Jo perustaessani Mahler-blogin pidin mahdollisena aihepiirin laajentamista myöhemmin Brucknerin sinfonioihin. Tietenkään Mahlerin musiikki ei ole tyhjentynyt, mutta en ole vähään aikaan pystynyt kuuntelemaan hänen musiikkiaan niin analyyttisellä korvalla, että olisin hänen musiikkinsa levytyksiä pystynyt ruotimaan sanallisesti. Nyt on toisen suuren sinfonikon, Anton Brucknerin (1824-1896) vuoro.
Aloitan kuudennesta sinfoniasta, sillä se on ollut itselleni ajankohtaisin Brucknerin sinfonia koko tämän kalenterivuoden. Se on Brucknerin "kypsistä" - kaikin puolin vältettävä epiteetti - sinfonioista vähiten suosittu, lyhyin ja kompaktein. Teoksen ensiosa Majestoso on rytmiikaltaan jatkuvine rubatoineen haastava, Brucknerin rytmikkäin sinfonian ensiosa ensimmäisen sinfonian ohella. Teoksen toinen osa on aivan iki-ihana; Adagio (Sehr feierlich) on jousivoittoinen, ja sen oboesoolo palauttaa minut edelleenkin aikaan, jossa surin ensirakkauteni päättymistä. Varsinainen scherzo-osa sisältää kaksi hyvin erityyppistä alaosaa: varsinainen scherzo (nicht schnell), joka on vaskien hallitsema, ja idyllinen trio (langsam), jossa puupuhaltimet ilahduttavat. Finaali jatkaa paljolti jo scherzo-osan sävyssä, valoisan tunnelman avaamista tempossa Bewegt, doch nicht zu schnell.
Otan käyttöön arvosteluasteikon 4-10, jota sovellan kolmeen ulottuvuuteen: tulkinta, soitto ja äänitys. Tämän teen osoittaakseni paremmuuteni toiseen harrastelijakriitikkoon David Hurwitziin nähden, joka käyttää vain kahta arvostelun ulottuvuutta.
Otto Klemperer ja Lontoon New Philharmonia -orkesteri
Ensiosa Klempererin levytyksessä etenee sangen verkkaisesti ja vaskivoittoisesti. Tempo on Klempererin tyyliin hyvin tasainen, mistä sitä jotkut auktoriteetit arvostelevatkin (kontrasti esimerkiksi Wandin ja etenkin Sawallischin runsaaseen rubatoon on kouriintuntuva). Klempererin sointi ei tunnetusti ole mitenkään hienostunut, mutta soitinryhmien välisen kontrollin hän hallitsee esimerkillisesti. Fortet ovat hyvin vaskivoittoisia, ja vaskien sointi on niin karhea, että se on suorastaan raaka. Sitten taas hiljaisemmissa osissa jousien tarkka pizzicato ja puupuhaltimet erottuvat Klempererin tapaan loistavasti. Oikeastaan tämä levytys, jota kohtaan tunnen aivan erityistä lukkarinrakkautta, on konsertto pitkäaikaiselle Filharmonian ykkösoboisti Sidney "Jock" Sutcliffelle.
Klempererin levytyksessä teoksen spirituaalinen keskikohta on todellakin sen iki-ihana hidas osa, jonka Klemperer vetää moderato, eli nopeammin kuin kaiketi kukaan. Hitaan osan jousisointi on hyvin kontrolloitu, ja orkesterin kokonaissointi urkumainen, ei ehkä kaikkein hehkuvimmalla tavalla kaunis, mutta äärimmäisen koskettava. Hitaassa osassa puupuhaltimet pääsevät erityisesti esiin, ja Jock Sutcliffen riipaiseva oboesoolo on kauneimpia tuntemiani äänilevymusiikin yksityiskohtia.
Scherzon rytmiikka on totuttua painokkaampi, mutta toisaalta näin se saa painoarvoa, ja kaahailun sijasta etenkin rauhallisemmissa trio-osissa yksityiskohtia nousee esiin. Sinfonian finaalista Klemperer tarjoaa täysin ylivertaisen esityksen, jossa on töötötystä hieman vähemmän, ja rauhallisuutta enemmän. Osan loppupuolen kontrapunkti nousee esille ihan eri tasolla kuin kellään toisella kapellimestarilla. Klemperer on kasvattanut minut arvostamaan Brucknerin kutosta niin paljon semmoisenaan, että nyt pystyn hyväksymään muunkinlaisia näkemyksiä siitä validiksi, mutta edelleenkin Klemperer on mittatikku. Tulkinta 10, soitto 9, äänitys 8.
Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri (Köln).
En ensi alkuun lämmennyt Wandin hyvällä tavalla suoraviivaiselle tyylille. Wandin levytys on yksi vauhdikkaimpia, vain vähän yli 53 minuuttia. Wandin sointi on hienostelematon, vaskivoittoinen, ja Maestoso-ensiosan alun rummunpauke erottuu paremmin kuin missään kuulemassani levytyksessä. Paukkuvan alun jälkeen ensiosa kuitenkin rauhoittuu. Wand hallitsee sekä ensiosan hankalan rubaton että dynamiikan. Sinfonian iki-ihana toinen osa Adagio: Sehr feierlich saa ihannetoteutuksen, vaikkakin olen pääsemättömissä Otto Klempererin tulkinnasta.
Tällä hetkellä tartun Klemperer-fiksaatiostani huolimatta kerkeimmin Wandin levytykseen halutessani kuunnella Brucknerin kutosen. Levytyksestä syntyy vaikutelma, että Wand tietää täsmälleen, mihin pyrkii. Kaikkein riipaisevin Wandin tyyli ei ole, vaan pikemminkin karhean maskuliininen ja toteava, kontrolloitu. Mielestäni Wandin orkesterin soundi on teokselle ideaali. Hieman kaikuinen, kirkkomainen akustiikka sopii Brucknerin musiikille. Tulkinta 10, soitto 8, äänitys 8.
Günter Wand ja Münchenin filharmonikot
Jotkut vannovat tämän vähäsen vaikeasti saatavan livelevytyksen nimiin, joka on soitettu selkeästi rauhallisemmassa temmossa kuin Wandin Köln-syklin levytys. Tässä volyymi on yleisesti suhteellisen hiljainen, ja lähinnä vasket soittavat mezzoforte. Ensimmäisen osan kesto on lähes sekunnilleen sama kuin Otto Klempererillä. Rubato tässä on selkeästi hillitympi kuin Kölnin-levytyksessä.
Hidas Maestoso-osa alkaa hyvin hiljaa. Kaiken kaikkiaan jännite ei pysy tässä yhtä hyvin yllä kuin vanhemmassa Köln-levytyksessäm ja tunnelma on uneliaampi. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 9.
Wolfgang Sawallisch ja Baijerin valtionorkesteri
Sawallischin tulkinta on hyvin herkkä ensiosan jatkuvalle rubatolle, ja on siinä Klempererin mahdollisimman täydellinen vastakohta. Temmonkäsittely on syöksähtelevyydessään miltei furtwängleriaaninen, ja antaa osviittaa siitä, miltä Furttiksen eka osa olisi voinut kuulostaa; hänen levytyksessäänhän se ei ole taltioitunut. Ensiosan aaltoilussakin Sawallisch toteuttaa yksityiskohdat hämmästyttävän huolellisesti. Tässäkin on Wandin tapaan kaikuisa akustiikka, ja ärhäkkäät vaskikuorot, mutta eivät aivan yhtä hyökkäävät kuin Wandilla. Sawallischilla ensimmäinen osa lienee kokonaisuutena kaikkein vauhdikkain, ja se ikään kuin kaatuu loppuun miltei äkkiarvaamatta vähän yli 14 minuutissa. Ei siinä siltikään tule yhtään hätiköity vaikutelma, korkeintaan hieman hiki. Jos pitää Sawallischiä vähän tylsän turvallisena saksalaismaestrona, saa varautua yllätykseen.
Sinfonian spirituaalisen keskipisteen, iki-ihanan toisen osan Sawallisch sen sijaan toteuttaa rauhallisen keskittyneesti mutta intensiivisesti. Kolmannessa scherzo-osassa Nicht schnell Sawallischilla on suhteellisen keveä poljento verrattuna vaikka Klempereriin. Sinfonioiden finaalit eivät yleensäkään ole Brucknerin vahvinta osa-aluetta, mutta tässä Sawallisch löytää töötötyksen lomasta suvantoakin. Oikeastaan Brucknerin kutonen tulisi melkeinpä katettua Sawallischin ja Klempererin levytyksillä, sillä ne ovat monessakin mielessä vastapoolit, ainakin temporatkaisuiltaan.
Tulkinta 10, soitto 9, äänitys 9.
Christoph von Dohnanyi ja Clevelandin orkesteri
Dohnanyi oli ensimmäinen kuulemani levytys Klempererin jälkeen, joka muodosti edes minkäänlaisen säädyllisen vaihtoehdon sille. Dohnanyin levytys ei mitenkään yllättäen on upeasti soitettu, tulkinnallisesti suhteellisen matalaprofiilinen ja soitto keveästi puristettua; siinä teoksen annetaan liihottaa omalla lennollaan. Ensiosan temmonkäsittely on Klempererin ja Sawallischin puolivälistä; rubatoa on, mutta ei kaikkein äkkiväärimmästä päästä. Saundi on varsin pyöreä ja pehmeä, kaukana Sawallischin tai Klempererin vaskivoittoisuudesta.
Sinfonian hidas osa on soitettu jousivoittoisesti, mutta siinä on vähemmän hehkua kuin sinänsä Dohnanyiin verrattavassa Horst Steinin levytyksessä. Sointi on integroitu, karajanmainen siinä mielessä että Clevelandin orkesteri muodostaa yhtenäisen sointimaton, josta yksittäiset soittimet tai soitinryhmät eivät varsinaisesti erotu. Kaunis sointi se kuitenkin on, ja puristamattomampi, vähemmän sokeroitu kuin Karajanilla. Toisen osan loppupuoli on erityisen hieno. Kahdessa viimeisessä osassa vasketkin nostavat pariin otteeseen päätään, mutta siltikin yleissointi on varsin pehmeä. Jos hyväksyy suhteellisen keveän, jopa anonyymin otteen, silloin Dohnanyin levytys on erinomainen teoksen esittely. Tulkinta 9, soitto 10, äänitys 9.
Eugen Jochum ja Staatskapelle Dresden
Staatskapellella on suorastaan kermainen jousisointi, ja vielä 70-luvulla itäinen, särisevä vaskisointi. Ensimmäistä osaa Jochumilla hallitsevat jouset, ja yleensäkin Jochum pyrkii hillitsemään dresdeniläisten vaskia, paitsi että ensimmäisen osan loppupuolella ne kyllä lyövät väkisinkin läpi. Tässä ne kuulostavat yllättävänkin hyvätapaisilta. Jochum hillitsee myös kohtuullisesti yleensä runsaan rubaton käyttönsä, ja se hillintä on nimenomaan kuudennessa sinfoniassa turhaa. Jotenkin tästä ei synny eheää kokonaisuutta, enkä ole aivan varma, minkä kokonaistyylin Jochum on päättänyt valita. Kontrasteja kyllä kaipaisin esitykseen enemmän, nyt sinfonia on toteutettu aika lailla silkkihansikkain. Myös sinfonian toinen osa on Jochumin käsissä hyvin jousisointinen, suhteellisen verkkainen ja hiljainen. Jochumin pehmeä ote jättää eniten toivomisen varaa kahdessa viimeisessä osassa, joista pitäisi elävän temmonkäsittelyn lisäksi löytyä myös ärhäkkyyttä, amok-juoksun henkeä.
Tulkinta 7, soitto 8, äänitys 8
Eugen Jochum ja Baijerin radio-orkesteri
Baijerilaisten soundi sopii paremmin Brucknerin kutoseen kuin 70-luvun dresdeniläisten särisevine torvineen. Muutenkin Jochum on tässä varmemmilla vesillä; Dresdenin levytyksestä ei oikein saa käsitystä, mihin Jochum pyrkii.
Tässä Adagio-osa pysyy myös paremmin koossa kuin jotenkin löysässä Dresdenin levytyksessä. Sama pätee kahteen viimeiseen osaan, jotka ovat selvästi jäntevämpiä kuin Dresdenissä. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 8.
Sergiu Celibidache ja Münchenin filharmonikot
Tässä kiistanalainen Celibidache on parhaimmillaan. Münchenin filharmonikot soittavat kuin tulessa: vasket räikyvät ja jouset laulavat. Aivan erityisesti vaskisointi on esimerkillinen, paras mitä missään Brucknerin kutosen levytyksessä: räyhäkkä, voimakas mutta puhdas. Ensimmäinen osa ei, harvinaista kyllä Celille, ole millään tavalla kiistanalainen: siinä on kohtuullisen maltillinen mutta kuitenkin selkeä rubato, ja tosiaankin sointi on aivan jumalainen. Ylipäätään vaikutelma on valtavasta voimasta, vyöryvästä koneistosta, jota kyllä Celibidache hallitsee täydellisesti ja hillitsee silloin kun aihetta on. Vaskien hallitsema ensiosan loppu rummunpaukkeineen, jossa Celibidache hallitsee rytmiikan täydellisesti, saa minut kananlihalle.
Sinfonian toinen, hidas on, on Celibidachen tapaan todellakin hidas. Siltikin siinä on jotain järkeä, vaikka tosiaankin osa kestää puolitoista kertaa Klempererin esikuvallisen esityksen verran. Jännitys pysyy yllä paljolti suurenmoisen soiton ansiosta. Kaksi viimeistä osaa Celibidache toteuttaa siinä mielessä poikkeuksellisen mielenkiintoisesti, että hän satsaa myös hiljaisempiin trio-osiin pelkän töötötyksen lisäksi. Finaalin lopun vaskikuoro on aivan huikea. Huippulevytys one-offinakin, ja niin erilainen Klempererin kanssa kuin on mahdollista. Tulkinta 9, soitto 10, äänitys 9
Horst Stein ja Wienin filharmonikot
Steinin levytys on ehkä kaikkein parhaimmin soitettu, Celibidachen ohella. Wienin filharmonikot ovat kuin sulaa vahaa. Kontrasteja joku voisi toivoa enemmän, tai ehkä ennemminkin säröä, mutta kyllä tässä säröä on enemmän kuin esimerkiksi Dohnanyillä. Siitä pitävät vasket, jotka kuuluvat alusta asti. Eniten kuitenkin ihailua herättää uskomattoman kaunis ja puhdas jousisointi. Stein antaa oikeastaan musiikin vain olla, ja mennä omalla painollaan häiritsemättä tai pysäyttämättä sitä. Jos tämän matalan intervention asteen hyväksyy, levytys on erittäin nautittava. Ensimmäisen osan lopun koodassa on kuitenkin viitteitä siitä, ettei Stein ihan vain anna mennä, sillä hän hillitsee mäiskettä sen verran ettei orkesteri paahda urku aivan niin auki kuin Celibidachella.
Sinfonian toinen osa on hallittu ja hiljainen. Kaikki eri soittimet kuuluvat Steinin kepeäpoljentoisessa, erinomaisesti artikuloidussa ja eritellyssä, suorastaan kamarimusiikillisessa scherzossa. Kahdessa viimeisessä osassa Steinin keveässä otteessa voittavat erityisesti puupuhaltimet. Sinfonian päättävässä vaskikuorossa vaskisointi on hämmästyttävän puhdas. Kokonaisuutena pidän Steinin levytyksestä kerta kerralta enemmän. Tulkinta 10, soitto 10, äänitys 9
Bernard Haitink ja Baijerin radio-orkesteri
Haitink tarjoaa viimeisessä levytyksessään Brucknerin kutosesta vähän Horst Steinin tapaan vapaasti virtailevan, pakottamattoman, suhteellisen joutuisan keskitien esityksen, jonka ensiosassa kylläkin vasket kuuluvat selkeämmin kuin Steinin levytyksessä. Rummut kuuluvat Haitinkilla harvinaisen hyvin. Rubato Haitinkilla on suhteellisen maltillinen.
Adagio-osa Haitinkilla on yllättävänkin verevä ja intensiivinen, Haitinkiksi, yksi hienoimpia Adagio-osia Klempererin ohella. Sen sointi on jousivoittoinen, mutta puupuhaltimet kuuluvat aika ajoin varsin hyvin.
Sinfonian kolmannessakin osassa Haitinkilla on suhteellisen ilmava ote verrattuna esimerkiksi Klempererin Schweinsteiger-poljentoon. Sinfonian finaali ei sitten oikein lähde lentoon, mitä se kyllä varsin harvoin tekee. Viimeisen osan loppua kohden Haitink onnistuu herättämään joukkonsa. Haitinkilla usein ensimmäiset 60-70 -luvun levytykset ovat parhaita, ja on siinä ja siinä, onko tämäkään varsinaisesti parannus Haitinkin ensilevytykseen verrattuna, paitsi tietysti päivitetyn äänitysteknolofian osalta. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 9.
Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri
Haitinkin levytys on, kuten olettaa saattaa, aivan erinomaisesti soitettu, ja aikakautensa parasta äänitystekniikkaa, ainakin miltei. Sinfonian ensimmäinen osa on suhteellisen joutuisa Haitinkin käsissä, mutta kuitenkin Haitink hallitsee erinomaisesti osan rubaton. Sinfonian ensimmäinen osa on kaiken kaikkiaan hallittu ja kompakti kokonaisuus Haitinkin käsissä.
Sinfonian hidas osan alkaa Haitinkin toteuttamana myös suhteellisen joutuisasti. Yleisvaikutelma on kuitenkin rauhallinen ja hallittu. Kauniisti soitettu. Scherzossa dynamiikka ja sointi on erittäin hyvin hallittu. Finaalin loppua kohden Haitink kiihdyttää.
Kaiken kaikkiaan Haitinkin ensimmäinen levytys on hallittu, kompakti kokonaisuus, joka kestää erinomaisesti kuuntelua. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 8.
Joseph Keilberth ja Berliinin filharmonikot
Keilberthin levytys on äärimmäisen kauniisti soitettu, ensimmäisestä osastaan jousivoittoinen, kuin sulaa vahaa. Keilberth käyttää hillitysti ja hallitusti rubatoa fraasien sisälläkin. Vasketkin kuitenkin kuuluvat silloin kun niille on tarvetta, mutta ne ovat varsin hyvinkäyttäytyviä, eikä niiden volyymi lyö korville.
Adagiossa hieman ääni särkyy, mutta se on joka tapauksessa sangen kaunis ja intensiteettiä sopivasti.
Sinfonian scherzo-osa soitetaan harvinaisen miellyttävästi: irtonaisesti ja suhteellisen keveällä poljennolla. Varsinkin hiljaisissa trio-osissa soolot kuuluvat hienosti. Sinfonian finaali on myös miellyttävästi toteutettu, ei pelkkää paahtoa, jossa jousien kermainen sointi vie musiikkia. Huippulevytys, joka on hyvin kauniisti soitettu, vaikka ei ihan yhtä kuin Horst Stein. Forteissa äänitys hyvillä kuulokkeilla hieman särkyy, mitä ongelmaa tuskin huomannee kaiutinkuuntelussa. Tulkinta 9, soitto 10, äänitys 7.
Michael Gielen ja SWR-sinfoniaorkesteri Baden-Baden
Gielen tuo heti alkusoinnista mieleen Otto Klempererin, enkä minä voisi esittää suurempaa kehua. Gielenin sointi on vaskien hallitsema, karhea, ja orkesteri ei rullaa eteenpäin, vaan jyrää. Tämä ensiosan esitys ei ehkä ole samaan tapaan kontroversielli kuin Klempererillä, sillä rubato ensiosassa on maltillinen, hillitty mutta kuitenkin hallittu, samoin dynamiikka, sillä Gielen jyräämisen lomassa rauhoittuu hiljaisiin kohtiin, jolloin esimerkiksi puupuhaltimet kuuluvat miltei klemperermäisen hyvin.
Sinfonian hidas osa on keskittynyt, suhteellisen hiljaa soitettu, muttei sentään yhtä hiljaa kuin Dohnanyi. Sinfonian kolmannen osan triot Gielen soittaa sekä varsin hiljaa että keveällä poljennolla, mutta äänekkäämmissä kohdissa sointi on varsin vaskivoittoinen. Paljolti samat sanat pätevät finaaliin, jonka loppupuolen vaskista löytyy kontrapunktia. Jos ei ihan ehdoton huippulevytys, niin joka tapauksessa Gielen soittaa aivan oikeita kelloja. Minun kellojani. Tulkinta 9, soitto 8, äänitys 9.
Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri
Skrowacewskilla on suhteellisen pehmoinen sointi, ja kevyt puristus. Rubatoa hän käyttää kohtuullisesti ensiosassa, mutta kuitenkin tuntuvasti. Vasket kuuluvat jousivoittoisessa, kevyessä soundissa forte-kohdissa, jotka on soitettu ei aivan urku auki.
Sinfonian adagio-osasta Skrowaczewski sitten tarjoaa harvinaisen intensiivisen, kauniin, hitaahkon tulkinnan, joka häviää ehkä vain Klempererille.
Sinfonian scherzo-osa on ilmava mutta vasket kuitenkin sopivan räyhäkkäät. Finaaliin Skrowaczewski ottaa kunnollisen nostatuksen loppuun oikein jylhillä vaskilla.
Skrowaczewskin levytykseen pätee minulla sama kuin Günter Wandiin: se tuntuu joka kerralla aina vain oikeammalta. Tulkinta 10, soitto 9, äänitys 9.
Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri
Herbert Kegelin, tuon erittäin aliarvostetun kapellimestarin levytys on livetaltiointi vuodelta 1972. Äänitys siinä on ihan asiallinen, vaikkakin säröä siinä kyllä on, kuten myös leipzigläisten vaskissa. Temmonkäsittely tapahtuu hyvällä maulla: rubatoa on juuri sopivan kohtuullisesti ja se on manageerattu huolellisesti. Sinfonian hidas osa on soitettu suhteellisen joutuisasti ja intensiivisesti, vähän Klempererin tapaan. Scherzo-osa on ilmavasti ja tarkasti eritelty. Sinfonian finaali on suhteellisen verkkaisesti soitettu, ja siinä soiton tai äänityksen puhtaus kyllä vähän verottaa vaikutelmaa. Kuitenkin, kaiken kaikkiaan, Kegelillä on teoksen mitat hyvin hallussaan. Tulkinta 9, soitto 7, äänitys 6.
Georg Tintner ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri
Tintnerin Brucknerit ovat kulttimaineessa, ja ainakin osittain hyvästä syystä. Sinfonian ensimmäinen osa etenee suhteellisen verkkaisesti, mutta etenee kuitenkin, ja uusseelantilaisten ei tarvitse ollenkaan hävetä soittoaan. Tintnerin esityksessä on kiireettömän vääjäämättömyyden tuntua, hillitty rubato, ja Tintner hillitsee orkesterin tuttisoiton volyymiä niin että eri instrumenttiryhmät kuuluvat tasapainoisesti. Soitossa on hieman samaa virettä kuin Celibidachella; siitä välittyy vaikutelma, että orkesteri syöksyy riemuissaan tuleen uskosta musiikkiin.
Sinfonian iki-ihana toinen osa myös etenee suhteellisen hitaassa tempossa Tintnerin johdolla. Jatkuvuus kuitenkin säilyy, ja hyvin keskittynyt tunnelma. Adagio-osa lienee hienoin Klempererin jälkeen.
Kaksi viimeistä osaa nekin on toteutettu varsin rauhallisessa tempossa. Vaikka orkesteri ei ole edes kolmannen luokan, kyseessä on huippulevytys, tai ainakin erinomainen haastaja. Tulkinta 10, soitto 8, äänitys 9.
Kurt Eichhorn ja Linzin Bruckner-orkesteri
Suurelle yleisölle tuntemattoman Eichhornin levytykset on fantastisesti äänitetty. Brucknerin kutosen ensimmäinen osa etenee suhteellisen majesteetillisessa tempossa, ja soitto on lähestulkoon ensiluokkaa, vaikka orkesteri ei olekaan aivan tunnetuimpia. Nimi velvoittaa. Eichhorn säätelee orkesterin balanssia ja dynamiikkaa niin, että kaikki kuuluu, puupuhaltimetkin.
Sinfonian adagio-osa on sekin suhteellisen verkkainen, mutta siinäkin erittelevä, täyteläinen mutta avara äänitys nostaa esiin eri soitinryhmiä hienosti. Scherzo-osassa jouset erittelevät tarkasti ja vasket kuuluvat taustaltakin, mutta ehkä siinä voisi olla lisää purevuutta. Nyt se on aika levollinen, siinä ja siinä, onko se jopa miltei veltto. Sinfonian finaali on ilmava, ja sellaisena hyvä. Tulkinta 9, soitto 8, äänitys 10.
Herbert von Karajan ja Berliinin filharmonikot
Muistikuvani sikäli pettää, että ei Karajanin levytys niin toivottomalta kuulostakaan. Taisin kuunnella sen viimeksi silloin kun Klempererin levytys oli vielä ainoa mittapuuni.
Ensimmäisen osan soundi Karajanilla on jousivoittoinen, yllättävänkin erotteleva Karajaniksi. Rubato siinä on kohtuullinen, ja dynamiikka varsin hyvin hallittua. Ensimmäisen osan loppupuolella äänitys menee kyllä yllättävän mössöiseksi.
Sinfonian toisen osan Karajan esityttää varsin verkkaisesti ja jousivoittoisesti. Soitosta tunnistaa, että kyse on samasta bändistä kuin Joseph Keilberthillä, mutta Keilberth tekee tämän jäntevämmin.
Scherzo-osassa Karajan malttaa olla paahtamatta ja puristamatta, tehden sen varsin keveällä poljennolla. Tässäkin äänitys on Karajaniksi yllättävän puristunut. Finaalin Karajan esityttää aika verkkaiseen tapaan, ja siinäkin vaskien ääni forteissa särkyy. Muistikuvaani reilusti parempi levytys, jonka arvoa kuitenkin laskee laahaava finaali ja äänen särkyminen vaskien tuttissa. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 7
Heinz Rögner ja Berliinin radio-orkesteri
Rögnerin virtaviivainen tyyli Brucknerissa jättää minut yleensä suhteellisen kylmäksi, mutta kuudennessa sinfoniassa tämä toimii aika hyvin. Rögnerillä musiikki virtaa koko ajan eteenpäin, ja berliiniläiset soittavat, kuten odottaa saattaa, aivan hyvin, ja 80-luvun alun itäsaksalainen äänitys on varsin hyvä.
Sinfonian ensimmäisessä osassa Rögner hallitsee erinomaisesti sekä dynamiikan että tempon jatkuvine rubatoineen. Rögnerin tyyli on yleisesti ottaen vauhdikas, mutta ainakaan kuudennessa sinfoniassa ei ole hätäilyn tuntua. Rögner ei ehkä tavoita sinfonian kaikkein traagisimpia tai henkisimpiä sävyjä, mutta sen sijaan hänen Brucknerinsa on toiminnallista ja energistä musiikkia.
Adagio-osaa hallitsee berliiniläisten erittäin, erittäin hieno jousisointi. Tällaisena berliiniläisten tulkinta ei ehkä ole kaikkein riipaisevin, mutta hyvin linjakas, ja laulavaa legatoa on yllin kyllin. Scherzo-osa Rögnerillä on lennokas, törisevä mutta kepeä. Juuri näin scherzo pitää tehdä. Sinfonian finaali on varsin keveällä otteella soitettu, jousivoittoisesti, ja itäisten maiden tyyliin hieman epävireisiä vaskia on hillitty. Vallan erinomainen levytys, minun makuuni paras Rögnerin sarjasta. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 8.
Georg Solti ja Chicagon sinfoniaorkesteri
Sinfonia alkaa suhteellisen verkkaisesti, rytmillisesti hyvin tarkasti toteutetulla jousisahauksella. Yllättävänkin hiljaisesti Solti malttaa soitattaa hiljaiset kohdat, mutta orkesteritutti on vaskien hallitsema, kuten odottaa sopii Soltilta. Lyömäsoittimet kuuluvat harvinaisen hyvin, varsinkin ensiosan lopun paukkeessa ne erottuvat paremmin kuin yhdessäkään muussa levytyksessä.
Sinfonian adagio-osa on suhteellisen verkkainen, ja tässäkin Solti osaa kyllä soitattaa hiljaakin tarvittaessa. Muistikuvani mukaan levytyksen olisi pilannut hitaan osan siirappisuus, mutta tämä täytyy ymmärtää sitä taustaa vasten, että noihin aikoihin mittapuuni oli Otto Klemperer. Ei tämä ollenkaan niin mahdoton ole, vaan muistikuvaani parempi.
Scherzossa distinktoituu Chicagon kuuluisien vaskien lisäksi myös erittäin rikkeetön ja kaunis jousisointi, samoin finaalissa, joka scherzon tapaan on soitettu sekin varsin rauhallisesti niin temmoltaan kuin dynamiikaltaankin. Jousien soitto on responsiivista, siinä on rubatoa ja se on paikoin herkkääkin. Ehkä tuo herkkä jousisointi juuri silloin noin 25 vuotta sitten harhautti minut pitämään Soltin levytystä sokerisena? Paljon muistamaani parempi levytys, vaikka Soltia ei varsinaisena Bruckner-miehenä pitäisikään. Tulkinta 7, soitto 9, äänitys 8.
Heinz Bongartz ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Bongartzin lähestymistapa tuo ensimmäisessä osassa mieleen jonkin verran Klempererin: raa'at vasket (ja vielä itäeurooppalaisella mausteella) ja varsin vakaa temmonkäsittely. Bongartz säätelee ensiosan dynamiikan hyvin, ja puupuhaltimet nostavat päätään Klempererin malliin. Klempererin levytys on paremmin äänitetty, mutta rautaesiripun takaa ilmaantuvissa vaskissa on oma, epävireinen viehätyksensä.
Sinfonian toinen osa saa hyvin keskittyneen esityksen, jossa orkesterin sointi on juuri oikea; leipzigiläisten tunnetusti jalostunut jousisointi hallitsee, ja puupuhaltimet nostavat aika ajoin päitään pintaan.
Scherzossa äänitys ei samaan tapaan säry kuin sinfonian kahdessa aiemmassa osassa, varmaankin siksi että vasket ovat tässä enemmän taustalla. Scherzo on toteutettu sitten selkeästi keveämmällä otteella kuin Klempererillä, ja puupuhaltimet nousevat selkeästi jousivoittoisen saundin päälle. Finaali taas sitten on scherzoa enemmän vaskien hallitsema, ja tämän kuulee heti äänityksen ajoittaisena särkymisenä. Äänityksen ja vaskisoiton säröistä huolimatta, tässä levytyksessä on autoritatiivinen ote. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 6.
Herbert Blomstedt ja San Franciscon sinfoniaorkesteri
Blomstedtin levytys on sekä aivan erinomaisesti äänitetty että soitettu. Blomstedt on kyllä responsiivinen rubatolle, mutta ei miltei äkkiväärä kuten Sawallisch. Jousivoittoinen sointi, jossa puupuhaltimet aika ajoin nostavat päätään, on hyvin kaunis, pehmeä mutta kuitenkin vasketkin tulevat esiin tutteissa, ja ne soittavat puhtaasti, joskaan eivät aivan yhtä ylväästi kuin Celibidachella. Ensimmäistä osaa voisi luonnehtia kohtuulliseksi ja kauniiksi. Siinä musiikki etenee paljolti omalla painollaan vähän kuin Steinilla tai Haitinkilla.
Sinfonian toinen osa on suhteellisen verkkainen, mutta siinäkin Blomstedtin soinnin kontrolli ja dynamiikan hillintä ovat ihailtavia. Scherzo-osassa Blomstedt esittelee vaskiakin hieman enemmän, mutta ne ovat sangen hyvätapaisia. Joku saattaisi kaivata enemmän räyhäkkyyttä, nyt scherzo on varsin kepeä ja valoisa. Finaalissa yllättäen äänitys kuulostaa ikään kuin se olisi analoginen, muut osat digitaalisia, sillä ääni pikkuisen särkyy parissa kohdassa. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 9.
Hans Rosbaud ja SWR-sinfoniaorkesteri
Sinfonian ensimmäisessä osassa Rosbaudilla on suhteellisen rauhallinen yleistempo. Rosbaud manageeraa rubaton hallitusti, ja jo tähän aikaan myöhemmin Gielenin kanssa Brucknereihin palannut SWR-orkesteri soittaa varsin hyvin. Sinfonian hidas osa on vielä suhteellisesti ensimmäistä osaa hitaampi, jousien hallitsema, riipaisevakin. Rosbaudin esitys ei sinänsä ole lainkaan hullumpi, mutta tiukassa kilpailussa äänitysteknologia painottuu, sillä äänitys on vuoden 1961 tasolle suhteellisen lattea, ja mono. Tulkinta 7, soitto 8, äänitys 5.
Leonard Bernstein ja New Yorkin filharmonikot
Tässä suhteellisen hyvin äänitetyssä livetaltioinnissa kuullaan ainakin heti alkajaisiksi roppakaupalla erittäinkin vierestä menevää vaskisoittoa. Jouset soittavat kyllä varsin kauniisti, ja yleisvaikutelmana on, että Bernstein pyrkii varsin pyöreään sointiin, liiankin. Rubatoa hän käyttää suhteellisen hillitysti. Erinomaista jousisoittoa lukuunottamatta, orkesterin kokonaissointi kuulostaa lähinnä opiskelijaorkesterilta tai provinssibändiltä.
Sinfonian hidas osa alkaa hyvin hiljaa, ja oboesoolo sekin hyvin hiljaisena erottuu kun tarkasti kuuntelee. Varmastikin Bernstein oli tavoitellut tässä nimenomaan hiljaisuutta, mutta muuten tästä saa epävarman vaikutelman.
Sinfonian scherzo-osassa on tavoiteltu hyvin räväkkää tyyliä, jossa jousien soitto on niin kevyttä että jouset hädin tuskin koskettavat kieliä, ja vasket taas ovat räyhäköitä. Äänitys tässä tulee kuin jostain laatikosta, ja taas soitto on suhteellisen viimeistelemätöntä. Ei Bernstein tätä musiikkia mitenkään disfiguroimaan onnistu, mutta joko hän ja varsinkin newyorkkilaiset olivat kesäterässä tai sitten vain Bernstein ja Bruckner eivät parhaalla mahdollisella tavalla sovi yhteen, niin monipuolinen kuin Bernsteinin, tuon renessanssihahmon ohjelmisto olikin. Tulkinta 5, soitto 5, äänitys 7.
Wilhelm Furtwängler ja Berliinin filharmonikot
On suuri surku, että levytyksestä puuttuu ensimmäinen osa. Heti toisen osan perusteella livetaltiointi (1943) on vuosilukuunsa nähden vallan erinomainen. Saksalainen radiotekniikka ei taaskaan petä. Furtwänglerin Bruckner on aina intensiivistä, mutta joskus siitä syntyy hektinen vaikutelma. Tämä on vain intensiivistä, hehkuvaa, verevää sellojen ja alttoviulujen hallitsemaa cantabile-soittoa, Furttiksen Bruckneria aivan parhaimmillaan. Tämä saa kananlihalle, niin aitoa asiaa se on.
Scherzo Furtwänglerillä on ilmava ja vauhdikas, vasket julistavat sotaa. Tässäkin kuuluu lähes kaikki, jopa lyömäsoittimet, jotka useimmissa uudemmissa levytyksissä jäävät piiloon (jopa yskäisyt). Finaali on hurja veto, ja kerrankin finaali ei muodostu sinfonian antikliimaksiksi. Aivan ehdoton huippulevytys, joka täytyy jokaisen ihmisen kuulla. Siitä, miten huippu tämä on, kertoo sekin, että tämän kuuleminen on vuonna 1943 tehtynä ja torsonakin välttämätöntä. Tulkinta 10, soitto 10, äänitys 7.
Simone Young ja Hampurin filharmonikot
Sinfonia alkaa varsin tummahkoilla jousilla. Puupuhaltimia tahtoisin kuulla paremmin ainakin ensimmäisen osan perusteella. Osan rubatoa Young kohtuullistaa suhteellisen hillityksi. Ylipäätään kaipaisin voimakkaampaa profiilia, nyt kaikki on varsin kohtuullista, ja orkesterilla on ikään kuin vaimennin päällä.
Adagio-osa pärjää paremmin. Siinä saa paremmin sen vaikutelman, että Young uskaltaa päästää musiikin irti. Kahdessa viimeisessä osassa menee kaikki sinänsä aivan asiallisesti, mutta se ei riitä. Eipä minulle juurikaan aikaisemmin ole tullut tunnetta, että pitkästyn Brucknerin parissa, mutta tämä on läpisoittoa ilman vahvaa, omaa profiilia. Tulkinta 7, soitto 7, äänitys 9.
Daniel Barenboim ja Berliinin filharmonikot
Berliiniläiset soittavat upeasti, se tulee heti sinfonian avauksesta selväksi. Jouset rouhivat, vasket suorastaan ampuvat ja puupuhaltimet sylkevät. Barenboim soitattaa orkesteriaan varsin kovaa, urku auki ja ensimmäisessä osassa on varsin vähän pianissimoa. Mutta mikäs siinä, kun soitto on näin sonorista. Rubaton määrässä Barenboim on keskiverto. Barenboimin levytys on mitä totaalisin antiteesi viileän kliiniselle Youngille.
Hitaan osan sointia hallitsevat puupuhaltimet. Samoin kuin ensimmäisessäkin osassa, tässäkin soitetaan aika ajoin lähes tarpeettoman kovaa, mutta siltikin hiljaiset kohdat ovat onneksi hiljaisia.
Scherzo on soitettu sinänsä sekin komeasti sooloineen, mutta kun Barenboimin soittajat puristavat aika kovaa, tarvittava kepeys jää välittymättä. Finaalissa vasket soivat harvinaisen ylevästi ja hallitsevasti. Loppua kohden vauhti kiihtyy aikamoiseksi vaski-amokiksi; tässäkin kuulee Barenboimin oppi-isän Furtwänglerin vaikutus. Aivan kelpo levytys tältä suurenmoiselta orkesterilta, joskaan ei aivan huippu. Tulkinta 7, soitto 10, äänitys 9.
Daniel Barenboim ja Chicagon sinfoniaorkesteri
Kuten odottaa saattaa, chicagolaiset soittavat komeasti, ja heidän kuuluisa vaskiosastonsa erityisesti distinktoituu heti ensimmäisen osan jousiavauksen jälkeen. Barenboim säätelee tässä dynamiikkaa huolellisemmin kuin Berliinin-levytyksessään niin että kuullaan paahdon lisäksi myös kaunista soittoa hiljaisissa kohdissa, ja eri instrumenttiryhmiä kuullaan varsin tasapainoisesti. Rubaton käyttö on varsin kohtuullista. Mihinkään hienostuneeseen sointiin tässä ei pyritä, ja maskuliinisenkarhea saundi tuo mieleen jopa Klempererin.
Sinfonian hidas osa kestää Barenboimilla lähes 18 minuuttia, mutta ei kuulosta lainkaan laahatulta. Jouset soittavat varsin intohimoisesti mutta linjakkaasti. Scherzo on tavanomaista enemmän vaskien dominoima. Finaalissa chicagon vasket pääsevät loistamaan, vaikkakin varhainen digitaalinen äänitys särkyy yllättävänkin herkästi forte-kohdissa. Tämä on parempi kokonaisuus kuin Barenboimin myöhempi Berliinin filharmonikkojen levytys. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 8.
Daniel Barenboim ja Staatskapelle Berlin
Berliinin kakkosorkesteri ei soita ollenkaan filharmonikkoja huonommin. Tempo ensimmäisessä osassa on varsin vauhdikas, ja rubatonkäyttö runsaahkoa aika paljon Sawallischin malliin. Toisessa osassa jouset soittavat todella laulavasti, ja tempo on lähes identtinen Klempererin tapaan. Scherzon alussa poikkeuksellisen hyvin erottuvat, suorastaan ilmoille hyppivät puupuhaltimet ilahduttavat. Tämä on kokonaisuutena Barenboimin onnistunein levytys. Tulkinta 8, soitto 10, äänitys 9.
Riccardo Chailly ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri
Ensimmäisen osan sointi on Chaillyllä varsin rauhallinen, ja rubatoa on hyvin vähän. Amsterdamilaiset osaavat soittaa Bruckneria, vaskien hallitessa sointia kokonaisuudessaan. Sinfonian hidas osa on soitettu suhteellisen etäännyttävään ja asialliseen tyyliin, mutta kokonaissointi on tässäkin hieno. Scherzo on soitettu keveämmällä poljennolla kuin mitä Chailly muuten, mutta ei siltikään lähde oikein kunnolla lentoon. Erittäin hyvältä kuulostavaa, kompetenttia Bruckneria, mutta ei suuremmin inspiroi. Tulkinta 7, soitto 10, äänitys 9.
F. Charles Adler ja Wienin sinfonikot
Adlerin 50-luvun alun Mahler- ja Bruckner -levytyksissä on autenttinen pioneerihenki. Wienin sinfonikotkin soittavat mainettaan paremmin. Sinfonian ensimmäisessä osassa on paikoitellen lähes eteenpäinkaatuva rytmiikka, vaikka levytys kaikkinensa onkin hitaammasta päästä. Äänitys on aikakautensa tasolle ihan asiallinen, ja varsinkin puupuhaltimet kuuluvat erinomaisesti.
Sinfonian hidas osa on sen spirituaalinen keskipiste, ja tässä levytyksessä asia tulee harvinaisen selväksi, laulavine jousineen, joissa on miltei häivähdys portamentoa. Adlerin hidas osa on yksi kaikkein riipaisevimpia. Scherzo on varsin rauhallinen, miltei verkkainen. Adler oikeastaan pakottaisi lisäämään neljännen arviointikriteerin: tunne, siis sen, miltä levytys tuntuu. Adler tuntuu oikealta. Tulkinta 9, soitto 8, äänitys 6
Andris Nelsons ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Leipzigiläiset soittavat Bruckneria, kuten olettaa saattaa, suurenmoisesti. Ei tätä tosin enää gewandhausiksi tunnista, mikä on sääli, mutta orkestereiden persoonallisuuspiirteiden yleinen, globaali latistuminen ei ole Nelsonsin vika. Nelsonsin esitys hillitsee rubatoa, ja ensimmäisen osan dynamiikka on muutenkin hillitty. Ei tässä mitään vikaa ole, vasket raikuvat muhkeasti, jouset soittavat ja kauniisti, puupuhaltimet kuuluvat, mutta minun on vaikea nähdä tälle sinänsä muhkealle soitatukselle erityistä lisäarvoa.
Adagio-osa on Nelsonsin käsissä varsin verkkainen, ja kauniin hehkuvasti soiva. Scherzo ei jätä erityistä muistijälkeä. Finaali on varsin irtonaisesti äänitetty ja soitettu; vasket ovat hyvin eläviä, ja lyömäsoittimet kuuluvat harvinaisen hyvin. Ei Nelsons mitään petosta Brucknerille suorita, mutta enemmänkin olisi ollut saatavilla. Tulkinta 7, soitto 9, äänitys 9.
Christoph Eschenbach ja London Philharmonic Orchestra
Jotkut vannovat pianistista kapellimestariksi vaihtaneen Eschenbachin nimeen. Tässä levytyksessä on suhteellisen kaikuisa ja avara akustiikka, ja kuulostaa kuin orkesteri soittaisi matkan päässä. Lontoolaisia ei pidetä Bruckner-orkesterina, mutta aivan hyvin he soittavat. Eschenbachilla on rubaton sijasta kummallisen puskevaa rytminkäyttöä. Ensimmäinen osa kuitenkin paranee vanhetessaan selvästi, ja puskemisen kadottua hehkuvan vaskisoiton lisäksi ilahduttavat luonteikkaat ja hyvin erottuvat puupuhallinsoolot. Rubatoakin tosin jää hyvin hillitysti jäljelle.
Sinfonian hidas on 20-minuuttisena todella hidas, luultavasti hitain Celibidachen jälkeen (ja Celibidachen oppipojan, Remy Ballot'n, joka levytyksessä se on 24-minuuttinen).
Sinfonian scherzo on hitaan andanten sijasta varsin räyhäkkä ja lennokas. Siinä vaskien toitotusta rytmittävät harvinaisen hyvin erottuvat lyömäsoittimet. Finaali on soitettu melko verkkaisesti; vasket vievät musiikkia eteenpäin, kun taas jouset edustavat vellovaa nyt-hetkeä. Ei tämä ole ollenkaan hullumpi. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 9
Jascha Horenstein ja Lontoon sinfoniaorkesteri
Horensteinilla on tunnetusti fiilis Brucknerin musiikkiin, joka välittyy tämän teknisesti suhteellisen rajoittuneen äänityksenkin (1961) läpi. (tosin Pristinen julkaisussa ääni on radikaalisti parempi, mutta siitä en ole kuullut kuin ensimmäisen osan, joten tämä arviointi on viitteellinen). Sinfonian ensimmäisessä osassa rubatoa on varsin vähän, mikä ei ole yllätys sitä taustaa vasten, että Jascha on tunnettu bloss ei tempo -miehenä. Hitaassa osassa sointi on melkein kaikki kaikessa, mutta Youtuben kautta kuultuna äänitys antaa vain viitteitä arvioida sointia. Tulkinta 9, soitto 7, äänitys 6
Takashi Asahina ja Osakan filharmonikot
Asahina levytti Brucknerit useaan kertaan, ja hänen levytyksensä nauttivat Japanissa samantyyppistä kulttimainetta kuin Celibidachen. Länsimaissa hän esiintyi varsin vähän. Asahinan tulkinta on omistautunut, vakava, suhteellisen verkkainen, hiljaisesti äänitetty ja rubatoa hän säännöstelee siten että sitä on hyvin vähän. Osakalaiset soittavat aivan laatuunkäyvästi, vaikkakaan heillä ei olekaan aivan ykkösluokan Bruckner-sonoriteetti. Ensimmäisessä osassa vasket antavat kuitenkin palaa niinkuin niiden pitääkin, ja tykkään Asahinan vakavasta tyylistä, joka tuo mieleen Klempererin.
Sinfonian toisesta osasta Asahina tarjoaa erittäin hienon, kauniin esityksen, jossa sonoriteetit ovat kohdallaan, ja kliimakseihin Asahina vetää pitkän, intohimoisen kaaren. Scherzossa on harvinaisen painokas poljento, vielä Klempereriäkin painokkaampi. Vasket soittavat aivan urku auki, pizzicatot napsahtelevat ja rummut paukkuvat todella terävästi. Finaalissa tunnelma on varsin valoisa, niin kuin pitääkin. Asahina päästää irti perusvakavuudestaan, joka ei siis ole tosikkoutta. Varsin hyvä esitys, hidas osa on aivan upea, ja ensimmäisen osan jälkeen osakalaiset suoriutuvat aivan hyvin. Tulkinta 9, soitto 8, äänitys 8
Colin Davis ja Lontoon sinfoniaorkesteri
Colin Davisia ei yleensä yhdistä Bruckneriin, vaan wieniläisklassikkoihin ja Berlioziin, mutta tämä Brucknerin livekutonen kuulostaa ihan oikeaoppiselta. Selvästi Davis on innostunut ensiosan sisältämästä rubatosta, ja sen lisäksi esittää niin accelerandoja kuin ritardandojakin. Kokonaissointi ei live-esityksessä ole kaikkein hiotuin, mutta jouset esittävät cantabileä, ja puupuhaltimet erottuvat lontoolaisen tradition mukaisesti. Vasket ovat hieman epävireisiä. Colin Davisin esityksestä tulee jotenkin mieleen Leonard Bernstein, paitsi että tämä on sentään paljon varmempaa työskentelyä ja parempaa soittoa.
Sinfonian hidas osa on sir Colinin käsissä hyvinkin hidas, 20-minuuttinen, mutta keskittynyt, kaunis ja varsin intensiivinen. Oboella on tässä suuri rooli aivan samaan tapaan kuin Klempererin klassikkolevytyksessä. Scherzo on 10-minuuttisena varsin verkkainen ja painokas, mutta orkesterikudos kuitenkin hengittää, joten niin tärkeät puupuhaltimet tulevat erinomaisesti esiin. Finaali alkaa suhteellisen verkkaisesti, mutta kiihdyttää vähän ennen 4 ja puolta minuuttia, ja siitä alkaa toistuvien accelerandojen sarja. Soitto kuulostaa innostuneelta mutta ei erityisen hiotulta. Aivan laatuunkäyvä levytys. Tulkinta 7, soitto 8, äänitys 9.
Kurt Masur ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Tämä sinänsä arvostettu maestro teki aliarvostetun, osin unohdetunkin Bruckner-syklin idiomaattisen Bruckner-orkesterin kanssa. Kuudennen sinfonian ensiosassa hän puskee rytmiä varsin reippaasti eteenpäin, ja Leipzigin vasket ovat suurenmoisia. Esitys tuo mieleen Günter Wandin, eikä se ole ollenkaan vähän se.
Sinfonian andante-osa on soitettu varsin verevässä tempossa, mutta laulavammin jousin kuin Klemperer. Scherzossa Masur hillitsee vaskia ehkä liikaakin. Vauhtia on, ja kepeyttäkin, mutta räyhäkkyyttä saisi olla lisää. Finaali taas Masurilla on suhteellisen rauhallinen. Täytyykin tutustua Masurin levytyksiin lisää. Livenä olen kuullut hänen johtamanaan Brucknerin seitsemännen, ja se antoi viitteitä, että kyllä Masur Brucknerinsa hallitsee. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 8.
Dennis Russell Davies ja Linzin Bruckner-orkesteri
Eichhornin Bruckner-levytyksistä tuttu orkesteri on nimensä arvoinen ja soittaa tyystin idiomaattisesti. Russell Daviesin ensimmäinen osa on suhteellisen verkkainen, kaunis ja puupuhaltimet kuuluvat siinä erinomaisesti. Rubatoakin on, vaikkei kaikkein äkkiväärimmästä päästä. Tässä periaatteessa on kaikki peruselementit ihan asiallisessa kunnossa. Vain yksi ongelma: levytyksen parissa ikävystyy. Scherzon parissa ei sentään näin käy, vaikka ei tämäkään kaikkein pirskahtelevinta laatua ole. Finaalin Russell Davies laahaa hengiltä. Nyt kuuntelija viimeistään ikävystyy kuoliaaksi. Tulkinta 6, soitto 8, äänitys 8.
Gerd Schaller ja Philharmonia Festiva
Schallerin orkesteri soittaa mainiosti, Schaller säätelee erinomaisesti vaskien voimakkuutta ja rubatoa. Ensimmäinen osa alkaa erittäin lupaavasti. Aivan suurenmoinen äänitys - paras kuulemani Brucknerin kuudennelle sinfonialle - tuo esille upeasti sekä jousisonoriteetin että niin puu- kuin vaskipuhaltimet.
Sinfonian hidas osa on soitettu suhteellisen verkkaiseen tahtiin, kestäen melkein 18 minuuttia, ei kaikkein riipaisivimmin vaan pikemminkin linjakkaasti. Scherzo kuulostaa verkkaisemmalta kuin on; triossa vasket ja pizzicatot erottuvat upeasti. Finaali on suhteellisen rauhallinen ja ilmava. Uudemmista levytyksistä tämä kuuluu ehdottomalle huipulle. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 10.
Lorin Maazel ja Baijerin radio-orkesteri
Sinfonian ensimmäisen osan alkupuolella lyömäsoittimet paukkuvat poikkeuksellisen kuuluvasti. Muuten Maazel on jokseenkin keskilinjan ja kohtuuden miehiä: yleinen tempo on keskivertoa, ja rubatoa on kohtuullisesti. Baijerilaiset soittavat hyvin. Adagio on suhteellisen hidas, mutta ei laahaava, hienosti vaikkei kaikkein riipaisevimmin soitettu. Scherzon tahti on suhteellisen rauhallinen, ja triot silmiinpistävän hitaita. Soitto on kepeänirtonaista. Finaali on yli 17-minuuttisena ennätyshidas niin että Celibachekin olisi ylpeä. Myönteinen yllätys siihen nähden, että Maazelia ei voi pitää minään varsinaisena Bruckner-miehenä. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 9.
Ivor Bolton ja Mozarteum-orkesteri
Sinfonia alkaa varsin lupaavasti: Salzburgin Mozarteum-orkesteri soittaa aivan laatuunkäyvästi, rubatoa on kohtuullisesti ja särmääkin on, vasket räikyvät ja rummut paukkuvat, vaikkakin kohtuullisesti. Bolton on kohtuullinen keskitien kulkija, joka välttää myös ääridynamiikkaa. Ote vain alkaa lipsumaan, samaten soitto jo ensiosan puolivälissä. Tässä vaiheessa koen, ettei enää maksa vaivaa, kuunneltuani kahden kuukauden aikana jo kymmeniä Brucknerin kutosia. Miksi tehdään tällaisia äänilevyjä, jotka eivät ole kunniakseen sen paremmin soittajistolle kuin kapellimestarillekaan? Tulkinta 6, soitto 6, äänitys 9.
Remy Ballot ja Oberöstereichisches Jugendorchester Altomonte
Ballot, Celibidachen oppipoika viljelee vähintäänkin yhtä jääkautisia tempoja kuin oppi-isänsä, paitsi että kuudennessa sinfoniassa hän on kolmessa osassa neljästä vielä minuuttikaupalla Celiäkin hitaampi. Tuotannosta vastaa tuntemani John Gladney Proffitt, ja nuoriso-orkesterin soitossa ei ole moittimista, jos kestää etäisen vaikutelman. Akustiikasta nousevat esiin lähinnä vasket, mutta varsinkin puupuhaltimet jäävät lähes kuulumatta. Nimittäin orkesteri jotenkin katoaa kirkkoakustiikkaan, eli vaikutelma on etäinen. Kuudennen sinfonian ensimmäisessä osassa Ballotin ote on paitsi hidas, myös unelmoiva lähes uneliaisuuteen asti.
Sinfonian hitaassa osassa Ballotin tyyli toimii paremmin, ja orkesterikin kuuluu paremmin. Kuitenkin, edelleenkään ei voi välttyä siltä, että tässä kuunnellaan b-luokan lantrattua Celibidachea. Scherzo ei ole nähnytkään leikkisyyttä, lennokkuutta tai ilmavuutta. Ei jatkoon. Tässä hevosten sijaan laukkaa virtahepoja. Finaali 18-minuuttisenakin toimii ainakin hieman scherzoa paremmin. Tulkinta 6, soitto 8, äänitys 7.
Hun-Joung Lim ja korealainen sinfoniaorkesteri
Korealaisen sinfoniaorkesterin vasket ovat uljaita, ja Lim hallitsee teoksen ensimmäisen osan rytmiikan mainiosti. Jouset hyppivät myös ketterästi rubatossa. Tässä menee kaikki ihan korrektisti ja oikein, ei moittimista, ja ensimmäisen osan loppunousuun Lim taas hehkuttaa vaskia oikein kunnolla.
Toisessa osassa paljastuu, että kyseessä ei sittenkään ole aivan ykkösluokan orkesteri, ja Lim tarjoaa suhteellisen matalan profiilin esityksen. Scherzo menee sinänsä aivan asiallisesti, mutta ei tarjoa kaikkein pirskahtelevinta irroittelua. Finaalissa kuullaan ajoittan varsin innoittunuttakin soittoa, varsinkin vaskilla on sellaista meininkiä että he seuraisivat kapellimestariaan vaikka tuleen. Ei tämä ole ollenkaan hassumpi levytys, ja sympaattinen projekti kaiken kaikkiaan. Tulkinta 8, soitto 7, äänitys 9.
Jesus Lopez Cobos ja Cincinnatin sinfoniaorkesteri
Lopez Cobos, jos kuka, kaipaisi maineenpalautuksen; tosin cincinnatilaiset tietävät jo, että hän oli erinomainen, suihkuseurapiirien ulkopuolella operoiva johtaja. Cincinnatin orkesteri, varsinkin vasket ovat vallan erinomaisia, ja Telarcin äänitys on spektakulaarinen. Cincinnatiläisten sointi ei sinänsä ole mitenkään viimeisen päälle hienostuneeksi puleerattu, mutta se ei haittaa tässä musiikissa. Temmonkäsittely ensimmäisessä osassa pitää rubaton varsin kohtuullisena, itse asiassa niukkana, ja yleistempo on hyvin keskiverto. On nautinnollista joka tapauksessa kuulla aivan kaikki, myös puupuhaltimet, jotka oikeastaan vain Otto Klempererin levytyksessä tulevat näin hyvin esiin.
Sinfonian toisen osan sielu eli tulee heti esiin. Se vedetään aika tavalla appasionata. Scherzo erittelee erittäin hyvin eri instrumenttiryhmät, kiitos Telarcin äänityksen. JLC:n levytys on vähemmän tunnettu ainakin miltei huippulevytys, ja jos haluaa teoksen mahdollisimman hyvin äänitettynä, silloin JLC ja cincinnatilaiset ovat oiva valinta. Keskittyminen pääsee hieman herpaantumaan finaalin alkupuolella, mutta loppua kohti vauhti ja tahti paranee. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 10.
Bernard Haitink ja Dresdenin valtionorkesteri
Dresdeniläisillä on ihana, Bruckneriin ihanteellinen sointi, ja vasket ovat edelleenkin varsin eläväisiä, vaikka rautaesirippu on jo murtunut. Tässä Haitinkin kolmesta levytyksestä kuitenkin ote lipsuu aika ajoin, eikä jännite pysy yllä samaan tapaan kuin esimerkiksi Baijerin radio-orkesterilla, vaikka etenkin forte-kohdat vaskineen kuulostavat upeilta, kiitos dresdeniläisten.
Sinfonian hitaan osan narratiivi pysyy koossa paremmin. Yleisenä luonnehdinta tästä levytyksestä voisi sanoa, että dresdeniläisiä kuuntelee edelleenkin ilokseen, mutta tulkinta ei muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta kuin Haitinkin kahdessa muussa levytyksessä. Tulkinta 8, soitto 9, äänitys 9.
Ferdinand Leitner ja Sinfonieorchester des Südwestfunks (tunnettu myös Baden-Badenin orkesterina)
Sinfonian avaus on hyvin vaskivoittoinen, ja vaskien sointi hieman itäsävytteinen, mutta jouset jotenkin alisoittavat. Leitnerin tyyli painottaa voimakkaita kohtia, forteja ja accelerandoja. Rubaton käyttö Leitnerilla on erittäin vähäistä. Bruckner-tradition olemassaolo kyllä kuuluu orkesterin varmaotteisuudesta; niin Hans Rosbaud kuin Michael Gielenkin ovat tunnettuja Bruckner-maestroja.
Sinfonian hitaassa osassa oboesoolo kuuluu niin hyvin, että se suorastaan leikkaa pimeyden halki. Maestoso on erittäin intensiivinen esitys, ja tässä jousienkaan laulamisessa ei ole valittamista. Scherzossa on voimakas mutta ei kuitenkaan kohtuuttoman raskas poljento. Se on suorastaan räyhäkkä, vaikka ei mitenkään erityisen vauhdikas. Oikeinkin erinomainen esitys tältä hyvin aliarvostetulta maestrolta. Tulkinta 9, soitto 9, äänitys 8.
Volkmar Andreae ja Wienin sinfonikot
Andreae teki ensimmäisen ns. kokonaislevytyksen Brucknerin sinfonioista 1953. On tullut muodiksi vähätellä tätä Wienin kakkosorkesteria, eikä sen sonoriteetti missään nimessä yllä filharmonikkojen tasolle, mutta idiomaattisesti he soittavat. Äänitys on ikäisekseen aivan hyvä, ja soitossa on häive 1800-luvun jäännettä eli jousien portamentoa. Lisäksi puupuhaltimet - varsinkin huilu - kuuluvat Andreaen käsissä erittäin hyvin. Andrean ote sinfonian ensimmäisestä osasta on erittäin vauhdikas, Sawallischin tyyppisesti vain reilut 14-minuuttinen, ja rubatoa on runsaasti. Andreaen käsissä tämä on eläväistä, miltei vaarallista musiikkia, jota kuunnellessa tulee vitalisoitunut olo.
Sinfonian hitaassa osassa framille nostetut puupuhaltimet tekevät tästä juhlallisen, mutta riipaisevan. Tempo 15 1/2 -minuuttisena on suhteellisen briski, mutta ei hätäinen. En odottanut tältä levytykseltä näin paljon, mutta se on oikein sympaattinen. Tulkinta 9, soitto 7, äänitys 6.
Marek Janowski ja Orchestre de la Suisse Romande
Janowski on arvostettu saksalaisen musiikin tulkki, kun taas ranskankielisen Sveitsin orkesteri on tunnettu lähinnä frankofiilisen musiikin soittamisesta. Ensiosan perusteella heillä on hyökkäysvalmiit vasket ja jonkin verran alisoittavat jouset. Tempo kuitenkin laahaa hiljaisemmissa kohdissa. Fortet menevät aivan hyvin. Hidas osa jatkaa samaa laahausta kuin ensimmäisessä osassa jo nähtiin. Epäilen, että Janowski kuuluu siihen koulukuntaan, jolle hitaus on yhtä kuin syvällinen ja koskettava tulkinta, eikä Janowski edes ole hitaassa osassa kellon mukaan kaikkein hitaimpia, hän sentään suoriutuu alle 18 minuutissa. Scherzo on todellinen saavutus; se onnistuu olemaan unelias. Finaali on hieman eloisampi, mutta tässä vaiheessa sinfonia on jo kohtalokkaasti haavoittunut. Tulkinta 6, soitto 8, äänitys 9.
Rafael Kubelik ja Baijerin radio-orkesteri
Tätä ei löydy levytyksenä, vaan Youtubesta, mikä on valtava sääli. Otan sen kuitenkin referenssiksi, sillä moni arvostamani Bruckner-harrastaja ylistää sitä, ja todella syystä. Äänitys ei ole kaikkein täyteläisimpiä, mutta intensiteetti paikkaa äänityksen puutteet. Kubelikilla on todella hurja tahti, hän vetäisee koko sinfonian alle 53 minuuttiin, ja heti alusta ensimmäinen osa lepattaa levottomasti kuin liekki tuulessa. Soitto ei ole luonnollisestikaan aivan rikkeetöntä, mutta selvästikin Baijerin radio-orkesteri seuraa Kubelikia aivan liekkeihin. Vaikka ensimmäisen osan tahti on 13 ja 1/2 -minuuttisena aivan hurja, siltikin Kubelik vaihtelee tempoa ripeäkäänteisesti. Hurja, aivan hurja esitys.
Sinfonian toinen osa sitten menee rauhallisemmin, mutta hyvin intensiivisesti sekin. Scherzoa äänitystekniikka vähäsen verottaa, varsinkin vaskien kuuluvuutta. Finaali taas on yksi, hurja, imevä kaari, jossa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä. Tulkinta 10, soitto 9, äänitys 6.
Onneksi sentään tästä teoksesta on olemassa 1977 tehty hyvin vaikeasti löytyvä levytys. Se on vallan erinomaisesti äänitetty hieman kaikuisessa, kirkkomaisessa akustiikassa, ja baijerilaiset soittavat kuin tulessa. Ensiosassa on vahva rubato, ja kaikkiaan tuntuma on kuin kyseessä olisi hieman intensiivisempi Sawallisch.
Adagio jatkaa samalla intensiivisellä linjalla. Triossa vaskien ääni pikkuisen särkyy, ja Kubelikin trio on poikkeuksellisen intensiivinen, ei siinä mielessä suvanto kuin se on usein. Finaali ei pyri viimeisen päälle sävelpuhtauteen, niin innoittuneesti siinä paahdetaan. Huippu, aivan ehdoton huippulevytys, mahdollisesti jopa kaikkein paras. Tulkinta 10, soitto 9, äänitys 8.
Hubert Reichert ja Westphalian sinfoniaorkesteri
Orkesterin sointi tässä aika lailla unohdetussa levytyksessä jättää toivomisen varaa, mutta ote on mainio: räyhäkät vasket ja herkkä rubato. Lähinnä jouset alisuoriutuvat. Ensimmäisen osan yleistempo on aika hidas, mutta räyhäkkäät vasket ja eläväinen rubato - mm. yllättävä äkkikiihdytys vähän alle 10 minuutin kohdalla - pelastavat paljon. Ensimmäisen osan lopettavaan vaskikuoroon kuullaan myös yllättävä äkkikiihdytys. Toinen osa on yllättävän reipastempoinen verrattuna ensimmäiseen, ja siinä kuullaan kolmannen luokan jousisointia ja hieman toisen luokan puupuhaltimia. Skertso on taas aika verkkainen, varsinkin trio-osistaan, joiden vastapainona kuullaan sitten ilahduttavaa torvi-irroittelua. Finaali pysyy paremmin kasassa, kiitos yritteliäiden ja terhakkaiden vaskien. Tykkään tästä. Tässä on yritystä, vaikka soitto on niin opaakkia, että se vaihtelee surkuhupaisan ja ajoittaisen hirvittävyyden välillä. Tulkinta 9, soitto 5, äänitys 7.
Gennadi Rozhdestvensky ja Neuvostoliiton valtiollinen radion sinfoniaorkesteri
Rozhdestvenskyllä sinänsä on teos näpeissään, tällä länsimaissa lähes tuntemattomaksi Bruckneristaan jääneellä alan pioneerilla, orkesterin vaskilla vain on neuvostotyyliin todella härö ääni, ja puupuhaltimet vuotavat. Rozhdestvensky säätelee rubatoa ja dynamiikkaa taitavasti, paha vaan, että jänisräikkäsoittimet tekevät tästä lähinnä kuriositeetin, joka sopisi lähinnä posetiiviin. Tulkinta 8, soitto 7 äänitys 7 (soittimet 5).
Mariss Jansons ja Baijerin radion sinfoniaorkesteri
BRSO:n soitto kaikissa departementeissaan on todella huippuluokkaa, vaikkakin sointi on suhteellisen karhea, ei siinä määrin korviahivelevä kuin esimerkiksi Wienin filharmonikot Steinin levytyksessä. Ensimmäinen osa on kohtuullisen rivakka, ja etenkin vasket ovat todella uljaita. Toinen osa Jansonsin levytyksessä on sävyltään varsin toteava. Scherzo on ilmavahko muttei mitenkään erityisen räyhäkäs, ja finaalissa tempo vaihtelee eläväisesti. Tulkinta 9, soitto 10, äänitys 9.
Valeri Gergiev ja Münchenin filharmonikot
Jo Celibidachen levyjen perusteella luulisi, että baijerilaiset osaisivat soittaa Bruckneria, ja jännitteen saisi säilymään hitaassakin tempossa, mutta kaikessa, jossa Celi onnistui, Gergiev epäonnistuu. Celin hehkuvia vaskia ei kuulu ollenkaan; sen sijaan kuullaan jousten yritystä cantabileen. Huilu lienee Gergievin mielisoitin, se tulee esiin sen verran monessa kohdassa. Scherzossa orkesterin kokonaissoinnista ei ole tietoakaan. Tämä on koko lailla toivoton. Tulkinta 6, soitto 7, äänitys 9.
William Steinberg ja Bostonin sinfoniaorkesteri
Tätä kulttilevytystä (kyseessä on aina kulttilevytys, jos sen saatavuuden kanssa on vaikeuksia) ei ole cd-levyllä saatavilla muuten kuin RCA:n pikkuboksissa, jonne on koottu Steinbergin levymerkille tekemät levytykset Bostonin orkesterin kanssa.
Aivan ehdottomat huippulevytykset Brucknerin kuudennesta sinfoniasta ovat Otto Klemperer, Rafael Kubelik, Horst Stein, Wolfgang Sawallisch, Herbert Blomstedt, Sergiu Celibidache, Günter Wand, ja Gerd Schaller. Oikein hyviä ovat myös Bernard Haitink (Baijerin radio-orkesteri), Joseph Keilberth, Christoph von Dohnanyi, Georg Tintner, Kurt Eichhorn, Michael Gielen, Heinz Rögner, Jesus Copez Lobos, Ferdinand Leitner, Daniel Barenboim (Staatskapelle Berlin), Mariss Jansons ja Christoph Eschenbach. Furtwänglerin torsolevytys on myös aivan ehdottomasti vähintäänkin kuultava, sillä kolme osaa ovat niin sensaatiomaisia että ne saavat todella ikävöimään puuttuvaa maestosoa. Ehdottoman vältettäviä ovat Leonard Bernstein, Ivor Bolton, Dennis Russell Davies, Valeri Gergiev ja Remy Ballot.
There is a surprisingly great amount of good and even great recordings of the somewhat underestimated sixth symphony. That much I have learnt during my project. The great ones are by Otto Klemperer, Rafael Kubelik, Horst Stein, Wolfgang Sawallisch, Herbert Blomstedt, Sergiu Celibidache, Günter Wand and Gerd Schaller. The very good ones are Bernard Haitink (Bayerisches Rundfunkorchester), Joseph Keilberth, Christoph von Dohnanyi, Georg Tintner, Kurt Eichhorn, Michael Gielen, Heinz Rögner, Jesus Copez Lobos, Ferdinand Leitner, Daniel Barenboim (Staatskapelle Berlin), Mariss Jansons and Christoph Eschenbach. The three-movement-only recording by Wilhelm Furtwängler is absolutely sensational and makes one regret that there is no first movement (also from a technical point of view it is absolutely sensational). The ones to avoid are Leonard Bernstein, Ivor Bolton, Dennis Russell Davies, Valeri Gergiev and Remy Ballot. Sorry mr. Gladney Proffitt.
Kommentit
Lähetä kommentti