Mahlerin sinfonioista 6. sinfonia on tällä hetkellä minulle ohisoittosinfonia. Tämän traagiseksi sanotun sinfonian esityskäytännöissä on erimielisyyttä, missä järjestyksessä teoksen kaksi keskimmäistä osaa pitäisi soittaa. Itse olen tottunut siihen, että ensin tulee kaksi marssia ja adagio-osa vasta kolmantena. Finaali on valtava kontrapunktinen pyörre.
Itse liitän Mahlerin kutosen formulakuljettaja Ayrton Sennan kuolemaan. Kuuntelin kommuunissani George Szellin levytystä kun olohuoneesta kämppikseni poikaystävä huusi aijai. Ayrton Senna oli kolaroinut.
Klaus Tennstedtin live-taltioinnit ovat hänen studiotaltiointejaan paremmassa maineessa, ja moni etenkin Brittein saarilla vannoo Tennstedtin nimiin. Hän ikään kuin täytti Horensteinin paikan, jatkoi siitä mihin tämä oli jäänyt. Kuudennesta sinfoniasta kumma kyllä ensimmäinen osa kuulosti livetaltioinnissa vuodelta 1991 London Philharmonicin kanssa suhteellisen joutuisalta, vaikka onkin kellotettuna yksi kaikkein hitaimpia taltiointeja. Toisessa osassa on varsin ekstensiivistä rubatoa, ja Tennstedt tapaa aloittaa tahdin korostamalla ja venyttämällä ensimmäistä nuottia.
Kaiken kaikkiaan Tennstedt ei tässäkään sinfoniassa onnistunut koskettamaan minua, mikä saattaa olla teoksenkin vika, sillä jotenkin tällä hetkellä kutonen on minulla ohisoittosinfonia. Väsähdin jo ensimmäisen osan aikana; Tennstedtin kaikkea painottava tyyli on jotenkin väsyttävä. Konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa vuodelta 1983 pysyy paremmin kasassa.
Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon Filharmonia-orkesteri aloittaa teoksen lupaavasti: riittävän joutuisasti, ja sävy on tumma. Juuri sellainen epätoivoinen marssi kuin olla pitää. Sitten kahden ja puolen minuutin kohdalla tapahtuu jotain. Reipas marssi miltei liukenee käsiin, ja rytmi alkaa takkuilla. Jo kun ensimmäistä osaa on kulunut kolmanneksen, on käynyt selväksi että tässä tehdään äkkivääryyden, akselerandojen, diminuendojen, crescendojen ja ritardandojen maailmanennätyskoetta. Toinen osa Scherzo (Wuchtig) menee sen sijaan ihan yllättävänkin asiallisesti, ensimmäiseen osaan verrattuna. Kolmatta osaa Andante moderato en tiedä hitaammin toteutetun. Huippulevytysten joukkoon Sinopoli ei päädy, mutta puoltaa paikkaansa osana tämän oman tiensä kulkijan sarjaa.
Rafael Kubelikin johtaman Bayerin radio-orkesterin levytys on suotta aliarvostettu. Se on Kubelikin tapojen mukaisesti harvinaisen koherentti näkemys, alusta asti kipakka marssi, samoissa vesissä kylpevä kuin esimerkiksi George Szellin levytys, jota usein pidetään klassikkona. Sinfonian kaksi ensimmäistä osaa Kubelik toteuttaa ravakkoina marsseina, kiperästi mutta kuitenkin raikkaasti. Hidas osa onnistuu olemaan riipaiseva olematta kovinkaan hidas. Tässä on Kubelikin opetus kaikille jameslevineille: hitaus ja liikuttavuus eivät ole sama asia. Finaali Kubelikilla pysyy koossa jäntevämmin kuin ehkä kellään toisella. Kubelik sai minut pitkästä aikaa haluamaan kuunnella teoksen, mikä on saavutus sinänsä. Vahva suositus. Ottaisin tämän yleispäteväksi ja hyvin toimivaksi peruslevytykseksi, jos vain yksi olisi pakko valita. Kubelik onnistuu täysin siinä mihin esimerkiksi Georgit Szell ja Solti viittaavat.
Kuten Kubelikilla yleensäkin, pienelle Audite-levymerkille tehdyt liveversiot sinfonioista ovat paremmin äänitettyjä. Varsin rivakka tahti kyllä on tässäkin, kuten studiolevytyksessä. Kontrasti esimerkiksi Tennstedtiin, joka upottaa Mahlerin kutosen siirappiin ja hengiltä, on mahdollisimman suuri. Kubelikin ensimmäinen scherzo on todella, todella rivakka. Se alkaa erittäin pahaenteisillä rummuilla, ja oikeastaan näin rivakassa tahdissa musiikki kuulostaa pelottavammalta kuin kuoliaaksi laahattuna. Adagio-osaa ei tämän upeammin voi tehdä: riipaisevasti, kuulaasti ja laahaamatta. Varsin vauhdikkaan finaalin juuri lopun rummuniskuja ennen vasket keskustelevat selvästikin filosofiata. Odotetusti erittäin vahva esitys, kuten studiolevytyskin, ja pitkälti samoilla linjoilla mutta paremmin äänitetty.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri aloittavat niin kuin pitääkin: suhteellisen reippaalla marssirytmillä ja vankalla poljennolla. Jokseenkin ihanteellisen ensimmäisen osan jälkeen taso putoaa: scherzo on vielä ihan asiallinen, vaikkakaan ei kaikkein intensiivimmin piinaava, mutta adagio-osa on kovin viileä, "low key". Äänitys korostaa finaalin vaskivoittoisuutta. Vahinko, että levytyksen taso jonkin verran laskee erittäin lupaavan alun jälkeen.
Pierre Boulezin johtamien Wienin filharmonikkojen levytyksen arvo kirkastuu kerta kerralta. Siinä tarjotaan Wienin filharmonikkojen idiomaattista soitantoa. Ensimmäisen osan tempo on koko lailla ideaali. Puolivälin tienoiden hiljainen kohta tarjoaa häkellyttävän kaunista ja läpikuultavaa pianissimo-soittoa, joka tuo esille aivan uusia kohtia partituurista. Boulezin partituurin läpivalaisutyylin kauneinta hedelmää, joka tehoaa paremmin kuin Tennstedtin tai Bernstein sanottu sydänveren vuodattaminen, jota ei vain jaksa. Adagio Jäämiehellä vain on liian etäinen.
Maurice Abravanelin johtaman Utahin sinfoniaorkesterin levytys on heidän rosoisen mutta epätasaisen syklinsä parhaimman puolen esityksiä. Abravanelin tyyli on tässä varsin rivakka, hän kulkee Mitropoulosin jalanjäljillä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat reippaita marsseja, ja adagio-osa on suhteellisesta rivakkuudesta huolimatta erittäin keskittynyt ja riipaiseva; tosin adagion kliimaksia lähestyttäessä soitto (ja/tai äänitys) särkyvät paikoitellen. Sitten finaalissa tapahtuu kummia noin 51 minuutin kohdilla: alun säntäilyn jälkeen orkesteri hiljenee, sitten jäävät jäljelle vain puupuhaltimet ja lopulta kuuluu vain lyömäsoitinten kilkatus, ei muuta. Viimeisen 3-4 minuutin aikana sinfonia leviää käsiin kuin Elanto. Tästä varmaankin tarkoituksettomasta hajoamisesta huolimatta esitys on oikeilla linjoilla, Utahin sinfoniaorkesteri ei vain pysty parempaan.
Dimitri Mitropoulosin livetaltiointi New Yorkin filharmonikkojen kanssa on legendaarinen, ja ainakin Tony Dugganin mielestä representatiivisempi kuin Mitropoulos-taltiointeja sisältävässä paketissa oleva Kölnin radio-orkesterin tulkinta. Peruslähtökohdissa ei ole juurikaan eroa: molemmat tulkinnat ovat varsin rivakoita minuuttimääräisesti, ja välttävät ylenmääräistä tunteilua. Molemmissa adagio-osa on yleisen käytännön vastaisesti soitettu jo toisena. Ensimmäinen osa on molemmissa osissa varsin identtinen, mutta adagio-osa on selvästi keskittyneempi newyorkkilaisten esityksessä. Kyse on ilman muuta yhdestä ehdottomimmista huippulevytyksistä.
Kirill Kondrashinin johtamien Leningradin filharmonikkojen levytyksessä tehdään aivan ylivoimainen nopeusesitys; koko levytyksen mitta on vain reilut 65 minuuttia. Ensimmäinen osa on tästä huolimatta ihan järkeenkäypä. Toisessa osassa tämä ylenmääräinen ripeys sitten tuntuu. Andante moderaton sävy on hieno ja dynamiikka hallittu, eikä yhtään hätäinen. Kondrashinin andante on yksi kaikkein hienoimpia kuulemiani. Leningradilaisten soitosta ei voi moitteen sanaa esittää. Finaalista otetaan löysät pois, vaikkakin sitten siinä olisi mahdollisuus löytää suurempiakin syvyyksiä. Kiinnostava vaihtoehtonäkemys.
James Levinen johtama Lontoon sinfoniaorkesteri soittaa Mahleria luontevasti, on se heille tuttua jo Soltin ja Horensteinin ansiosta. Levine esittää perusmusikaalisen version, joka ei mitenkään ainakaan ylikorosta teoksen kontrasteja ja painaa tragiikan ehkä hieman pinnan alle. Hän ei hakkaa teosta kuoliaaksi kuten Solti, hipaise vain pintaa kuten Fischer tai kaiva teoksen alitajunnasta psykopatologioita. Kaikkia elementtejä on mukana mutta kohtuullisen tasapainoisesti.
Tämä siis oli ennakkokäsitykseni ennen tämän vertailun aloittamista. Kyllä niitä vaskia ja lyömäsoittimia siellä kuitenkin kuuluu, eli tämä nyt ihan mitään pumpulia ole. Ensiosa menee suhteellisen reippaasti eteenpäin 23-minuuttisena, mutta ei kuitenkaan prässäten kuten vaikka Solti. Toisen osan 6-7 minuutin vaiheilla en ole ennen tässä teoksessa huomannut kongia. Adagio-osa ei sitten täysin vakuuta. Se jotenkin vain driftaa pois. Intensiteettiä kaipaisi lisää, vaikka Barbirolliin verrattuna, mutta ei tässä toisaalta olla myöskään ollenkaan niin ulkokohtaisia kuin Boulez. Finaali ei jätä paljoakaan muistijälkiä, mutta eipä se kyllä muutenkaan ole Mahlerin onnistuneimpia osia.
Gary Bertini ja Kölnin radio-orkesteri tarjoavat varsin sivistyneen ja korrektin esityksen, ehkä liiankin. Mikäs siinä jos haluaa viihtyä Mahlerin kuudennen sinfonian parissa, mutta ei kai sen pitäisi olla tarkoitus. Kuitenkin adagio-osan tiiveimpiin kohtiin hän lataa yllättävän paljon intensiteettiä. Finaali saa hienosti ilmaa ympärilleen, kiitos muhkean äänityksen. Varsinkin puhallinosasto on taltioitunut hienosti. Esitys jotenkin herää finaalissa henkiin; siinä on laulavaa jousisointia ja muutama taiteellinen äkki-accelerando. Ei se sitä poista kuitenkaan, että kutosen ja seiskan finaalit ovat Mahlerin heikoimmat sinfoniset osat. Kyllä tämä vähintään puolustaa paikkaansa ainakin kokonaislevytyksen osana. Joskus sama levytys näyttäytyy eri aikoina eri valossa. Nyt 2 vuotta alkuperäisjulkaisun jälkeen ainakin ensiosastaan Bertinin levytys onkin yllättävänkin tiukkapoljentoinen, tiukempi kuin muistinkaan. Tempo ei ratkea kelloa tuijottelemalla.
Lorin Maazel ja Wienin filharmonikot soittavat yllättävän viimeistelemättömästi ja löysästi. Vasket sentään kiiltävät. Finaali on tämän levytyksen parasta antia, kerrankin. Ehkä siksi että sen jälkeen pääsee kuuntelemasta tätä.
Claudio Abbadon johtama Chicagon sinfoniaorkesteri eivät hekään pysty nostamaan tätä teosta niin kiinnostavaksi että se olisi pakko kuunnella herkeämättä, vaikka he tarjoavatkin erinomaisesti soitetun perusesityksen hyvällä maulla. Abbadon tulkinta on keskitietä: se ei ole kaikkein tiukin, ei kaikkein kärventävin eikä kaikkein kaunein. Ensimmäinen osa kyllä parantaa juoksuaan kuin se kuuluisa sika, ja toinen osa jatkaakin sitten oikeastaan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin, jokseenkin samassa temmossa ja tunnelmassa. Tässäkin Chicagon kuuluisat vasket loistavat. Ensimmäisen scherzon loppuosa Abbadolla on harvinaisen rauhallinen. Aivan lopussa fagotit sanovat loppusanat. Hitaan osan esitys Abbadolla ja chicagolaisilla on siinä mielessä ideaalinen, että siinä onnistutaan jättämään järisyttävä vaikutelma suhteellisen viileällä tyylillä. Abbado on erinomainen synteesi Szellin tylyyttä hipovasta viileydestä ja Barbirollin tuskassa piehtaroinnista. Finaali on sitten pettymys: siihen kaipaisi selvästi lisää intensiteettiä. Nyt se tai ainakin kuuntelijan mielenkiinto hajoaa.
Abbado levytyksessään Berliinin filharmonikkojen kanssa tarjoaa varsin valoisan keskitien esityksen, jossa etenkin lyömäsoittimet todella iskevät munaskuihin asti viskeraalisesti. Suurimmat angstikieriskelyt tässä vältetään Barbirollin tapaan, eikä tämä ole Szellin tapaan tyly tai Mitropoulosin tapaan raaka. Abbadon käsissä tämä on musiikkia, eikä se välttämättä ole huono asia.
Jascha Horenstein on tämän(kin) Mahlerin sinfonian ehkä suurin tulkki. Hänen esityksistään Mahlerin kuudennesta sinfoniasta on säilynyt kaksi: kaupallisesti julkaistu live-taltionti Tukholman filharmonikkojen kanssa ja BBC-taltiointi Bournemouthista. Bournemouth on paremmin soitettu; molempia esityksiä kuitenkin yhdistää se, että Horensteinille traaginen tarkoittaa todella sysimustaa. Tukholmalaisesitys on taltioitu ihan asiallisena stereona kun taas Bournemouthissa oli käytössä "vain" mono. Tukholman esitys on vuodelta -66 ja Bournemouthin 3 vuotta sitä uudempi.
Tukholmalaisten soitto ei ole toivotonta; päinvastoin ajankohtaan nähden yllättävänkin valmista. Etenkin finaalissa kuuluu mukava konserttisaliambienssi, ja muutenkin tämä taltiointi on parempi kuin parin ensikerran perusteella muistin. Kuitenkin sekä soitannollisesti että intensiteetiltään, Bournemouth-tulkinta kannattaa hankkia, jos haluaa tästä Horensteinin tulkinnan. Se on valitettavan kallis, mutta kyllä se investointi kannattaa.
Horensteinin tulkinta Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa tarjoaakin sitten ylittämättömän referenssin tästä teoksesta. Se on tosin monoäänitys, ja live (vuodelta 1969), mutta aivan hyvä. Soitto on kahta luokkaa parempaa kuin Tukholmassa ja täysin riittävällä tasolla, jopa hyvää. Sävy on Horensteinille tyypillisesti vakava, mutta kuitenkin tämä on heti alusta asti verevää musiikkia, ei mitään traagillisuudessa kieriskelyä. Forteissa ääni särkyy hieman, mutta oikeastaan sekin vain lisää vakavuuden tuntuun räjähtävän elementin.
Sinfonian toiseksi osaksi Horenstein on sijoittanut tutummin scherzon. Se on todella kaikkea muuta kuin leikkisä, pikemminkin kaikkein pahaenteisin ja pahantahtoisin koskaan taltioitu scherzo. Tempo on ihanteellinen: riittävän joutuisa mutta ei kiireinen. Niin vasket kuin jopa jousetkin rääkyvät ja leikkaavat ilmaa kuin miekat. Hitaissa osissa Horenstein tapaa näyttää suuruutensa, niin tässäkin. Jo noin 5 minuutin kohdalla vaskien intensiteetti on kärventävä ja jousisointi jäätävä - kuten muotitermi kuuluu - kuin Siperian arotuuli. Yhtään alleviivaamatta tulos on intensiteetiltään aivan järisyttävä.
Finaalin risuaitaa Horensteinkaan ei täysin selvitä, mutta ainakin sen poljento on painokas. Vasket hallitsevat tässä sointimaisemaa. Finaali kuitenkin tuntuu menevän nopeasti, eli Horenstein sitoo muunnelmamaisen rakenteen tiiviin temaattisesti yhteen siinä määrin kuin se on mahdollista.
Viime aikoina Mahlerin sinfonioista kutonen on ollut minulle sen verran problemaattinen, että oikeastaan voisin pärjätä hyvin tällä levytyksellä, ellei sen listahinta vaihtelisi 60 ja 90 punnan välillä. Onneksi sitä voi striimata Youtubesta odotellessa sitä lipsahdusta, että levytyksen hinta edes väliaikaisesti tipahtaisi. Sitä odotellessa aion pärjätä Kubelikilla.
Sitten omien klassikoideni pariin. Hankin Mahler-keräilyni alkuaikoina kaksi hyvin erityyppistä näkemystä: George Szellin livenäkemyksen vuodelta -66 ja John Barbirollin levytyksen. On hienoa saada vertailun antamaa lisävahvistusta siitä, että tein hyviä valintoja jo Mahler-urani alkuaikoina. Szell on oman aikansa livetaltioinniksi kohtuullisen hyvin äänitetty, ja esityksen tyyli Clevelandin orkesterin kanssa on tiukan epäsentimentaalinen ja suhteellisen rivakka.
Sinfonian ensimmäinen osa on katkeranreipas marssi, jossa ravistellaan kaikki patina ja pöly pois palttoon yltä. Toinen osa, joka sekin on katkera marssi, alkaa voimallisella rummunpaukkeella. Artikulaation tarkkuus on ihailtava, kuten Szellillä aina, mutta on tässä muutakin. Etenkin puupuhaltimet, varsinkin klarinetti osan loppupuolella erottuvat harvinaisen hyvin. Sangen harvoin kutonen kuulostaa näin tummanpuhuvalta. Se on kuin häviämään tuomittu sota, jonne on pakko lähteä vaikka jo etukäteen ollaan varmoja että siinä käy huonosti. Sinfonian hidas osa tenhoaa voimakkaasti suhteellisen ripeänäkin, allegrettomaisena. Ja näin viileänraa'asta näkymästä, josta on kaikenlainen makaaberi kauhuromantiikka riisuttu pois, olisi jäämieskin ylpeä. En tarkoita Kimi Räikköstä, vaan Pierre Boulezia, vaikka alppikellot voisivat kyllä tuoda mieleen Ötzinkin.
Esityksen kohokohta lienee kuitenkin finaali, jonka Szell näyttää harvinaisen koherentissa valossa. Synkkien pilvien lomasta pilkistelee välillä aurinkokin.
On epäilemättä nirppanokkaisuutta todeta Szellistä, että hän jotenkin missaa jonkin mystisen Mahlerin essenssin vähän samaan tapaan kuin Fritz Reiner Beethovenin, mutta Szellin Mahler-esityksistä jää aina sellainen vaikutelma, että mahdollisuutta kaivautua vieläkin syvemmälle teoksen psykologiseen arkeologiaan ei aivan olla käytetty. Kuitenkin Szellin täysin epäsentimentaalinen tyyli tekee tälle teokselle ainakin siinä mielessä oikeutta, että vaikka hän ei välttämättä korosta teoksen parhaita puolia, hän ainakin nipistää sen heikkoudet mahdollisimman vähiin.
Sitten toiseen omaan kantalevytykseeni eli sir John Barbirolli ja (New) Philharmonia Orchestra, jotka näyttävät teoksen täysin vastakkaisessa valossa Szelliin nähden. Barbirollin näkemys painottaa sitten teoksen tragiikkaa henkilökohtaisessa valotuksessa. Levytys jakaa mielipiteet kahtia: toiset jumaloivat sitä ja jotkut taas pitävät sitä - kuten Tony Duggan luonnehtii - fantastisena epäonnistumisena. Varmasti Barbirolli ainakin antaa teokselle substanssin, joka puuttuu useimmista muista levytyksistä, luonnetta ja ennen kaikkea sielua enemmän kuin useimmissa muissa levytyksissä yhteensä, epäonnistumisesta en nyt niin tiedä.
Teoksen ensiosa lähtee liikkeelle todella painokkaasti ja suhteellisen verkkaisestikin, jalalla polkien ja välillä glorious Johnin öhisten. Kohokohdat ovat vaskipainotteisia, mutta yleensäkin Barbirollin orkesterikudos on vähän samaan tapaan muhkea mutta hengittävä kuin Klempererillä. Varmaan se johtuu siitä, että kyseessä on Klempererin orkesteri. Ensimmäinen scherzo on, kuten sinfonian ensiosakin, Barbirollin poljennossa poikkeuksellisen painokas.
Aivan ehdoton huippukohta Barbirollin esityksessä on kuitenkin hidas osa, jossa kaivaudutaan todella syvälle. Varmaankin monen mielestä tarpeettomankin syvälle. Tässä Barbirollin oma hengästynyt ulina vain lisää vaikuttavuuden tuntua. Finaalista ei kyllä Barbirollikaan saa tehtyä oikein järjellistä ja kiinnostavaa musiikkia. Jos haluan kaivautua Mahlerin kutoseen mahdollisimman syvälle, todennäköisimmin kyllä tartun tähän levytykseen, sillä Barbirolli saa siitä kyllä ehkä eniten irti.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri tarjoavat harvinaisen laulullisen esityksen. Tässä jouset todella laulavat, mikä on minulle uutta tässä teoksessa mahdollisuutenakin. Ensiosa on itse asiassa aika mielenkiintoinen, sillä siinä on laulavan jousiston lisäksi varsin äkkinäinen temponkäsittely. Adagion Rattle sijoittaa toiseksi. Rattlen adagio on varsin verkkainen ja siitä käristetään miltei kaikki mehut samaan tapaan kuin Barbirollilla. Scherzo, jota jäi odottelemaan väärinsijoitetun adagion edeltä, on varsin räyhäkkä, mutta se sisältää jonkin verran keinotekoisentuntuista rubatoa. Sinfonian finaali menee keskimääräistä sujuvammin, ja yleensäkin osien epäluontevaa järjestystä lukuunottamatta, tämä on Rattlen taltioinneista paremmasta päästä.
David Zinmanin johtama Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittaa erinomaisesti: jäntevästi mutta pahaenteisesti, ja äänitys on tuttua tämän sarjan tasoa eli huippua. Sinfonian ensimmäinen osa saa tässä oikeastaan ihannetoteutuksensa: muskulaarisen mutta ei liiaksi läpisoiton, traagisen mutta ei joka mutkassa ahdistukseen kaatuvan (wallop). Myös Zinman sijoittaa Adagion heti toiseksi. Kolmanneksi laitetun scherzon jännitys maltetaan vähitellen laskea, ja lopun puupuhaltimilla on tässä suuri merkitys. Finaalin Zinman esittää dynaamisia kontrasteja korostaen, kuitenkin rakenteellisesti yllättävän koherenttina. Muutamat vannovat tämän levytyksen nimeen, ja se onkin aivan huipputasoa.
Jos luuli saavuttaneensa ehdottoman nopeusennätyksen Kirill Kondrashinin kanssa, kannattaa vielä tarkistaa asia, sillä Hermann Scherchenillä menee Leipzigin radio-orkesterin kanssa vain 57 minuuttia. Oikeastaan tässä teknisesti ihan hyvässä (1961) livelevytyksessä ei tunneta lainkaan hitautta; ensimmäisen osan Hermanni hurjastelee 12 minuuttiin. Hitaan osan hänkin sijoittaa heti toiseksi, ja se ei kuulosta 12-minuuttisena sen nopeammalta kuin esimerkiksi Mitropoulosilla, mutta ei se kyllä liikautakaan. Puoleen pätkitty scherzo paiskitaan 6 minuuttiin, ja finaalissa on ainakin se hyvä puoli, että Hermann ottaa tyhjät pois ja varmuudeksi vielä vetää liikkuvat taakse. Aina välillä näistä Scherchen-taltioinneista tulee sellainen olo että tykkäsikö Scherchen edes ollenkaan Mahlerin musiiikista, kun hän ikään kuin pieksee sitä? Jos Scherchenin Mahler ei sovikaan heikkohermoisille, ei sovi myöskään sellaisille kuuntelijoille, joiden mielestä siihen kuuluu myös suvantoja ja joiden mielestä se ei ole mustavalkoista vaan siinä on myös sävyjä.
Bernard Haitinkin levytys Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa on ihan hyvä peruslevytys: ei yhtä hurja kuin Szellillä, ei yhtä raaka kuin Mitropoulosilla tai yhtä traaginen kuin Barbirollilla. Haitink soitatuttaa nuotit sangen kohtuullisesti, mutta tämä luonnehdinta ei ihan tee hänelle oikeutta. Jos omistaa erilaisia allergioita maneereja kohtaan, niin tässä ei ole niistä yhtään. Tosin pahansuova väittäisi tällaista dieettiä hajuttomaksi, mauttomaksi ja kaikittomaksi.
Ensimmäisessä osassa Haitinkin metodi on ihan laatuunkäypä, mutta toisesta osasta uupuu kyllä tappuraa. Kolmanneksi sijoitetussa Adagiossa Haitinkin retisenssi kantaa kaunista hedelmää; Concertgebouw jäsentää osan polyfonian kauniisti: puupuhallinvoittoisen kuoren alla matalat jouset murisevat juuri ja juuri korvinkuultavasti, mutta kuitenkin. Finaalin kontrapunkti ei ole ehkä kaikkein tihein, mutta se on soitettu erinomaisesti.
Bernard Haitink aloittaa uudemman Berliinin syklinsä levytyksen yllättävänkin eloisasti ja räyhäkkäästi. Vain äänitys hieman särkee, mutta muuten tämä vaikuttaa oikeinkin hyvältä. Muistini mukaan tämä on intensiivisempi kuin vanhempi Concertgebouw-levytys, mutta pitää tarkistaa asia. Jos on allerginen Bernsteinin tai Tennstedtin niin sanotulle mutta osin väärintunnistetulle intensiiviselle lataukselle, silloin tämä on oikeinkin hyvä kandidaatti.
Thomas Sanderlingin johtamat Pietarin filharmonikot saavat Tony Dugganin ykkössuosituksen. Orkesterin sointi on varsin täyteläinen, mutta vasket vanhaan slaavilaiseen tapaan epävireisillä venttiileillä varustettuja. Ensimmäisen osan yleissävy on miltei valoisa, toiveikas, ei oikein yhtään ahdistunut tai ahdistava kuten vaikka Tennstedtillä.
Sinfonian toisen osan leimalliset kauhuelementit: paukkuvat rummut ja törisevät torvet ovat kyllä näytillä, mutta edelleenkin yleinen ilme on varsin valoisa ja orkesterikudos harvinaisen hengittävä, ei tukkoinen. Toinen osa on todella hienopiirteinen: hiljaa, miltei varovaisesti soitettu, täysin vailla minkäänlaista hysteeristä liioittelua. Jousien sointi on tässä todella suurenmoinen, parhaiden slaavilaisten perinteiden mukaisesti, paitsi että vieläkin parempi.
Finaalin avaava räjähdys ei tule vain iholle, vaan räjähtää naamalle, sen verran raju se on. Sen jälkeisessä kehittelyssä kaikki erottuu: niin vasket, puupuhaltimet kuin harvinaisemmatkin soittimet. Minun on vaikea nostaa tätä aivan kaikkien muiden yläpuolelle, mutta ainakin uudemmista levytyksistä tämä edustanee aivan huippua.
Benjamin Zander ja Bostonin filharmonikot - joka on kaupungin kakkosorkesteri legendaarisen Bostonin sinfoniaorkesterin jälkeen - esittävät sinfonian ensiosan varsin vaskivoittoisesti. Kakkosluokan orkesteri soittaa yllättävänkin hyvin. Toinen osa on reipas mutta ei hätäilevä. Erinomaista, responsiivista rytminkäsittelyä. Hidas osa alkaa jotenkin toteavasti, miltei anonyymisti, mutta tiivistyy sitten kliimaksia kohden. Vasket soivat upeasti finaalin loppunousua edeltävissä fanfaareissa, ja muutenkaan soitto ei jätä juurikaan toivomisen varaa toivottoman vaikeissa fuugarakenteissa.
Georg Solti avaa kuudennen sinfonian todella terävänärhäkästi: tummat jouset murisevat, rummut paukkuvat ja vasket räikyvät. Tämän seurassa ei tule nukkumatti. Todella pitkästä aikaa huomaan haluavani kuulla teoksen, ja odottavani lisää. Rumpujen lisäksi partituurista paljastuu muitakin lyömäsoittimia, sellaisia, joita en edes kuvitellut olevan olemassa. Lähes äärimmäisen dynaamisesta tyylistä huolimatta jo ensimmäisestä osasta löytyy kuitenkin suvantojakin kehittelyvaiheessa.
Sinfonian toinen osa on sitten selkeästi ensimmäistä osaa keveämmällä poljennolla toteutettu, vaikka virtuoosinen onkin. Jousivoittoinen adagio-osa on hienopiirteisesti luonnosteltu, ja siinä minulta aiemmin huomaamatta jäänyt fagottisoolo kuuluu hienosti. Sinfonian finaali päästellään läpi aikamoisena tour-de-forcena. Otetaan pois ns. löysät, joita tässä riittääkin. Rummuilla on tekemistä.
Soltin osakkeet sen kun nousevat. Huippulevytys ainakin minun kirjoissani, vaikka ymmärrän toki, että Mahlerin kuudennesta voi löytää enemmänkin syvyyksiä, Solti kun on oman lineaarisen aikakäsityksensä, X-akselin mestari. Hänen levytyksensä on ikään kuin graafinen esitys partituurista, vahvalinjainen lyijykynäpiirustus. Syvyyksissä kuitenkin horisontaalinen ulottuvuus eli teoksen jatkuvuus voi olla uhattuna. Soltin levytys toimii, ja sillä pääsee jo melko pitkälle.
Leonard Bernstein uudemmassa levytyksessään Wienin filharmonikkojen kanssa aloittaa miltei yhtä räyhäkästi kuin Solti, mutta täyteläisemmällä saundilla. Ensivaikutelman perusteella hän onnistuu siinä, mitä Tennstedt yrittää, ja johon hän kompastuu: yksityiskohtiin kontinuiteetin kustannuksella. Bernsteinin levytys on ensimmäisen osan perusteella kuin synteesi Soltista ja Tennstedtistä, ja hyvä niin.
Bernstein on harvoja, jotka löytävät sinfonian toiselle osalle oman ilmeen. Scherzo on paukkuva, julma marssi. Adagion Lennie on sijoittanut yleisemmän, vakiintuneen konseksuksen mukaan kolmanneksi, mikä on mielestäni oikea ratkaisu. Siinä on hyvin syvä, täyteläinen sointi. Ne, jotka pitävät Barbirollia liian ahdingossa kieriskelevänä mutta kuitenkin haluavat tähän omakohtaisuutta, voivat pitää tästä. Traagisuus ei välttämättä tarkoita angsteilua.
Sinfonian finaalin sointikuva on todella muhkea, mutta kuitenkin hengittävä. En ole koskaan täysin ymmärtänyt kliseetä Bernsteinistä subjektiivisena heittäytyjänä, mutta tässä kyllä väkisinkin välittyy vaikutelma, että orkesteri uskoo siihen mitä tekee, että tämä musiikki on ainut asia joka merkitsee. Bernsteinin käsissä taatusti on sekä laakso että kukkula; tässä on ne kuuluisat kaksi ääripäätä, yin ja yang. Rummuniskut ovat taatusti sokeeravimmat kuulemani.
Bernsteinin käsissä Mahlerin kuutonen on koko ajan elävää ja merkityksellistä musiikkia, ehkä osin siksi, että levytys on koostettu live-esityksistä. Mutta joka tapauksessa: tässä ei säästellä.
Ivan Fischerin ja Budapestin festivaaliorkesterin levytyksiä jotkut pitävät ehkä parhaina uudempina Mahler-levytyksinä. Fischerin ote on varsin valoisa ja kevytkin, liiankin kevyt minun makuuni. Intensiteettiä puuttuu. Adagion Fischer on sijoittanut toiseksi, ja se alkaa hyvin hiljaisesti. Siinä on vasket vaiennettu, ja yleisvaikutelma on jousivoittoinen ja viileän eleginen. Finaali on hyvin irtonainen, ilmava ja kevyt. Kukaties näin se kuljettaa mukanaan, mutta kyllä epäilen sen sisältävän enemmän kuin mihin Fischer viittaa. Mahler ultra light, ei jatkoon.
Michael Gielenin johtaman SWR-orkesterin levytyksen ensimmäisen osan rummunpäristykset kuuluvat paremmin kuin yhdessäkään kuulemassani levytyksessä. Osa kestää 25 minuuttia, mutta on sen verran verevästi soitettu että pitkää kestoa ei huomaa. Sen sijaan toinen, eli scherzo-osa taas kuulostaa mittaansa hitaammalta, toisin kuin ensiosa. Toisen osan rytmikkyys on rumpuvoittoisesti aksentoitu, mutta kaikki kuuluu tässä. Minulle oli yllätys, että partituuri sisältää näin paljon puupuhaltimia. Adagio on hallitun eleginen esitys, miltei varovainen, ja finaali harvinaisenkin tiiviintuntuinen. Siitä on löysänpuoleinen kehittelyaines saatu jotenkin tiristettyä pois. Varsinkin vasket ovat todella räyhäkkäällä menopäällä.
SWR-orkesterin soiton laadukkuus ei enää yllätä. Se, mikä yllättää, on scherzo-osan hitaankuuloisuus, vaikka se kestää alle 15 minuuttia. Kokonaisuutena Gielen yltää huippulevytysten joukkoon.
Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot yllättävät minut iloisesti. Kyseessä taitaa olla HvK:n idiomaattisin Mahler-esitys ainakin ensimmäisen osan perusteella, joka tarjoaa hienoa mutta Karajanin tapojen vastaisesti suhteellisen hengittävää orkesterikudosta. Toisen osan sävy on harvinaisen positiivinen, miltei iloinen. Usein yhtä tempoa paahtava Karajan esittelee siinä jopa kohtuullisessa määrin tempo rubatoa.
Karajanin levytyksen pilaa lähes tunnistamattomaksi raahattu adagio. Siinä on sinänsä ihan hieno sointi, mutta Karajan sortuu samaan helmasyntiin kuin usein James Levine: hän luulee, että järkytysefekti on silloin maksimoitu kun sitä sokkihoitoa saadaan mahdollisimman suuri määrä.
Sinfonian finaali taas alkaa sitten oikein avaralla ja komealla soinnilla. Finaalista ei muutenkaan minun kirjoissani oikein juuri kukaan saa järkeenkäypää, eikä Karajan sitä sen kummemmin pilaa. Vahinko että kuoliaaksiraahattu adagio pilaa hänen levytyksensä, muuten tämä olisi aivan hyvä.
Sitten todellinen jokerikortti. Sitten voikin laittaa etusivun uusix': kuuntelin todellisen jokerikortin. Facebookin Mahler-ryhmässä on aivan viime aikoina viritelty Teodor Currentzis -kulttia, ja kun minua on siellä arvosteltu kuuroksi 60-lukua tuoreemmille levytyksille, otetaan sitten tämä kohuttu ja palkittukin levytys. Sinänsä minua ei kiinnosta esiintyjän kultin levittäminen, mutta tämä on kyllä tapauksenakin omalaatuinen; kreikkalaisvenäläinen kapellimestari-näyttelijä, joka on uudistanut Ural-vuoriston juurella sijaitsevan peripateettisen semimetropolin Permin orkesterin, joka kantaa nimeä MusicAeterna.
Ensivaikutelmani levytyksestä on kyllä hyvin suotuisa. Äänitys ensinnäkin on minun korvaani upea; siinä jokainen soitin saa kuulua oman luonteensa mukaisesti. Aivan erityisen kauniita ovat puupuhaltimet. Currentzis näkee Mahlerin kutosen marssivan pystypäin, se ei piehtaroi kuolontuskissa vaan oikeastaan on vain oma itsensä. Tunnelma on koko ajan eteenpäinmenevä mutta ei yhtään eteenpäinkaatuva, kuten vaikka Soltilla. Näennäisen periferiaorkesterin soitto on aivan huikeaa: kaunista, muttei kuoliaaksipuleerattua Karajanin tai voimattomaksihiottua Abbadon malliin.
Kuvittelin haluavani Mahlerin kutoseni Barbirollin hengessä kuin kuolevana dinosauruksena tai sitten vaihtoehtoisesti, mehut pois tiristettynä luurankona Kubelikin, Szellin tai Mitropouloksen malliin, mutta en osannut ottaa huomioon sitä että tämä voisikin olla kaunista, intensiivistä, elävää ja orgaanisesti eteenpäinmenevää, verevää musiikkia, jonka ei tarvitse katsella itsensä ulkopuolelle. Ennen kaikkea, näin paljoa sointivärejä en olisi ajatellut tästä teoksesta kuulevani, ja mikä yllättävää, tässä dramaattisessa teoksessa nautittavinta olivat nimenomaan hiljaiset kohdat.
Jos jotakin kritisoitavaa Currentzisin levytyksestä keksii, niin ensimmäinen osa sisältää muutamia melko erikoisia taiteellisia diminuendoja, jotka pakottavat höristämään korvia, ja nämä tapaavat olla yhdistettyinä hidastuksiin.
Vielä minun on kuunneltava ainakin Eschenbach ja Tilson Thomas loppuun.
Erich Leinsdorf on monessakin mielessä unohdettu kapellimestari. Tämä estetiikaltaan ja inhorealistisen kurinalaisen orjapiiskurijohtamisfilosofian noudattaja on jäänyt tunnetumman vanhemman aikalaisensa George Szellin - johon pätevät samat attribuutit - varjoon. Hänen levytyksensä on huonosti saatavilla, ja maksaa Amazonilla japanilaisprässäyksenä yli 200 euroa (!). Tässä vuoden -64 levytyksessä äänitys on harvinaisen muhkea ja avara, ja yleisvaikutelma vihaisesti eteenpäinmarssiva, pystypäin, kädet taskussa ja kulmat kurtussa, sotilassaappaat jalassa.
Yleisvaikutelman räyhäkkyydestä huolimatta, ensiosan reilu puolivälin suvantovaihe 13-14 minuutin kohdalla ei ole juuri koskaan ollut näin mieleenpainuva. Levytys tuo teoksen dynaamiset ääriasennot esille, ja toisen osan alkupuolen niin jousien sforzando kuin puupuhaltimien jutustelu erottuvat hämmästyttävän hyvin. Sinfonian adagio-osan orkesterisointi on harvinaisen hieno: jokainen soitinryhmä erottuu, ja antaa siltikin kudokselle oman leimansa. Bostonin sinfoniaorkesteria ei tavata pitää minään varsinaisena Mahler-soittajistona, mutta tämä on orkesterisoiton oppitunti. Leinsdorfin käsissä Adagion sointi ei ole samalla tavalla riipaiseva kuin vaikka Barbirollilla, vaan linjakas ja palavan melodinen legato.
Matkani Mahlerin 6. sinfonian kanssa on vielä pahasti kesken, mutta tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan huipun muodostavat Horenstein (Bournemouth), Barbirolli, Szell, Mitropoulos (mieluummin New Yorkin levytys), Kubelik, Currentzis, Leinsdorf ja Gielen. Omilla tavoillaan teoksen hyviä puolia esittelevät myös Bernstein (uudempi), Solti, T. Sanderling, Boulez, Rattle, Zinman, Haitink (Berliini) ja Zander.
Itse liitän Mahlerin kutosen formulakuljettaja Ayrton Sennan kuolemaan. Kuuntelin kommuunissani George Szellin levytystä kun olohuoneesta kämppikseni poikaystävä huusi aijai. Ayrton Senna oli kolaroinut.
Klaus Tennstedtin live-taltioinnit ovat hänen studiotaltiointejaan paremmassa maineessa, ja moni etenkin Brittein saarilla vannoo Tennstedtin nimiin. Hän ikään kuin täytti Horensteinin paikan, jatkoi siitä mihin tämä oli jäänyt. Kuudennesta sinfoniasta kumma kyllä ensimmäinen osa kuulosti livetaltioinnissa vuodelta 1991 London Philharmonicin kanssa suhteellisen joutuisalta, vaikka onkin kellotettuna yksi kaikkein hitaimpia taltiointeja. Toisessa osassa on varsin ekstensiivistä rubatoa, ja Tennstedt tapaa aloittaa tahdin korostamalla ja venyttämällä ensimmäistä nuottia.
Kaiken kaikkiaan Tennstedt ei tässäkään sinfoniassa onnistunut koskettamaan minua, mikä saattaa olla teoksenkin vika, sillä jotenkin tällä hetkellä kutonen on minulla ohisoittosinfonia. Väsähdin jo ensimmäisen osan aikana; Tennstedtin kaikkea painottava tyyli on jotenkin väsyttävä. Konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa vuodelta 1983 pysyy paremmin kasassa.
Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon Filharmonia-orkesteri aloittaa teoksen lupaavasti: riittävän joutuisasti, ja sävy on tumma. Juuri sellainen epätoivoinen marssi kuin olla pitää. Sitten kahden ja puolen minuutin kohdalla tapahtuu jotain. Reipas marssi miltei liukenee käsiin, ja rytmi alkaa takkuilla. Jo kun ensimmäistä osaa on kulunut kolmanneksen, on käynyt selväksi että tässä tehdään äkkivääryyden, akselerandojen, diminuendojen, crescendojen ja ritardandojen maailmanennätyskoetta. Toinen osa Scherzo (Wuchtig) menee sen sijaan ihan yllättävänkin asiallisesti, ensimmäiseen osaan verrattuna. Kolmatta osaa Andante moderato en tiedä hitaammin toteutetun. Huippulevytysten joukkoon Sinopoli ei päädy, mutta puoltaa paikkaansa osana tämän oman tiensä kulkijan sarjaa.
Rafael Kubelikin johtaman Bayerin radio-orkesterin levytys on suotta aliarvostettu. Se on Kubelikin tapojen mukaisesti harvinaisen koherentti näkemys, alusta asti kipakka marssi, samoissa vesissä kylpevä kuin esimerkiksi George Szellin levytys, jota usein pidetään klassikkona. Sinfonian kaksi ensimmäistä osaa Kubelik toteuttaa ravakkoina marsseina, kiperästi mutta kuitenkin raikkaasti. Hidas osa onnistuu olemaan riipaiseva olematta kovinkaan hidas. Tässä on Kubelikin opetus kaikille jameslevineille: hitaus ja liikuttavuus eivät ole sama asia. Finaali Kubelikilla pysyy koossa jäntevämmin kuin ehkä kellään toisella. Kubelik sai minut pitkästä aikaa haluamaan kuunnella teoksen, mikä on saavutus sinänsä. Vahva suositus. Ottaisin tämän yleispäteväksi ja hyvin toimivaksi peruslevytykseksi, jos vain yksi olisi pakko valita. Kubelik onnistuu täysin siinä mihin esimerkiksi Georgit Szell ja Solti viittaavat.
Kuten Kubelikilla yleensäkin, pienelle Audite-levymerkille tehdyt liveversiot sinfonioista ovat paremmin äänitettyjä. Varsin rivakka tahti kyllä on tässäkin, kuten studiolevytyksessä. Kontrasti esimerkiksi Tennstedtiin, joka upottaa Mahlerin kutosen siirappiin ja hengiltä, on mahdollisimman suuri. Kubelikin ensimmäinen scherzo on todella, todella rivakka. Se alkaa erittäin pahaenteisillä rummuilla, ja oikeastaan näin rivakassa tahdissa musiikki kuulostaa pelottavammalta kuin kuoliaaksi laahattuna. Adagio-osaa ei tämän upeammin voi tehdä: riipaisevasti, kuulaasti ja laahaamatta. Varsin vauhdikkaan finaalin juuri lopun rummuniskuja ennen vasket keskustelevat selvästikin filosofiata. Odotetusti erittäin vahva esitys, kuten studiolevytyskin, ja pitkälti samoilla linjoilla mutta paremmin äänitetty.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri aloittavat niin kuin pitääkin: suhteellisen reippaalla marssirytmillä ja vankalla poljennolla. Jokseenkin ihanteellisen ensimmäisen osan jälkeen taso putoaa: scherzo on vielä ihan asiallinen, vaikkakaan ei kaikkein intensiivimmin piinaava, mutta adagio-osa on kovin viileä, "low key". Äänitys korostaa finaalin vaskivoittoisuutta. Vahinko, että levytyksen taso jonkin verran laskee erittäin lupaavan alun jälkeen.
Pierre Boulezin johtamien Wienin filharmonikkojen levytyksen arvo kirkastuu kerta kerralta. Siinä tarjotaan Wienin filharmonikkojen idiomaattista soitantoa. Ensimmäisen osan tempo on koko lailla ideaali. Puolivälin tienoiden hiljainen kohta tarjoaa häkellyttävän kaunista ja läpikuultavaa pianissimo-soittoa, joka tuo esille aivan uusia kohtia partituurista. Boulezin partituurin läpivalaisutyylin kauneinta hedelmää, joka tehoaa paremmin kuin Tennstedtin tai Bernstein sanottu sydänveren vuodattaminen, jota ei vain jaksa. Adagio Jäämiehellä vain on liian etäinen.
Maurice Abravanelin johtaman Utahin sinfoniaorkesterin levytys on heidän rosoisen mutta epätasaisen syklinsä parhaimman puolen esityksiä. Abravanelin tyyli on tässä varsin rivakka, hän kulkee Mitropoulosin jalanjäljillä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat reippaita marsseja, ja adagio-osa on suhteellisesta rivakkuudesta huolimatta erittäin keskittynyt ja riipaiseva; tosin adagion kliimaksia lähestyttäessä soitto (ja/tai äänitys) särkyvät paikoitellen. Sitten finaalissa tapahtuu kummia noin 51 minuutin kohdilla: alun säntäilyn jälkeen orkesteri hiljenee, sitten jäävät jäljelle vain puupuhaltimet ja lopulta kuuluu vain lyömäsoitinten kilkatus, ei muuta. Viimeisen 3-4 minuutin aikana sinfonia leviää käsiin kuin Elanto. Tästä varmaankin tarkoituksettomasta hajoamisesta huolimatta esitys on oikeilla linjoilla, Utahin sinfoniaorkesteri ei vain pysty parempaan.
Dimitri Mitropoulosin livetaltiointi New Yorkin filharmonikkojen kanssa on legendaarinen, ja ainakin Tony Dugganin mielestä representatiivisempi kuin Mitropoulos-taltiointeja sisältävässä paketissa oleva Kölnin radio-orkesterin tulkinta. Peruslähtökohdissa ei ole juurikaan eroa: molemmat tulkinnat ovat varsin rivakoita minuuttimääräisesti, ja välttävät ylenmääräistä tunteilua. Molemmissa adagio-osa on yleisen käytännön vastaisesti soitettu jo toisena. Ensimmäinen osa on molemmissa osissa varsin identtinen, mutta adagio-osa on selvästi keskittyneempi newyorkkilaisten esityksessä. Kyse on ilman muuta yhdestä ehdottomimmista huippulevytyksistä.
Kirill Kondrashinin johtamien Leningradin filharmonikkojen levytyksessä tehdään aivan ylivoimainen nopeusesitys; koko levytyksen mitta on vain reilut 65 minuuttia. Ensimmäinen osa on tästä huolimatta ihan järkeenkäypä. Toisessa osassa tämä ylenmääräinen ripeys sitten tuntuu. Andante moderaton sävy on hieno ja dynamiikka hallittu, eikä yhtään hätäinen. Kondrashinin andante on yksi kaikkein hienoimpia kuulemiani. Leningradilaisten soitosta ei voi moitteen sanaa esittää. Finaalista otetaan löysät pois, vaikkakin sitten siinä olisi mahdollisuus löytää suurempiakin syvyyksiä. Kiinnostava vaihtoehtonäkemys.
James Levinen johtama Lontoon sinfoniaorkesteri soittaa Mahleria luontevasti, on se heille tuttua jo Soltin ja Horensteinin ansiosta. Levine esittää perusmusikaalisen version, joka ei mitenkään ainakaan ylikorosta teoksen kontrasteja ja painaa tragiikan ehkä hieman pinnan alle. Hän ei hakkaa teosta kuoliaaksi kuten Solti, hipaise vain pintaa kuten Fischer tai kaiva teoksen alitajunnasta psykopatologioita. Kaikkia elementtejä on mukana mutta kohtuullisen tasapainoisesti.
Tämä siis oli ennakkokäsitykseni ennen tämän vertailun aloittamista. Kyllä niitä vaskia ja lyömäsoittimia siellä kuitenkin kuuluu, eli tämä nyt ihan mitään pumpulia ole. Ensiosa menee suhteellisen reippaasti eteenpäin 23-minuuttisena, mutta ei kuitenkaan prässäten kuten vaikka Solti. Toisen osan 6-7 minuutin vaiheilla en ole ennen tässä teoksessa huomannut kongia. Adagio-osa ei sitten täysin vakuuta. Se jotenkin vain driftaa pois. Intensiteettiä kaipaisi lisää, vaikka Barbirolliin verrattuna, mutta ei tässä toisaalta olla myöskään ollenkaan niin ulkokohtaisia kuin Boulez. Finaali ei jätä paljoakaan muistijälkiä, mutta eipä se kyllä muutenkaan ole Mahlerin onnistuneimpia osia.
Gary Bertini ja Kölnin radio-orkesteri tarjoavat varsin sivistyneen ja korrektin esityksen, ehkä liiankin. Mikäs siinä jos haluaa viihtyä Mahlerin kuudennen sinfonian parissa, mutta ei kai sen pitäisi olla tarkoitus. Kuitenkin adagio-osan tiiveimpiin kohtiin hän lataa yllättävän paljon intensiteettiä. Finaali saa hienosti ilmaa ympärilleen, kiitos muhkean äänityksen. Varsinkin puhallinosasto on taltioitunut hienosti. Esitys jotenkin herää finaalissa henkiin; siinä on laulavaa jousisointia ja muutama taiteellinen äkki-accelerando. Ei se sitä poista kuitenkaan, että kutosen ja seiskan finaalit ovat Mahlerin heikoimmat sinfoniset osat. Kyllä tämä vähintään puolustaa paikkaansa ainakin kokonaislevytyksen osana. Joskus sama levytys näyttäytyy eri aikoina eri valossa. Nyt 2 vuotta alkuperäisjulkaisun jälkeen ainakin ensiosastaan Bertinin levytys onkin yllättävänkin tiukkapoljentoinen, tiukempi kuin muistinkaan. Tempo ei ratkea kelloa tuijottelemalla.
Lorin Maazel ja Wienin filharmonikot soittavat yllättävän viimeistelemättömästi ja löysästi. Vasket sentään kiiltävät. Finaali on tämän levytyksen parasta antia, kerrankin. Ehkä siksi että sen jälkeen pääsee kuuntelemasta tätä.
Claudio Abbadon johtama Chicagon sinfoniaorkesteri eivät hekään pysty nostamaan tätä teosta niin kiinnostavaksi että se olisi pakko kuunnella herkeämättä, vaikka he tarjoavatkin erinomaisesti soitetun perusesityksen hyvällä maulla. Abbadon tulkinta on keskitietä: se ei ole kaikkein tiukin, ei kaikkein kärventävin eikä kaikkein kaunein. Ensimmäinen osa kyllä parantaa juoksuaan kuin se kuuluisa sika, ja toinen osa jatkaakin sitten oikeastaan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin, jokseenkin samassa temmossa ja tunnelmassa. Tässäkin Chicagon kuuluisat vasket loistavat. Ensimmäisen scherzon loppuosa Abbadolla on harvinaisen rauhallinen. Aivan lopussa fagotit sanovat loppusanat. Hitaan osan esitys Abbadolla ja chicagolaisilla on siinä mielessä ideaalinen, että siinä onnistutaan jättämään järisyttävä vaikutelma suhteellisen viileällä tyylillä. Abbado on erinomainen synteesi Szellin tylyyttä hipovasta viileydestä ja Barbirollin tuskassa piehtaroinnista. Finaali on sitten pettymys: siihen kaipaisi selvästi lisää intensiteettiä. Nyt se tai ainakin kuuntelijan mielenkiinto hajoaa.
Abbado levytyksessään Berliinin filharmonikkojen kanssa tarjoaa varsin valoisan keskitien esityksen, jossa etenkin lyömäsoittimet todella iskevät munaskuihin asti viskeraalisesti. Suurimmat angstikieriskelyt tässä vältetään Barbirollin tapaan, eikä tämä ole Szellin tapaan tyly tai Mitropoulosin tapaan raaka. Abbadon käsissä tämä on musiikkia, eikä se välttämättä ole huono asia.
Jascha Horenstein on tämän(kin) Mahlerin sinfonian ehkä suurin tulkki. Hänen esityksistään Mahlerin kuudennesta sinfoniasta on säilynyt kaksi: kaupallisesti julkaistu live-taltionti Tukholman filharmonikkojen kanssa ja BBC-taltiointi Bournemouthista. Bournemouth on paremmin soitettu; molempia esityksiä kuitenkin yhdistää se, että Horensteinille traaginen tarkoittaa todella sysimustaa. Tukholmalaisesitys on taltioitu ihan asiallisena stereona kun taas Bournemouthissa oli käytössä "vain" mono. Tukholman esitys on vuodelta -66 ja Bournemouthin 3 vuotta sitä uudempi.
Tukholmalaisten soitto ei ole toivotonta; päinvastoin ajankohtaan nähden yllättävänkin valmista. Etenkin finaalissa kuuluu mukava konserttisaliambienssi, ja muutenkin tämä taltiointi on parempi kuin parin ensikerran perusteella muistin. Kuitenkin sekä soitannollisesti että intensiteetiltään, Bournemouth-tulkinta kannattaa hankkia, jos haluaa tästä Horensteinin tulkinnan. Se on valitettavan kallis, mutta kyllä se investointi kannattaa.
Horensteinin tulkinta Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa tarjoaakin sitten ylittämättömän referenssin tästä teoksesta. Se on tosin monoäänitys, ja live (vuodelta 1969), mutta aivan hyvä. Soitto on kahta luokkaa parempaa kuin Tukholmassa ja täysin riittävällä tasolla, jopa hyvää. Sävy on Horensteinille tyypillisesti vakava, mutta kuitenkin tämä on heti alusta asti verevää musiikkia, ei mitään traagillisuudessa kieriskelyä. Forteissa ääni särkyy hieman, mutta oikeastaan sekin vain lisää vakavuuden tuntuun räjähtävän elementin.
Sinfonian toiseksi osaksi Horenstein on sijoittanut tutummin scherzon. Se on todella kaikkea muuta kuin leikkisä, pikemminkin kaikkein pahaenteisin ja pahantahtoisin koskaan taltioitu scherzo. Tempo on ihanteellinen: riittävän joutuisa mutta ei kiireinen. Niin vasket kuin jopa jousetkin rääkyvät ja leikkaavat ilmaa kuin miekat. Hitaissa osissa Horenstein tapaa näyttää suuruutensa, niin tässäkin. Jo noin 5 minuutin kohdalla vaskien intensiteetti on kärventävä ja jousisointi jäätävä - kuten muotitermi kuuluu - kuin Siperian arotuuli. Yhtään alleviivaamatta tulos on intensiteetiltään aivan järisyttävä.
Finaalin risuaitaa Horensteinkaan ei täysin selvitä, mutta ainakin sen poljento on painokas. Vasket hallitsevat tässä sointimaisemaa. Finaali kuitenkin tuntuu menevän nopeasti, eli Horenstein sitoo muunnelmamaisen rakenteen tiiviin temaattisesti yhteen siinä määrin kuin se on mahdollista.
Viime aikoina Mahlerin sinfonioista kutonen on ollut minulle sen verran problemaattinen, että oikeastaan voisin pärjätä hyvin tällä levytyksellä, ellei sen listahinta vaihtelisi 60 ja 90 punnan välillä. Onneksi sitä voi striimata Youtubesta odotellessa sitä lipsahdusta, että levytyksen hinta edes väliaikaisesti tipahtaisi. Sitä odotellessa aion pärjätä Kubelikilla.
Sitten omien klassikoideni pariin. Hankin Mahler-keräilyni alkuaikoina kaksi hyvin erityyppistä näkemystä: George Szellin livenäkemyksen vuodelta -66 ja John Barbirollin levytyksen. On hienoa saada vertailun antamaa lisävahvistusta siitä, että tein hyviä valintoja jo Mahler-urani alkuaikoina. Szell on oman aikansa livetaltioinniksi kohtuullisen hyvin äänitetty, ja esityksen tyyli Clevelandin orkesterin kanssa on tiukan epäsentimentaalinen ja suhteellisen rivakka.
Sinfonian ensimmäinen osa on katkeranreipas marssi, jossa ravistellaan kaikki patina ja pöly pois palttoon yltä. Toinen osa, joka sekin on katkera marssi, alkaa voimallisella rummunpaukkeella. Artikulaation tarkkuus on ihailtava, kuten Szellillä aina, mutta on tässä muutakin. Etenkin puupuhaltimet, varsinkin klarinetti osan loppupuolella erottuvat harvinaisen hyvin. Sangen harvoin kutonen kuulostaa näin tummanpuhuvalta. Se on kuin häviämään tuomittu sota, jonne on pakko lähteä vaikka jo etukäteen ollaan varmoja että siinä käy huonosti. Sinfonian hidas osa tenhoaa voimakkaasti suhteellisen ripeänäkin, allegrettomaisena. Ja näin viileänraa'asta näkymästä, josta on kaikenlainen makaaberi kauhuromantiikka riisuttu pois, olisi jäämieskin ylpeä. En tarkoita Kimi Räikköstä, vaan Pierre Boulezia, vaikka alppikellot voisivat kyllä tuoda mieleen Ötzinkin.
Esityksen kohokohta lienee kuitenkin finaali, jonka Szell näyttää harvinaisen koherentissa valossa. Synkkien pilvien lomasta pilkistelee välillä aurinkokin.
On epäilemättä nirppanokkaisuutta todeta Szellistä, että hän jotenkin missaa jonkin mystisen Mahlerin essenssin vähän samaan tapaan kuin Fritz Reiner Beethovenin, mutta Szellin Mahler-esityksistä jää aina sellainen vaikutelma, että mahdollisuutta kaivautua vieläkin syvemmälle teoksen psykologiseen arkeologiaan ei aivan olla käytetty. Kuitenkin Szellin täysin epäsentimentaalinen tyyli tekee tälle teokselle ainakin siinä mielessä oikeutta, että vaikka hän ei välttämättä korosta teoksen parhaita puolia, hän ainakin nipistää sen heikkoudet mahdollisimman vähiin.
Sitten toiseen omaan kantalevytykseeni eli sir John Barbirolli ja (New) Philharmonia Orchestra, jotka näyttävät teoksen täysin vastakkaisessa valossa Szelliin nähden. Barbirollin näkemys painottaa sitten teoksen tragiikkaa henkilökohtaisessa valotuksessa. Levytys jakaa mielipiteet kahtia: toiset jumaloivat sitä ja jotkut taas pitävät sitä - kuten Tony Duggan luonnehtii - fantastisena epäonnistumisena. Varmasti Barbirolli ainakin antaa teokselle substanssin, joka puuttuu useimmista muista levytyksistä, luonnetta ja ennen kaikkea sielua enemmän kuin useimmissa muissa levytyksissä yhteensä, epäonnistumisesta en nyt niin tiedä.
Teoksen ensiosa lähtee liikkeelle todella painokkaasti ja suhteellisen verkkaisestikin, jalalla polkien ja välillä glorious Johnin öhisten. Kohokohdat ovat vaskipainotteisia, mutta yleensäkin Barbirollin orkesterikudos on vähän samaan tapaan muhkea mutta hengittävä kuin Klempererillä. Varmaan se johtuu siitä, että kyseessä on Klempererin orkesteri. Ensimmäinen scherzo on, kuten sinfonian ensiosakin, Barbirollin poljennossa poikkeuksellisen painokas.
Aivan ehdoton huippukohta Barbirollin esityksessä on kuitenkin hidas osa, jossa kaivaudutaan todella syvälle. Varmaankin monen mielestä tarpeettomankin syvälle. Tässä Barbirollin oma hengästynyt ulina vain lisää vaikuttavuuden tuntua. Finaalista ei kyllä Barbirollikaan saa tehtyä oikein järjellistä ja kiinnostavaa musiikkia. Jos haluan kaivautua Mahlerin kutoseen mahdollisimman syvälle, todennäköisimmin kyllä tartun tähän levytykseen, sillä Barbirolli saa siitä kyllä ehkä eniten irti.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri tarjoavat harvinaisen laulullisen esityksen. Tässä jouset todella laulavat, mikä on minulle uutta tässä teoksessa mahdollisuutenakin. Ensiosa on itse asiassa aika mielenkiintoinen, sillä siinä on laulavan jousiston lisäksi varsin äkkinäinen temponkäsittely. Adagion Rattle sijoittaa toiseksi. Rattlen adagio on varsin verkkainen ja siitä käristetään miltei kaikki mehut samaan tapaan kuin Barbirollilla. Scherzo, jota jäi odottelemaan väärinsijoitetun adagion edeltä, on varsin räyhäkkä, mutta se sisältää jonkin verran keinotekoisentuntuista rubatoa. Sinfonian finaali menee keskimääräistä sujuvammin, ja yleensäkin osien epäluontevaa järjestystä lukuunottamatta, tämä on Rattlen taltioinneista paremmasta päästä.
David Zinmanin johtama Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittaa erinomaisesti: jäntevästi mutta pahaenteisesti, ja äänitys on tuttua tämän sarjan tasoa eli huippua. Sinfonian ensimmäinen osa saa tässä oikeastaan ihannetoteutuksensa: muskulaarisen mutta ei liiaksi läpisoiton, traagisen mutta ei joka mutkassa ahdistukseen kaatuvan (wallop). Myös Zinman sijoittaa Adagion heti toiseksi. Kolmanneksi laitetun scherzon jännitys maltetaan vähitellen laskea, ja lopun puupuhaltimilla on tässä suuri merkitys. Finaalin Zinman esittää dynaamisia kontrasteja korostaen, kuitenkin rakenteellisesti yllättävän koherenttina. Muutamat vannovat tämän levytyksen nimeen, ja se onkin aivan huipputasoa.
Jos luuli saavuttaneensa ehdottoman nopeusennätyksen Kirill Kondrashinin kanssa, kannattaa vielä tarkistaa asia, sillä Hermann Scherchenillä menee Leipzigin radio-orkesterin kanssa vain 57 minuuttia. Oikeastaan tässä teknisesti ihan hyvässä (1961) livelevytyksessä ei tunneta lainkaan hitautta; ensimmäisen osan Hermanni hurjastelee 12 minuuttiin. Hitaan osan hänkin sijoittaa heti toiseksi, ja se ei kuulosta 12-minuuttisena sen nopeammalta kuin esimerkiksi Mitropoulosilla, mutta ei se kyllä liikautakaan. Puoleen pätkitty scherzo paiskitaan 6 minuuttiin, ja finaalissa on ainakin se hyvä puoli, että Hermann ottaa tyhjät pois ja varmuudeksi vielä vetää liikkuvat taakse. Aina välillä näistä Scherchen-taltioinneista tulee sellainen olo että tykkäsikö Scherchen edes ollenkaan Mahlerin musiiikista, kun hän ikään kuin pieksee sitä? Jos Scherchenin Mahler ei sovikaan heikkohermoisille, ei sovi myöskään sellaisille kuuntelijoille, joiden mielestä siihen kuuluu myös suvantoja ja joiden mielestä se ei ole mustavalkoista vaan siinä on myös sävyjä.
Bernard Haitinkin levytys Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa on ihan hyvä peruslevytys: ei yhtä hurja kuin Szellillä, ei yhtä raaka kuin Mitropoulosilla tai yhtä traaginen kuin Barbirollilla. Haitink soitatuttaa nuotit sangen kohtuullisesti, mutta tämä luonnehdinta ei ihan tee hänelle oikeutta. Jos omistaa erilaisia allergioita maneereja kohtaan, niin tässä ei ole niistä yhtään. Tosin pahansuova väittäisi tällaista dieettiä hajuttomaksi, mauttomaksi ja kaikittomaksi.
Ensimmäisessä osassa Haitinkin metodi on ihan laatuunkäypä, mutta toisesta osasta uupuu kyllä tappuraa. Kolmanneksi sijoitetussa Adagiossa Haitinkin retisenssi kantaa kaunista hedelmää; Concertgebouw jäsentää osan polyfonian kauniisti: puupuhallinvoittoisen kuoren alla matalat jouset murisevat juuri ja juuri korvinkuultavasti, mutta kuitenkin. Finaalin kontrapunkti ei ole ehkä kaikkein tihein, mutta se on soitettu erinomaisesti.
Bernard Haitink aloittaa uudemman Berliinin syklinsä levytyksen yllättävänkin eloisasti ja räyhäkkäästi. Vain äänitys hieman särkee, mutta muuten tämä vaikuttaa oikeinkin hyvältä. Muistini mukaan tämä on intensiivisempi kuin vanhempi Concertgebouw-levytys, mutta pitää tarkistaa asia. Jos on allerginen Bernsteinin tai Tennstedtin niin sanotulle mutta osin väärintunnistetulle intensiiviselle lataukselle, silloin tämä on oikeinkin hyvä kandidaatti.
Thomas Sanderlingin johtamat Pietarin filharmonikot saavat Tony Dugganin ykkössuosituksen. Orkesterin sointi on varsin täyteläinen, mutta vasket vanhaan slaavilaiseen tapaan epävireisillä venttiileillä varustettuja. Ensimmäisen osan yleissävy on miltei valoisa, toiveikas, ei oikein yhtään ahdistunut tai ahdistava kuten vaikka Tennstedtillä.
Sinfonian toisen osan leimalliset kauhuelementit: paukkuvat rummut ja törisevät torvet ovat kyllä näytillä, mutta edelleenkin yleinen ilme on varsin valoisa ja orkesterikudos harvinaisen hengittävä, ei tukkoinen. Toinen osa on todella hienopiirteinen: hiljaa, miltei varovaisesti soitettu, täysin vailla minkäänlaista hysteeristä liioittelua. Jousien sointi on tässä todella suurenmoinen, parhaiden slaavilaisten perinteiden mukaisesti, paitsi että vieläkin parempi.
Finaalin avaava räjähdys ei tule vain iholle, vaan räjähtää naamalle, sen verran raju se on. Sen jälkeisessä kehittelyssä kaikki erottuu: niin vasket, puupuhaltimet kuin harvinaisemmatkin soittimet. Minun on vaikea nostaa tätä aivan kaikkien muiden yläpuolelle, mutta ainakin uudemmista levytyksistä tämä edustanee aivan huippua.
Benjamin Zander ja Bostonin filharmonikot - joka on kaupungin kakkosorkesteri legendaarisen Bostonin sinfoniaorkesterin jälkeen - esittävät sinfonian ensiosan varsin vaskivoittoisesti. Kakkosluokan orkesteri soittaa yllättävänkin hyvin. Toinen osa on reipas mutta ei hätäilevä. Erinomaista, responsiivista rytminkäsittelyä. Hidas osa alkaa jotenkin toteavasti, miltei anonyymisti, mutta tiivistyy sitten kliimaksia kohden. Vasket soivat upeasti finaalin loppunousua edeltävissä fanfaareissa, ja muutenkaan soitto ei jätä juurikaan toivomisen varaa toivottoman vaikeissa fuugarakenteissa.
Georg Solti avaa kuudennen sinfonian todella terävänärhäkästi: tummat jouset murisevat, rummut paukkuvat ja vasket räikyvät. Tämän seurassa ei tule nukkumatti. Todella pitkästä aikaa huomaan haluavani kuulla teoksen, ja odottavani lisää. Rumpujen lisäksi partituurista paljastuu muitakin lyömäsoittimia, sellaisia, joita en edes kuvitellut olevan olemassa. Lähes äärimmäisen dynaamisesta tyylistä huolimatta jo ensimmäisestä osasta löytyy kuitenkin suvantojakin kehittelyvaiheessa.
Sinfonian toinen osa on sitten selkeästi ensimmäistä osaa keveämmällä poljennolla toteutettu, vaikka virtuoosinen onkin. Jousivoittoinen adagio-osa on hienopiirteisesti luonnosteltu, ja siinä minulta aiemmin huomaamatta jäänyt fagottisoolo kuuluu hienosti. Sinfonian finaali päästellään läpi aikamoisena tour-de-forcena. Otetaan pois ns. löysät, joita tässä riittääkin. Rummuilla on tekemistä.
Soltin osakkeet sen kun nousevat. Huippulevytys ainakin minun kirjoissani, vaikka ymmärrän toki, että Mahlerin kuudennesta voi löytää enemmänkin syvyyksiä, Solti kun on oman lineaarisen aikakäsityksensä, X-akselin mestari. Hänen levytyksensä on ikään kuin graafinen esitys partituurista, vahvalinjainen lyijykynäpiirustus. Syvyyksissä kuitenkin horisontaalinen ulottuvuus eli teoksen jatkuvuus voi olla uhattuna. Soltin levytys toimii, ja sillä pääsee jo melko pitkälle.
Leonard Bernstein uudemmassa levytyksessään Wienin filharmonikkojen kanssa aloittaa miltei yhtä räyhäkästi kuin Solti, mutta täyteläisemmällä saundilla. Ensivaikutelman perusteella hän onnistuu siinä, mitä Tennstedt yrittää, ja johon hän kompastuu: yksityiskohtiin kontinuiteetin kustannuksella. Bernsteinin levytys on ensimmäisen osan perusteella kuin synteesi Soltista ja Tennstedtistä, ja hyvä niin.
Bernstein on harvoja, jotka löytävät sinfonian toiselle osalle oman ilmeen. Scherzo on paukkuva, julma marssi. Adagion Lennie on sijoittanut yleisemmän, vakiintuneen konseksuksen mukaan kolmanneksi, mikä on mielestäni oikea ratkaisu. Siinä on hyvin syvä, täyteläinen sointi. Ne, jotka pitävät Barbirollia liian ahdingossa kieriskelevänä mutta kuitenkin haluavat tähän omakohtaisuutta, voivat pitää tästä. Traagisuus ei välttämättä tarkoita angsteilua.
Sinfonian finaalin sointikuva on todella muhkea, mutta kuitenkin hengittävä. En ole koskaan täysin ymmärtänyt kliseetä Bernsteinistä subjektiivisena heittäytyjänä, mutta tässä kyllä väkisinkin välittyy vaikutelma, että orkesteri uskoo siihen mitä tekee, että tämä musiikki on ainut asia joka merkitsee. Bernsteinin käsissä taatusti on sekä laakso että kukkula; tässä on ne kuuluisat kaksi ääripäätä, yin ja yang. Rummuniskut ovat taatusti sokeeravimmat kuulemani.
Bernsteinin käsissä Mahlerin kuutonen on koko ajan elävää ja merkityksellistä musiikkia, ehkä osin siksi, että levytys on koostettu live-esityksistä. Mutta joka tapauksessa: tässä ei säästellä.
Ivan Fischerin ja Budapestin festivaaliorkesterin levytyksiä jotkut pitävät ehkä parhaina uudempina Mahler-levytyksinä. Fischerin ote on varsin valoisa ja kevytkin, liiankin kevyt minun makuuni. Intensiteettiä puuttuu. Adagion Fischer on sijoittanut toiseksi, ja se alkaa hyvin hiljaisesti. Siinä on vasket vaiennettu, ja yleisvaikutelma on jousivoittoinen ja viileän eleginen. Finaali on hyvin irtonainen, ilmava ja kevyt. Kukaties näin se kuljettaa mukanaan, mutta kyllä epäilen sen sisältävän enemmän kuin mihin Fischer viittaa. Mahler ultra light, ei jatkoon.
Michael Gielenin johtaman SWR-orkesterin levytyksen ensimmäisen osan rummunpäristykset kuuluvat paremmin kuin yhdessäkään kuulemassani levytyksessä. Osa kestää 25 minuuttia, mutta on sen verran verevästi soitettu että pitkää kestoa ei huomaa. Sen sijaan toinen, eli scherzo-osa taas kuulostaa mittaansa hitaammalta, toisin kuin ensiosa. Toisen osan rytmikkyys on rumpuvoittoisesti aksentoitu, mutta kaikki kuuluu tässä. Minulle oli yllätys, että partituuri sisältää näin paljon puupuhaltimia. Adagio on hallitun eleginen esitys, miltei varovainen, ja finaali harvinaisenkin tiiviintuntuinen. Siitä on löysänpuoleinen kehittelyaines saatu jotenkin tiristettyä pois. Varsinkin vasket ovat todella räyhäkkäällä menopäällä.
SWR-orkesterin soiton laadukkuus ei enää yllätä. Se, mikä yllättää, on scherzo-osan hitaankuuloisuus, vaikka se kestää alle 15 minuuttia. Kokonaisuutena Gielen yltää huippulevytysten joukkoon.
Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot yllättävät minut iloisesti. Kyseessä taitaa olla HvK:n idiomaattisin Mahler-esitys ainakin ensimmäisen osan perusteella, joka tarjoaa hienoa mutta Karajanin tapojen vastaisesti suhteellisen hengittävää orkesterikudosta. Toisen osan sävy on harvinaisen positiivinen, miltei iloinen. Usein yhtä tempoa paahtava Karajan esittelee siinä jopa kohtuullisessa määrin tempo rubatoa.
Karajanin levytyksen pilaa lähes tunnistamattomaksi raahattu adagio. Siinä on sinänsä ihan hieno sointi, mutta Karajan sortuu samaan helmasyntiin kuin usein James Levine: hän luulee, että järkytysefekti on silloin maksimoitu kun sitä sokkihoitoa saadaan mahdollisimman suuri määrä.
Sinfonian finaali taas alkaa sitten oikein avaralla ja komealla soinnilla. Finaalista ei muutenkaan minun kirjoissani oikein juuri kukaan saa järkeenkäypää, eikä Karajan sitä sen kummemmin pilaa. Vahinko että kuoliaaksiraahattu adagio pilaa hänen levytyksensä, muuten tämä olisi aivan hyvä.
Sitten todellinen jokerikortti. Sitten voikin laittaa etusivun uusix': kuuntelin todellisen jokerikortin. Facebookin Mahler-ryhmässä on aivan viime aikoina viritelty Teodor Currentzis -kulttia, ja kun minua on siellä arvosteltu kuuroksi 60-lukua tuoreemmille levytyksille, otetaan sitten tämä kohuttu ja palkittukin levytys. Sinänsä minua ei kiinnosta esiintyjän kultin levittäminen, mutta tämä on kyllä tapauksenakin omalaatuinen; kreikkalaisvenäläinen kapellimestari-näyttelijä, joka on uudistanut Ural-vuoriston juurella sijaitsevan peripateettisen semimetropolin Permin orkesterin, joka kantaa nimeä MusicAeterna.
Ensivaikutelmani levytyksestä on kyllä hyvin suotuisa. Äänitys ensinnäkin on minun korvaani upea; siinä jokainen soitin saa kuulua oman luonteensa mukaisesti. Aivan erityisen kauniita ovat puupuhaltimet. Currentzis näkee Mahlerin kutosen marssivan pystypäin, se ei piehtaroi kuolontuskissa vaan oikeastaan on vain oma itsensä. Tunnelma on koko ajan eteenpäinmenevä mutta ei yhtään eteenpäinkaatuva, kuten vaikka Soltilla. Näennäisen periferiaorkesterin soitto on aivan huikeaa: kaunista, muttei kuoliaaksipuleerattua Karajanin tai voimattomaksihiottua Abbadon malliin.
Kuvittelin haluavani Mahlerin kutoseni Barbirollin hengessä kuin kuolevana dinosauruksena tai sitten vaihtoehtoisesti, mehut pois tiristettynä luurankona Kubelikin, Szellin tai Mitropouloksen malliin, mutta en osannut ottaa huomioon sitä että tämä voisikin olla kaunista, intensiivistä, elävää ja orgaanisesti eteenpäinmenevää, verevää musiikkia, jonka ei tarvitse katsella itsensä ulkopuolelle. Ennen kaikkea, näin paljoa sointivärejä en olisi ajatellut tästä teoksesta kuulevani, ja mikä yllättävää, tässä dramaattisessa teoksessa nautittavinta olivat nimenomaan hiljaiset kohdat.
Jos jotakin kritisoitavaa Currentzisin levytyksestä keksii, niin ensimmäinen osa sisältää muutamia melko erikoisia taiteellisia diminuendoja, jotka pakottavat höristämään korvia, ja nämä tapaavat olla yhdistettyinä hidastuksiin.
Vielä minun on kuunneltava ainakin Eschenbach ja Tilson Thomas loppuun.
Erich Leinsdorf on monessakin mielessä unohdettu kapellimestari. Tämä estetiikaltaan ja inhorealistisen kurinalaisen orjapiiskurijohtamisfilosofian noudattaja on jäänyt tunnetumman vanhemman aikalaisensa George Szellin - johon pätevät samat attribuutit - varjoon. Hänen levytyksensä on huonosti saatavilla, ja maksaa Amazonilla japanilaisprässäyksenä yli 200 euroa (!). Tässä vuoden -64 levytyksessä äänitys on harvinaisen muhkea ja avara, ja yleisvaikutelma vihaisesti eteenpäinmarssiva, pystypäin, kädet taskussa ja kulmat kurtussa, sotilassaappaat jalassa.
Yleisvaikutelman räyhäkkyydestä huolimatta, ensiosan reilu puolivälin suvantovaihe 13-14 minuutin kohdalla ei ole juuri koskaan ollut näin mieleenpainuva. Levytys tuo teoksen dynaamiset ääriasennot esille, ja toisen osan alkupuolen niin jousien sforzando kuin puupuhaltimien jutustelu erottuvat hämmästyttävän hyvin. Sinfonian adagio-osan orkesterisointi on harvinaisen hieno: jokainen soitinryhmä erottuu, ja antaa siltikin kudokselle oman leimansa. Bostonin sinfoniaorkesteria ei tavata pitää minään varsinaisena Mahler-soittajistona, mutta tämä on orkesterisoiton oppitunti. Leinsdorfin käsissä Adagion sointi ei ole samalla tavalla riipaiseva kuin vaikka Barbirollilla, vaan linjakas ja palavan melodinen legato.
Matkani Mahlerin 6. sinfonian kanssa on vielä pahasti kesken, mutta tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan huipun muodostavat Horenstein (Bournemouth), Barbirolli, Szell, Mitropoulos (mieluummin New Yorkin levytys), Kubelik, Currentzis, Leinsdorf ja Gielen. Omilla tavoillaan teoksen hyviä puolia esittelevät myös Bernstein (uudempi), Solti, T. Sanderling, Boulez, Rattle, Zinman, Haitink (Berliini) ja Zander.
Kommentit
Lähetä kommentti