytys Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa on joissakin piireissä suositeltu musta hevonen. Niin Masur kuin orkesterikin ovat soittaneet varsin vähän Mahleria, mutta leipzigiläisten jousisointi on hieno. Ensimmäisen osan ote on proosallisen totea, keveästi puristava. Ensimmäinen yömusiikki on kyllä sekin kevytotteinen, mutta Masurin pinnallinen ote ei tavoita mysteeriä tässä Mahlerin ehkä kaikkein salaperäisimmässä sinfonian osassa. Paremmin menee kolmannessa scherzo-osassa jossa Masurin kevyt läpisoittotaktiikka toimii. Finaali alkaa vaisusti, ja vaskissa tulee kliksahduksia.
Michael Gielenin levytystä Etelä-Saksan radio-orkesterin (SWR Sinfonieorkester Baden-Baden) kanssa moni pitää ihanteellisena modernina tai oikeamminkin modernistisena modernina levytyksenä.
Sinfonian avaus on Gielenin käsissä miltei tyly ja varsin reipas, uljaasti soivat vasket hallitsevat sointikuvaa. Vaikutelma on eteenpäintyöntävä tai -piiskaava. Äänitys on erinomaisen erotteleva, ja Gielenin tyyli läpikuultava, joten harvoin, jos koskaan ensiosasta kuuluu näin paljon yksityiskohtia. Asiallisuusmies Gielenkään ei voi kiertää rubatoa, joten missään nimessä joustamatonta musisointia tämä ei ole. Ensimmäisen osan esitys on erittäin hyvä, yksi parhaista.
Ensimmäisen yömusiikin alku erottelee puupuhaltimet ja yleensäkin instrumentaation suorastaan nostamalla. Mysteeriä - mitä sitten se onkaan, ehkä verhoillumpaa tyyliä jossa yksityiskohtia jää hämäriksi - voisi kaivata lisää, mutta tämä on hyvä näinkin, ja hyvä tällaisena. Scherzo sitten on hyvin keveäotteinen ja tarkasti eritelty instrumentaatioltaan Gielenin tyyliin sopien. Toinen yömusiikki on kirkas kuin kesäyö, ehkä liiankin. Sinänsä on nautittavaa kuulla kaikki, kuten Boulezinkin levytyksessä.
Sinfonian finaalin alun vaskissa on yllättäen hieman epäpuhtauksia: ne eivät ole ollenkaan uljaat siinä missä vaikka Abbadon chicagolaisilla. Finaalin tiettyä antiklimaattisuuden vaikutelmaa lukuunottamatta tämä on yksi kaikkein parhaimpia moderneja levytyksiä.
Vaclav Neumannin levytys Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa alkaa itäsaksalaisen törisevillä vaskilla. Kuulijan totuttauduttua tähän sointiin, sinfonian ensimmäinen osa lähtee oikein reippaasti laukaten liikkeelle. Ensiosan sointi vain on niin vaskivoittoinen, ja tässä vaskissa on niin persoonallinen sointi - lisäksi kaikuisa äänitys - ettei tätä voi ihan varauksetta suositella, vaikka Neumann yleensä onkin keskivertoa vakuuttavampi Mahler-johtaja.
Teos tulee varsin hyvin katettua Horensteinilla, Abbadolla (Chicago, mutta Berliinikin on loistava) ja Bernsteinilla. Jos vain yhdellä pitäisi pärjätä, niin sitten Abbadon Chicago-levytys. Muita erinomaisia ovat Boulez, Scherchen, Gielen, Kondrashin ja Haitink (Concertgebouw live); oikein hyviä vielä ovat Bertini, Solti, Maazel, Levine, Abravanel, Haitink (Concertgebouw), Tennstedt ja Rattle.
Kommentit
Lähetä kommentti