Länsimaisen keskeisen sinfoniakirjallisuuden pisin merkkiteos on Mahlerin kolmas sinfonia. Se silloittaa toisen ja neljännen sinfonian välin, sisältäen elementtejä molemmista. Se on myös luonnon ja elämän ylistys. Jos mikään Mahlerin sinfonia, niin kolmas sinfonia aivan erityisesti kuvastaa Mahlerin omaa sinfoniallista ohjelmanjulistusta: se sisältää kaikkea mahdollista. Niin ylevän finaalin kuin bing-bong-banaliteettia julistavan lapsikuoron, lehmänkelloa ja ties mitä. Rauhaakin teoksesta löytyy Sehr ruhevoll -osasta, ja teoksen finaali on koko sinfoniakirjallisuuden upeimpia.
John Barbirollin johtaman Hallé-orkesterin levytys saa vahvan suosituksen Tony Dugganilta. Se lähtee jotenkin varovasti liikkeelle, ja siinä on tiettyä rosoa. Jos jossakin on luonnetta ja swäggeriä, niin tässä.
Oikeastaan ensimmäinen osa parantaa koko ajan vanhetessaan kuin sika juoksuaan, mikä on hyvin harvinaista, sillä usein reilun 20 minuutin jälkeen seuraavan kliimaksin jälkeen ekan osan viimeisestä kolmanneksesta jää rääppiäisolo. Etenkin sinfonian kolmannen osan esitys on harvinaisen ilmava ja eloisa. Juuri ennen varsin intensiivisesti esitetyn finaalin loppuhuipennusta Barbirolli tekee erikoisen äkkikiihdytyksen. Kaiken kaikkiaan tämän levytyksen jo useita kertoja kuunnelleena, se kasvaa kerta kerralta. Tämä on aivan eri luokkaa kuin live-levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa. Imevyyden tunnetta on aivan eri mitassa, mutta soittokin on varmempaa.
Jascha Horensteinin klassikkolevytys Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa kiersi minut kauan, tai minä kiertelin sitä. Se on harvinainen kokeilu siinä mielessä, että se alunperin tehtiin nelikanavaisena eli kvadrofonisena äänityksenä. Sellaisena sitä ei enää voi kuulla, mutta onneksi näinkin.
Horenstein avaa ensimmäisen osan luonteikkailla vaskipuhaltimilla, ja sitten vetää liinat kiinni. Mestariarkkitehti malttaa rakentaa vähitellen eikä heti paljasta korttejaan. Ei olekaan ihme, ettei se heti paljastanutkaan heti minulle korttejaan vaan vaatii useamman kuuntelukerran.
Tunnelma Horensteinilla ei ole vain vakava, kuten Tennstedtillä, vaan kauhistuttava, suorastaan kylmäävän apokalyptinen ja koko ajan jotenkin odottava, kuin helvetti olisi kohta pääsevä irti. Dennis Wickin pasuuna on häijy, todella häijy. Sinfonian toinen osa on charmikas ja hillitty, ainakin samaa tasoa kuin Kubelikilla. Ensiosan kauhut ovat kuin muisto vain. Kolmas osa lähtee hyvin herkällä otteella liikkeelle, ja esimerkiksi huilusoolot erottuvat harvinaisen hyvin. Idyllinen tunnelma väistyy kolmannen osan lopun koittaessa, ja neljäs osa soitetaan nostalgisesti, kuin sordiino päällä verhoillusti.
Finaalia edeltävän pim pom -osan alussa lapsikuoro suorastaan sylkee korvaan. Kuorot on selvästikin äänitetty lähinnä mikrofonia niin että ne erottuisivat yli orkesterin. Horenstein on siitä ainutlaatuinen Mahler-kapellimestari, että hänellä on jo aloittaessaan käsitys siitä, mihin teos tulee päätymään, ja tässä tapauksessa se päätyy ja päättyy finaaliin. Sen esitys oli siihenastisen matkan väärti: Horensteinin finaali on täysin omassa kastissaan, ja sen jälkeen ihminen ei ole entisensä. Finaalin huipennus särkee silmälasit ja saa hikeä valumaan silmäluomien alta, ja kliimaksin jälkeen esitys nousee avaruuteen ja kuulija taivaaseen.
Horensteinilta löytyy (tai löytyy, jos löytyy) myös konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa vuodelta 1961. Se on vielä studiolevytystäkin intensiivisempi. Ensimmäisen osan loppupaukutus on aivan freneettisen hurjaa, ja sen päätteeksi aploditkaan eivät ole aivan harhaan osuneet tässä tämän teoksen Britannian-ensiesityksessä. Kokonaisuutena kuitenkin studiolevytys on se, joka Horensteinilta kannattaa hankkia, vaikka tässä Horenstein esitteleekin taiteestaan hieman toisen puolen: jos studiolevytys ei välttämättä aivan heti paljasta korttejaan, tässä liikutaan ilmeisemmillä vesillä.
Kootessani musiikillisen peruskirjaston ensilevytyksiäni, ostin cd-oppaisiin tutustuneena Erosen Pekalta Leonard Bernsteinin vanhemman, New Yorkin filharmonikkojen kanssa tekemän klassikkolevytyksen. Olin tässä ostoksessani onnekas, ja elin Bernstein seuranani ainoana versionani Mahlerin kolmosesta melkein 20 vuoden ajan. Kyseessä lienee suurelle amerikkalaisyleisölle tutuksi Mahlerin tehneen - sitä yrittivät jo mm. Walter, Mengelberg ja Mitropoulos Suuressa Omenassa vuosikymmenten ajan - Leonard Bernsteinin paras Mahler-levytys seiskasinfonian ohella, ja tätä kuunnellessa yleinen stereotypia Bernsteinistä jotenkin hillittömänä subjektivistina ihmetyttää. Toki tämä musiikki vaatii tiettyä ronskiutta, ja Bernsteinille ei ole mikään inhimillinen saati morbidi vierasta.
Newyorkkilaisilla on pitkä historia Mahlerin parissa, ja sen kuulee. Heidän soittonsa on virtuoosista ja täynnä luonnetta. Virheettömyyttä kaipaavat osannevat hakeutua esimerkiksi Amsterdamiin tai Clevelandiin, ja Mahleriin newyorkkilaisten tietyllä tavalla rosoinen dekadenssi sopii.
Bernstein aloittaa sinfonian ensimmäisen osan juuri sen verran röyhkeästi, että se panee höristämään korvia. Mutta on hänellä malttia sitten rakentaakin; levytyksestä tulee sellainen olo, että Bernstein on reipas eräopas ja kuuntelijat seuraavat häntä mukaan retkelle. Kuten parhaissa levytyksissä, tässä ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä. Bernsteinin hersyvän ekstrovertti elämäniloisuus - jota ei ainakaan tässä pidä missään nimessä sekoittaman ekshibitonistiseen patsasteluun, sillä sitä tässä ei ole lainkaan, itsensä esillepanemista - on vastustamatonta ja tarttuvaa. Bernstein uskoo tähän musiikkiin ja samastuu Mahleriin täydellisesti. Toisen osan Bernstein esittää charmikkaana ja tanssillisena, ollen hyvin sensitiivinen sen tempo rubatolle. Kolmas scherzando-osa on todellakin kiireetön, ohne Hast. Neljäs sehr langsam -misterioso -osa on todella misterioso alkaen ja loppuen pahaenteiseen matalien jousten murinaan. Osan tunnelma on todella verhoiltu. Lapsikuoron pling plong ei ole koskaan kajahtanut yhtä riemukkaana. Sinfonian finaali saa Bernsteinilta keskittyneen ja intensiivisenkauniin esityksen, jonka kliimaksi ei kuitenkaan tiivisty aivan niin vedetsilmiinsaavaksi kuin Horensteinilla. Yht' kaikki, Bernstein ansaitsee klassikkoasemansa.
Bernsteinin uudempi levytys myöskin New Yorkin filharmonikkojen kanssa alkaa sekin Bernsteinille ominaisesti "cheeky". Sitten hän viisaasti vetää liinat kiinni, ja alkaa rakentamaan kaikessa rauhassa, vähän verkkaisemmanoloisesti kuin reilut 20 vuotta aiemmin. Sehän toki jo tiedettiinkin, että Lenniellä kuten myös newyorkkilaisilla on "full measure" tästä teoksesta, ja hän vangitsee heti.
Toiseen osaan Lennie lataa aika paljon rubatoa, kenties vieläkin enemmän kuin vanhemmasssa levytyksessään. Viimeistään nyt on selvää, että Bernien nuotitus suurissa linjoissa noudattelee aika samantyyppistä päänarratiivia kuin vanhemmassa levytyksessä. Kolmas Ohne hast -osa on rauhallisen alun jälkeen suorastaan myrskyisä. Sehr langsamissa on tälläkin kertaa verhoiltu tunnelma, ja solisti on unohtumaton Christa Ludwig.
Sinfonian kaksi viimeistä osaa eivät ole aivan yhtä intensiivisiä kuin varhaisemmassa levytyksessä. Pling plong jää jotenkin Bernsteinille ihmeen anonyymiksi. Sitten finaalissa taso taas palaa tutulle Bernsteinin intensiteetille, etenkin loppua kohden.
Jos yhdellä levytyksellä pitäisi tulla toimeen, niin useimmin tartun Rafael Kubelikin ja Baijerin radio-orkesterin levytykseen. Kubelik on niitä harvoja, jotka tekevät tästä rönsystä jotenkin koherentin kokonaisuuden. Tämä muuten on hämmästyttävän aliarvostettu levytys; yleensä Mahlerin kolmosessa jakaudutaan Bernstein- tai Horenstein -koulukuntiin.
Kubelikin kanssa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä, mikä on tämän rönsyn (sprawl) kanssa hämmästyttävä saavutus. Kubelik hyppää heti kuskin paikalle, teoksen päälle reippaasti kuin partiopoika ikään heti alusta asti. Tahti on enimmäkseen suhteellisen joutuisa, ja baijerilaisten saundi jotensakin pikkuisen raakana hyvinkin sopiva tähän teokseen. Vaikka soitto on sinänsä virtuoosista, sointi ei ole viimeisen päälle hiottu, mikä kyllä välittää Mahlerin dualismin - elämänläheisyys, josta kuolema ei koskaan ole kovin kaukana - erittäin osuvasti.
Toisessa osassa joka on ilmeisesti traditiota kunnioittaen nimetty hieman harhaanjohtavasti Tempo di minuetto, Kubelik on hyvin responsiivinen jatkuville temmonvaihdoksille, toisin kuin moni muu, jotka tekevät tästä idyllissä vellovaa kiisseliä. Rytmin ja dynamiikan säätely on yhtä lailla ihailtavaa ja esimerkillistä kolmannessa Comodo scherzando -osassa, joka on myös lillunnan sijasta jäntevää soitantoa. Laulusolisti Marjorie Thomasin tähdittämä neljäs osa misterioso tehdään ikään kuin sordiinot päällä, durchaus ppp. Kubelik osaa lukea Mahlerin tarkkoja esitysmerkintöjä. Pienessä kuorointerludissa kuuluu lapsikuoron lisäksi myös naiskuoro, harvinaista kyllä, ja ne kietoutuvat yhteen.
Finaalin esitys Kubelikilla on erittäin keskittynyt ja linjakas. Kubelik osoittaa, että ollakseen tunnelmaltaan intensiivinen ei välttämättä tarvitse olla laahaavan hidas. Tämä Levinellekin tiedoksi. Finaalin esitys lienee paras Horensteinin jälkeen.
Kokonaisuutena Kubelikin levytys kilpailee tasapäisesti Horensteinin klassikkolevytyksen kanssa teoksen kaikkien aikojen parhaasta levytyksestä. Kubelikin ehkä kestää kuulla useammin kun taas Horensteinin hitaasti rakentuva, kumuloituva voima tarvitsee keskittyneet korvat.
Verrattuna studiolevytykseen, Kubelikin samanaikaisessa livelevytyksessä on selkeästi parempi akustiikka. Musiikki levittäytyy selvästi paremmin. Ensimmäisessä osassa on jokseenkin vastustamaton, eteenpäinpyrkivä pulssi, ja kaikki kuuluu studioversiota paremmin. Tempo on miltei raivokas, verrattuna studioversioonkin, joka sekin oli varsin joutuisa. Puupuhaltimet kuulostavat ensimmäisessä osassa kuin hapantuneita pihlajanmarjoja syöneiltä. Studiolevytykseen linnut ovat jo toipuneet krapulastaan.
Sinfonian toinenkin osa on varsin vauhdikas yleistemmoltaan, vaikkakin Kubelik on harvinaisen herkkä rubatolle. Sama pätee kolmanteenkin osaan - jossa on pari pientä puhaltimien kliksausta - jonka alun pitsikaatto erottuu kerrankin kunnollisesti. Ruhevoll-osassa laulusolistin ääni tulee kuin jostakin kaukaisena kaikuna. Ruhevoll vedetään kunnollisella paatoksella, jousetkin laulavat kuin italialaisessa oopperassa. Viulusolistin ja laulusolistin vuoropuhelu tuo jännästi italialaisen oopperan lisäksi das Liedin kaikuja. Myös toiseksi viimeinen kling-klang interludi tuo solisti Marjorie Thomasin jostakin kaukaisena kaikuna; samaten eritoten naiskuoro on selkeästi lavan takaosassa tai peräti piippuhyllyllä. Laulaja-kuoro-orkesteri -balanssi on ratkaistu studiolevytyksessä kotikuunteluoloihin tyydyttävämmin; tosin tämmöistä se on oikeasti konserttitilanteissa. Finaali on upea, intensiivinen, yksi kaari, selkeästi intensiivisempi kuin studiolevytyksessäm suhteellisen vauhdikkaasti vedetty, ja ehkä juuri siksi sitäkin intensiivisempi. Horensteinin finaalin jälkeen ehkä hienoin finaali, Abbadon ohella. James Levinellä olisi ollut tästä paljon opittavaa.
Jean Martinonin kausi Chicagon sinfoniaorkesterin johdossa on painunut miltei unholaan, samoin tämä pienimuotoisen kulttimaineen saanut heikosti saatava livelevytys. Martinon painottaa teoksen kauneusarvoja intensiteetin sijaan, ja on omimmillaan teoksen keskiosissa. Neljännen osan Sehr langsam haluaa kyllä kuulla toistamiseenkin. Ei aivan huippulevytys, mutta kiinnostava näkemys keskeisten traditioiden ulkopuolelta.
Claudio Abbadon johtamien Berliinin filharmonikkojen levytys on monien suosikki uusimpien levytysten joukosta, ja jo miltei moderni klassikko. Minulle se kuitenkin oli unilääkettä: ei laaksoa, ei kukkulaa. Solisti Anna Larssonilla tosin on hieno, savuinen ääni.
Joskus levytyksiin kannattaa palata toisenkin kerran. Toisella kuuntelukerralla osoittautuu, että tämä levytys on varsin hiljaa äänitetty ja vaatii volyymin nostamista. Tämän toimenpiteen jälkeen ei se olekaan ollenkaan huono, vaan pikemminkin hienopiirteisesti soitettu. Jos haluaa teoksen esitetyn nimenomaan kauniina, silloin Abbado on oikea mies. Keveä ote toimii erityisen hyvin sinfonian toiseen osaan, ja Anna Larssonin tähdittämässä sehr langsamissa oboe naukuu juuri oikealla tavalla kaihoisasti. Ping pong -osa on todella irtonaisesti ja keveällä otteella, pirskahtelevasti toteutettu. Kaikki erottuu ja on kuultavissa.
Finaalin jousisointi on aivan fantastinen, sulaa kultaa Karajanin parhaimpien päivien malliin. Aika ajoin on kuultavissa intensiivisyyden merkkinä hienonhieno vibraatto. Itse asiassa Abbadon esitys on siinä mielessä bottom-heavy että hän todella satsaa kaikkensa finaaliin, joka on ehkä intensiivisin esitys Horensteinin jälkeen.
Abbadon vanhempi levytys Wienin filharmonikkojen kanssa alkaa berliiniläistä lupaavammin. Vaskisointi on suuri, puhdas ja jotenkin surumielinen, Tämäkään Abbado ei hyökkää päälle. Vasket 4 minuutin kohdalla kuulostavat kuin poralta. Ensiosan Langsam, schwer... -jakson Abbado naulaa nappiin: vasket ovat juuri sopivan epävarmoja suunnasta vielä tässä kohdassa teosta. Ensiosan kliimaksiin Abbado varaa yllätyksen; se on yllättävän kiivas ja miltei äkkiväärä temmoiltaan, vaikka yleisesti ensiosa Abbadolla onkin varsin rauhallinen ja hötkymätön. Ensiosan loppuun Abbado oudosti pienentää volyymiään, vaikka yleensä lääkäri määräisi toisinpäin. Toisessa osassa ei ole juurikaan kirjattavaksi asti. Kolmas osa on sitten kauniisti ja irtonaisesti, todella keveästi soitettu. Etenkin puupuhaltimet suorastaan helkkyvät. Sehr langsam und misterioso on sehr adagio, ja Jessye Normanin panosta ei sovi moittiman. Oboelle kaipaisin kyllä prominentimpaa roolia, vaikkakin muutoin osa onkin hyvin kauniisti soitettu. Finaali ei ehkä ole kaikkein intensiivisin, mutta kauniisti se on soitettu. Ensimmäisen kliimaksin laskeutuessa voluumia tiputetaan oudosti.
Gary Bertinin johtaman Kölnin radio-orkesterin levytys on vähemmän tunnettu ja aliarvostettu, yksi omista suosikeistani ainakin moderneista levytyksistä. Bertinin detaché ei tyhjennä heti pajatsoa, hän rakentaa pikku hiljaa vähän samaan tapaan kuin Horenstein. Tosin keskiosien jääminen suhteellisen prosaallisiksi on se hinta, joka on maksettava siitä että kokonaisuus pysyy erinomaisesti koossa. Laulusolisti Gwendolyn Killebrew on suhteellisen keskinkertainen. Finaali Bertinillä on keskittyneen kaunis, vaikkakaan Horensteinin intensiteetti jää häneltä tavoittamattomaksi.
Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon filharmonia-orkesteri avaa oikein reippaasti, spektaakkelihengessä töreästi ja varsin ekstrovertisti, toisin kuin Bertinin suhteellisen hillitty, tutkaileva introversio. Sinopoli on temmonkäsittelyssään paikoin hieman uskalias ja myrskyisäkin, mutta musiikki pysyy koko ajan mielenkiintoisena, ylipäätänsä elossa. Siitä iso sulka Sinopolin hattuun. Toisessa osassa, tempo di menuettossa Sinopoli ylläpitää tanssillista rytmiä ja laulattaa jousia sydämensä kyllyydestä. Kolmas osa Comodo Scherzando on raikas ja reipas, ilman ainuttakaan maneeria, mikä on Sinopolille hämmästyttävää, miltei lipsahdus. Filharmonian puupuhaltimet ovat edelleenkin ilo. Sehr langsam -osa todellakin kuulostaa sehr langsamilta, mutta ei ole yhtä eteerisen kaunis kuin Boulezilla. Finaali on ihan hieno, mutta ei kuulosta paljon miltään kun aiemmin samana päivänä on kuunnellut Horensteinin. Joka tapauksessa, yksi parhaista modernihkoista levytyksistä ja Sinopolin sarjan huipentuma.
Charles Adlerin johtamat Wienin sinfonikot ovat vastuussa teoksen ensilevytyksestä.Kun alkuperäinen levytys on 50-luvun alusta, sen kuunteleminen edellyttää hieman hyvää tahtoa, vaikka kyllä itse sanoma sieltä tuleekin hyvin selväksi. Adlerin levytyksessä on kieltämättä jotenkin hyvin autenttisenkuuloista pioneerihenkeä, minkä takia se pitää ainakin kuulla, vaikka soitanto on kaikkea muuta kuin kaikkein sliipatuinta. Toisen osan karakterisointi on erityisen maukasta eloisine temponkäsittelyineen, ja viulusoolo tuo mieleen wienervalssit. Viulusolistin distinktiivisyys ei ole mikään ihme, sillä onhan hän mm. legendaarisen Beethoven-konserttolevytyksen Eugen Jochumin kanssa tehneen Wolfgang Schneiderhanin isoveli Walter. Tämän tiedon sain tiedustellessani asiaa Wienin sinfonikkojen viestintätoimistosta.
Esityksen yleinen verkkainen linja tulee erityisen selvästi teoksen kolmannessa osassa, jossa toisaalta sitten esimerkiksi puupuhaltimet erottuvat harvinaisen hyvin. Laulusolistina on Hilde Rössl-Majdan. Toiseksi viimeisen lyhyen kling-klang -osan kilikellot kuuluvat harvinaisen hyvin, mutta kuorojen artikulaatio paikoin puuroutuu. Finaali on sekin verkkaisehko, mutta kulkee erittäin loogisesti hienoa loppukliimaksia kohti. Yleistunnelma on varsin intensiivinen, ja jousien soinnissa kuuluu mennyttä maailmaa ajoittaisine portamentoineen ja hieman vuotavine jousineen.
Adlerin esitys ei ole jokapojalle eikä -tytölle, ja paremmin äänitettyjä ja soitettuja versioita löytyy pilvin pimein, mutta tunnelmansa autenttisuudessa ja autoritaarisuudessa se on välttämätön Mahlerinsa todella vakavasti ottavalle.
Bernard Haitinkin johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys kelpaa ihan hyvin teoksen esitteleväksi perusversioksi. Se ei ole ehkä kaikkein innoittunein tai intensiivisin, mutta perusmusikaalinen ja varmalla maulla tehty, ehkä hieman tylsä. Comodo scherzandon soitinnus on ilahduttavan irtonaista, ja erityisesti vasket erottuvat mukavasti käymättä kuitenkaan raiveliin. Sehr langsam und misterioson tunnelma on sopivan verhoiltu, ja Maureen Forrester koeteltu ja erinomainen solisti. Finaaliin voisi joku kaivata lisää ekstaasia, mutta tällaisena se on keskittyneen linjakas ja kaunis.
Jos kaipaa teokseen tiettyä introversiota, tämä on Levinen antiteesi. Erinomaisesti soitettu ja äänitetty on tämäkin, ja niin hyvällä maulla toteutettu, että kerääjä ei tulisi mitenkään kaltoinkohdelluksi jos tämä olisi ainutkin versio levyhyllyssä. Ehdottomasti Haitinkin alleviivaamattomallakin otteella on paikkansa, ja uskoisin tämän levytyksen kestävän varsin hyvin ajan hammasta. Sen merkiksi palaankin siihen aina välillä.
Haitinkin uudempi levytys on yleisissä suosituksissa yksi niistä kärkipään taltioinneista, joihin usein törmää erilaisissa cd-oppaissa. Siinä orkesterina on Berliinin filharmonikot. Esitys alkaa Haitinkin mukaan miltei understatementtina, mutta lämpenee pikku hiljaa. Ensimmäisessä osassa berliiniläisvasket törisevät oikein uljaasti, mutta äänitys yllättäen särkee puupuhaltimet. Haitinkin kevyesti karakterisoitu ote istuu kaikkein parhaimmin sinfonian kolmanteen osaan. Sehr langsam und misterioso -osaan Haitink löytää myös sopivan utuisen ja verhoillun vireen, ja sen erinomaisena solistina on Jard van Nes. Finaalin intensiteetti lisääntyy vähän kerrassaan vähän samaan tapaan kuin ensimmäisessäkin osassa. En kuitenkaan näe mitään syytä sijoittaa tätä vanhemman levytyksen edelle, en edes äänityssyistä.
Haitinkin uudempi, Kerstmatinee-boksin livelevytys Concertgebouw-orkesterin kanssa alkaa sordiinot päällä, mutta pahaenteisesti. Ensimmäisessä osassa on enemmän mysteeriä ja kehittelevyyttä kuin studioversiossa, ja crescendojakso on "cheekympi". Kehittelyjakso saa kunnolla ilmaa ympärilleen; etenkin vasket korostuvat, ja kotisohvaltakin kuulee, että ne tulevat ikäänkuin takaa ja ylhäältä. Äänitys on täyteläinen lievään kaikuisuuteen asti. Soitto on niin vivahteikasta kuin se vain voi olla. Ekan osan kliimaksi 21 minuutin kohdalla rummunpaukkeineen ja pasuunoineen nostaa karvat pystyyn, niin etukenoinen ja salamoivan räjähtävä se on.
Ensimmäinen scherzo on todella irtonainen, ja äänitys tekee sille oikeutta. Temponkäsittely on Haitinkiksi poikkeuksellisen rubatoista. Sinfonian kolmannen scherzo-osan rubato on samaten hyvin responsiivistä, ripeämmin vaihtuvaa kuin mitä Haitinkilla yleensä on tapana. Toinen scherzo-osa on ilahduttavan irtonaista menoa. Misterioso on oikein hyvin tehty, hienosointinen, vaikkakin laulaja Caralyn (?) Watkinson on lähinnä asiallista tasoa, ei suuri esimerkiksi Anne-Sophie Otterin tapaan. Toiseksi viimeinen pling plong on harvinaisen koherentti ja jännittävä.
Finaalissa jouset soivat jalosti ja puhtaasti, siltikin pahimpia karajanmaisia hehkutuksia vältellen (en hirveä kuvitella, mitä Karajan olisi tehnyt tälle! Levine taitaa antaa siitä aavistusta). Voimallisimmissa crescendoissakin, joita sinfonian viimeinen osa tarjoaa, onnistutaan kiertämään hysteria. Loppuhuipennus tarjoaa sellaisen sointikylvyn, jossa soiton hehkuvuus jo itsessään välittää poikkeuksellista intensiteettiä. Sille pärjäävät ehkä vain Horenstein, Abbado ja Kubelik.
Tämä Amsterdamin joululevytys on paras Haitinkin kolmannen sinfonian levytyksistä (Baijerin radio-orkesterin kanssa tehtyä en vielä ole kuullut), niin hyvä että se miltei onnistui puhdistamaan odotushorisonttini aiemmista kuulemistani Mahlerin kolmosen levytyksistä.
James Levinen johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksellä on hetkensä. Ainakin se aloittaa kaikkein muhkeimmin. Tämä on levytyksien Rolls Royce. Ensimmäisen osan kliimaksi siinä on kaikkein muhkein, torvet räikyvät ja rummut paukkaavat todella juhlallisesti ja ylpeästi. Valitettavasti vaan jännite ei pysy yllä, ja mielenkiinto alkaa lopahtamaan pian ensimmäisen osan kliimaksin jälkeen. Sinänsä Levine toteuttaa sinfonian osa osalta finaalia lukuunottamatta aivan hyvin, etenkin toisen ja kolmannen osan. Joskin ne eivät ole aivan Kubelikin, Bernsteinin tai Horensteinin tapaan rikkaasti karakterisoituja, niissä on tempo rubatoa ja huumoriakin mukana aivan asianmukaisesti. Pianissimo ei chicagolaisilta tosin onnistu, mutta paremmin tämä mene kuin Soltilla, jolla ei onnistu edes piano.
Jos kuulija on vielä hereillä tai mukana matkassa, viimeistään hän lopahtaa finaalissa, jonka Levine raahaa miltei puolituntiseksi. Tämä on Levinen helmasynti: hän luulee hitautta intensiivisyydeksi. Jos kuitenkin joskus haluaa hehkuttaa oikein luukut auki sinfoniasta joitakin yksittäisiä kohokohtia, tässä sellainen all star highlights -kokoelma.
Georg Solti ja Chicagon sinfoniaorkesteri eivät osaa soittaa pianissimoa, eivät edes pianoa. Chicagon legendaarinen torvisektio hallitsee, liiaksikin. Kun asteikossa on vain forten eri sävyjä, dramaturgiasta tai sävyistä ei ole tietoakaan. Non-startteri.
Sydämeni on varmaankin kiveä, mutta monien mielestä miltei modernin klassikon aseman saavuttanut Klaus Tennstedtin levytys Lontoon Filharmonikoiden kanssa ei oikein pysy koossa, vaikka toinen ilmiselvästi yrittää tosissaan. Ehkä liikaakin: nyt epäilen löytäneeni syyn, miksi ensi kerralla sain Tennstedtin Mahler-syklistä hieman tosikkomaisen vaikutelman. Ensimmäisen osan rönsyilyn aikana mielenkiinto ei tahdo pysyä yllä, ja finaalin sydänveren vuodattamisesta huolimatta jään kaipaamaan Horensteinin kärventävää intensiteettiä ja Kubelikin koherenssia.
Tennstedtille kuitenkaan studio ei tee täyttä oikeutta. Tennstedtiin liittyy samantapainen kultti Britanniassa kuin Horensteiniin, vaikka ei hän samanveroinen kapellimestari ollutkaan. Kuitenkin, kolmannen sinfonian ICA recordsin julkaisema konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa on selkeästi parempi kuin studioversio, vaikkakin hyvin vakava tämäkin on. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta tästä ei oikein Tennstedt tunnu löytävän muita sävyjä kuin raskaan ja traagisen. Kuin Horenstein ilman huumoria, mustavalkoisena.
Sinfonian toinen osa, tempo di menuetto tosin näyttää hieman enemmän sävyjä löytyvän Klasun värikartasta, ei pelkkää yksitotisuutta. Comodo scherzandossa esitys saa jälleen yhden lisävaihteen eloa. Kuollutta hetkeä tai suvantoa tässä myrskyssä ei ole. En muuten ymmärrä, miksi tämän levytyksen äänitystä on haukuttu. Ei se ainakaan musiikkia estä, mutta minähän olen tottunut Horenstein-standardiin. Kun comodo scherzando on vanhennut noin kahteen kolmasosaan, tahti onkin salavaivihkaa päässyt kärjistymään kovinkin hurjaksi ja virtuoosiseksi. Ei ole mikään comodo tämä, saati leikittelevä. Andante misterioso nousee sydänverellä Waltraud Meierin esittämäksi tragediaksi, joka on kuin Puccinin aaria, niin intohimolla siinä vedetään.
Sinfonian finaalin Tennstedt aloittaa heti mitä intensiivisimmin. Tässä ei ole mikään sordiino päällä, vaan jousia aletaan laulattaa hetimiten. Toinen kuuntelukerta kannatti; jos kolmannen sinfonian haluaa mahdollisimman täysillä soitettuna ja tulkittuna niin että mitään ei jätetä reserviin, silloin tämä on hyvä valinta, ja Tennstedtin parhaita Mahler-taltiointeja. Lontoon filharmonikot ovat myös aivan parhaimmillaan.
Mahler-guru Tony Dugganin ykkössuosituksen saa hieman yllättävä taho, 80-luvun Philipsin toivo Semyon Bychkov, joka johtaa Kölnin radio-orkesteria. Bychkovin levytys rakentaa kaikessa rauhassa, kuten Horensteinkin, vaikkakaan samanlaista apokalypsoa tässä ei rakennetakaan. Tempo on yleisesti ottaen varsin verkkainen, kestäähän levytys tunti ja 44 minuuttia. Soitto on häkellyttävän hyvää, vieläkin parempaa kuin Gary Bertinin erinomaisessa levytyksessä saman orkesterin kanssa.
Toisen osan rytmiikan ja dynamiikan hienovaraisen säätelyn Bychkov toteuttaa tarkasti; sen lisäksi musiikki on myös ihastuttavaa ja idyllistä, niin kuin sen kuuluukin olla. Kolmannen osan Bychkov malttaa aloittaa hiljaisesti niin että soolopuhaltimet saavat kukin oman puheenvuoronsa. Esityksen huipentuma on kuitenkin sehr langsam -misterioso, joka on todella herkullinen ja tunnelmallinen. Laulusolistina on Marjana Lipovsek. Finaalin esitys on dynamiikaltaan hallittu, vaikkakaan intensiteetti ei nouse aivan ehdottomien huippuesityksen tasolle. Joka tapauksessa erinomainen uudempi levytys.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri esittelee aivan pöyristyttävän muhkeaa ja virtuoosista soittoa. Jos tavoitteena on hankkia itselleen häätö ja kuulovamma, tällä se käy. Mitään sellaista erityistä oman näkemyksen tuomaa lisäarvoa, minkä takia tämä pitäisi hankkia, Chailly ei esitä.
Eliahu Inbalin johtaman Frankfurtin radio-orkesterin esitys alkaa varsin rauhallisesti, hillityllä otteella. Oikeastaan se alkaa kunnolla vasta 12-13 minuutin kohdalla, ja sitten 22 minuutin kohdan kliimaksi onkin poikkeuksellisen vauhdikas, temperamenttiakin löytyy hitusen. Toinen osa on Inbalilla responsiivinen ja ketterä. Kolmas on erittäin ilmava ja keveällä jousella soitettu. Neljännen osan solisti Doris Soffel sulautuu yleiseen, sordiinot päällä -viitekehykseen. Lyhyt kuoro-osa on ilahduttavan selkeä: siinä hiljainen orkesterivolyymi auttaa kuoroja kuulumaan erinomaisesti, ja naiskuoro hallitsee tässä näkymiä. Sinfonian äärikaunis finaali on soitettu nimenomaan kauniisti ja hiljaa, kuin sordiino päällä. Yleisesti ottaen Inbalin levytyksessä keskiosat onnistuvat parhaimmin; sen sijaan ääriosat - ensimmäinen ja viimeinen - voisivat olla vielä intensiivisempiä. Inbal on kuitenkin valinnut tyylinsä ja on siinä konsistentti, eli lyyrisyys on hänen leipälajinsa. Suositus, mutta muistettavampiakin levytyksiä löytyy.
Pierre Boulezin johtamat Wienin filharmonikot soittavat tietenkin suurenmoisesti. Muhkean alun jälkeen Boulez vetää pian liinat kiinni, ja omaksuu tyylilleen uskollisena etäännyttävän tyylin. Tämä on kuitenkin virkistävää siinä mielessä, että tämä levytys oikeastaan tuntuu joka kerralla oikeammalta. Ensimmäisen osan kliimaksissa vasket törisevät komeammin kuin missään muussa kuulemassani levytyksessä; asiaa auttanee se, että kohta vedettiin varsin hitaasti. Ja ensimmäisen osan loppuun Boulez vetää yllättävänkin kiihdytyksen, jossa vasket ja torvet kyllä törisevät äärimmäisen nautinnollisesti. Miltei röyhkeästi. Kolmannen osan artikulaatio on esimerkillinen; etenkin niin puu- kuin vaskipuhaltimien erottuvuus on ilo korvalle. Neljäs Anne-Sophie Otterin tähdittämä osa on maagisen kaunis, kuin erillinen orkesterilaulu. Jousivoittoinen finaali kuulostaa hienolta näinkin, vaikkei siinä ihan jokaista kyynelpisaraa vuodatetakaan partituurille. Jousien sointi on kyllä wieniläisillä aina kaunis, eikä tästä välttämättä tämän enempää tarvitsekaan tiristää. Se on riipaiseva näin itsessäänkin. Etäännyttävän, ns. "objektiivisen" koulukunnan huippuesitys, jossa jokainen Mahlerin partituurin kauneusarvo paljastuu.
Jesus Lopez Cobosin johtaman Cincinnatin sinfoniaorkesterin levytys saa Dugganilta suosituksen. Se on ainakin upeasti äänitetty, ja tulkinnallisesti alku on varsin hillitty. Telarc-äänitys on ilmava ja täyteläinen. On nautinto kuulla jokaikinen sooloinstrumentti, ja orkesterin ympärillekin jää ilmaa. Äänitykseltään paras kuulemani levytys. On hienoa voida kuunnella Mahleria siten että volyymia ei ole pakko pitää niin kovalla että korvat särkyvät ja siltikin kaikki kuuluu.
Ensikuulemalta tämä jäi jotenkin profiilittomaksi ja latteaksi, mutta ilmeisestikin tässä varastoon jää paitsi ilmaisupalettia myös kuuntelukertoja. Lopez Cobos ei heti tyhjennä pajatsoa esimerkiksi Levinen tavoin. Ensimmäisen osan kehittelyjaksossa 5-6 minuutin kohdalla on yllättävää tanssillisuutta. Kliimaksi on poikkeuksellisen selkeästi soitettu, ja jopa pasuunat julistavat puhtaasti. Sinfonian toinen osa on varsin responsiivinen ja keveällä jousella vedetty, rytmiikka tarkasti toteutettu. Kolmas osa alkaa nautittavasti: alun pizzicato ja sen jälkeinen vuorottainen tutti instrumentti -sooloiloittelu on todella irtonainen. Sehr langsam -osa laulusolisteineen Michelle DeYoung, jonka ääni hienosti kietoutuu käyrätorven hallitseman orkesterisaundin kanssa mutta kuitenkin niin että sekä solistilla että orkesterilla oma ääni kuuluu, on herkkävireinen. Viides pling plong -osa on irtonainen: kuorot ja solistit kaikki kuuluvat erinomaisesti, ja ote kevyen leikillinen.
Sinfonian finaali on essentiaalisesti kiihkottomalla otteella soitettu, mutta jousten ajoittain laulavaa paatosta on kuitenkin mukana. Finaalin ensimmäiseen kliimaksiin, joka seuraa reilun 15 minuutin kohdalla, vedetään kunnolla vauhtia, ja vasket räikyvät oikein kunnolla mutta puhtaasti. Intensiteettiä on yllättävänkin paljon vaikka muuten tyyli on ollut suhteellisen hillitty. Viimeisessä suuressa kliimaksissa 20 minuutin kohdalla musiikin annetaan puhua omalla painollaan, sen kummemmin lisäämättä siihen mitään ekstrapaisutuksia, vaikka dynamiikka nouseekin forte-tasolle. Siinäkin vaskien sointipuhtaus on rikkumaton, ja loppunousu ei paljoakaan kalpene Horensteinin rinnalla, vaikka hänen kärventävään intensiteettiinsä ei ylläkään kukaan. Loppu rummuniskuineen vedetään rivakasti. Todella positiivinen yllätys, ehdoton huippulevytys ainakin uudemmista versioista. Cincinnatin orkesterin sointi ei häviä yhtään millekään huippuorkesterille, ei finaalissakaan, jonka jousisointi on upea ja herkkä, vibraattoakin on annosteltu kohtuudella.
Dimitri Mitropoulosin johtamien New Yorkin filharmonikkojen tulkinta on perverssinkin kiihkeä. Ei vähiten siksi että se piti saada mahtumaan radioon, minkä vuoksi partituurista leikattiinkin sen verran pois että esityksestä tuli parisenkymmentä minuuttia normaalia lyhyempi. Valitettavasti en ole kuullut asiallisemmin kohdeltua Kölnin esitystä, joten en voi verrata siihen. Joka tapauksessa newyorkkilaiset, etenkin vasket, soittavat kuin riivatut. Kuin ruoskien. Intensiteetti on aivan tapissaan, ja tähän on helppo jos ei nyt ihastua niin ainakin tämä sähköistää varmasti. Mitropoulosin radiosta säädelty lean management ottaa ainakin löysät pois niin että kaikki tässä on täyttä tavaraa. Leikkaukset partituuriin on piilotettu enimmäkseen aivan hyvin, mutta esimerkiksi ensiosan koodasta vaikutelma sananmukaisesti kuulostaa siltä kuin pieksennästä oltaisiin saksilla leikattu jokunen tahti. "Hienouden" kruunavat ensiosan päättävät taputukset (!)
Sinfonian toinen osa on ennätysvauhdikkaanakin, ei vain leikeltynä sentään joten kuten järkeenkäypä. Comodo scherzando on jännittävä ja riehuisakin, tosin ei kyllä ilman Hastia. Sehr langsam -osassa Mitro ei tehnyt kompromisseja. Solisti Beatrice Krebsillä on aikuinen ääni. Finaali vauhdikkaasti vedettynäkin on varsin intensiivinen, vaikkakaan ei kieriskele angstissa, sama asiantila kuin yhdeksännen sinfonian kanssa. Sangen kiintoisa kuriositeetti, mutta ei kyllä tule kyseeseen ainoaksi taltioinniksi teoksesta.
Seiji Ozawan johtama Bostonin sinfoniaorkesteri aloittaa melko lailla vaisuhkosti. Miten ihmeessä se onkaan mahdollista tässä sinfoniassa? Sittemmin he hieman tokenevat tuosta. Sinänsähän Bostonin orkesterin soitosta ei voi moitteen sijaa sanoa. Sinfonian toinen osa menee aivan korrektisti, mutta paljon enemmän Mahlerin kolmannesta sinfoniasta on kyllä ulosmitattavissa. Ozawa soitattaa vain nuotit, hipaisee pintaa mutta ei kurkista ollenkaan pinnan alle. On jotenkin oireellista, että suhteellisesti parhaiten sujuu toiseksiviimeinen pling plong -interludi. Ehkä se sopii Ozawan tulkitsijaluonteelle ja hänelle syvissä vesissä kylpeminen on tuntematonta, mene ja tiedä. Olen varmaankin häijy Ozawaa kohtaan, mutta mielestäni hän keskittyy finaalissa sointiin, sekoittaen intensiteetin jousiston laulattamiseen. Eikä siinä mitään, kyllähän laulavaa jousisointia kuuntelee.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri aloittavat varsin verkkaisesti, vasket venyttäen. En oikein saa selkoa ainakaan alun perusteella, mitä he yrittävät tässä sanoa, ja tietävätkö he itsekään, mikä on teoksen sanoma. Ei sillä, että sitä olisi, mutta en saa sitä vaikutelmaa, että he ovat jotenkin eksyksissä. Ainakin ensimmäiset 10 minuuttia. Esitys kuitenkin parantaa kuin se kuuluisa sika juoksuaan, ja ensiosa kerää varsin pitkällä kaarella vauhtia harvinaisen optimistisissa tunnelmissa loppuhuipennukseen. Kannatti sittenkin jatkaa tämän kuuntelemista.
Sinfonian toisen osan esitys on varsin eloisa ja rytmillisesti responsiivinen. Kolmannen scherzo-osan alun puupuhaltimet ovat luonteikkaita mutta hyväluontoisia. Sehr langsam -osa on hienommasta päästä, solistinaan erinomainen Birgit Remmert. Osan sävyssä on juuri siihen sopivaa autiutta, puupuhaltimet ovat kylmiä kuin arotuuli, ja lopun oboe naukuu kuin kissa, kuten sen pitääkin. Bing bang -osa esitetään reippaasti ja railakkaasti. Finaali on suhteellisen joutuisa, ja yleisilme proosallisen toteava. Keskittyminen pysyy kuitenkin melko hyvin yllä, ja finaali on rakennettu hyvin: siinä intensiteetti kasvaa vähittäin suhteellisen anonyymin alun jälkeen.
Vahinko, että Rattlen peli on tietyllä tavalla jo menetetty ensiosan alun jälkeen, sillä hänen esityksensä paranee koko ajan. Siinä mielessä Rattle on sukulaissielu Horensteinille, että hänkään ei lataa alkuun niin mahdottoman paljoa vaan lisää latausta pikku hiljaa, vaikka kyllä finaalin huipennuksesta jää lopulta puuttumaan jonkin verran intensiteettiä ja lopetuksen rummuniskut tapahtuvat liian tiheään. Jos alun jälkeen kuulija on vielä mukana, sitten tämä on paremmasta päästä digitaalisia esityksiä.
Hermann Scherchenin esitykset ovat aina omalaatuisia tai ainakin omansalaisia. Wienin sinfonikkojen levytys vuodelta 1950 on kestoltaan kaikkein lyhyin - tunti 25 minuuttia - Mitropoulosin leikellyn New Yorkin taltioinnin jälkeen. Hifiä odottavat saavat nytkin pettyä, mutta aivan kuunneltavaa tasoa äänitys on, aikakautensa keskivertoa. Ensiosassa ei ole sinänsä mitään kummallisuuksia, mutta erikoisuudet alkavat toisesta osasta, joka on hyvinkin vauhdikas ja eloisasti karakterisoitu.
Kolmososa ja Urlicht ovat tämän taltioinnin helmiä, syitä olla olemassa. Kolmas osa sisältää enemmän rubatoa kuin mitä edes Mahlerkaan olisi uskaltanut modernistina unelmoida, kaikuja menneestä maailmasta ja ennätysnopeat vaskitrillit menevät melkein suurin piirtein. Urlicht on nopeanakin tunnelmallinen. Hilde Rössl-Majdan on jo monelta historialliselta Mahler-taltioinnilta - mm. Charles Adlerilta - tuttu ja hieno solisti. Toiseksi viimeisen osan kling klang, pling plong artikuloidaan miltei kuin kiusaksi harvinaisen selvästi, kuin suoraan mikrofoniin. Aivan kuin Scherchen olisi halunnut alleviivata, että tässä höpötetään hölynpölyä.
Teoksen päättävä hidas osa kestää vain vähän alle 20 minuuttia, mutta ei tunnu yhtään kiirehdityltä. Intensiteettiä on jaoteltu tasaisesti, ja kliimaksia ei mitenkään erityisesti paisutella. Tämä levytys kannatti kuunnella sen sisäosien takia, jotka sisälsivät äärinopeiden tempojen ja runsaan rubaton lisäksi myös kauneuttakin.
Bruckner-johtajana kulttimainetta nauttivan Takashi Asahinan livetaltiointi Osakan filharmonikkojen kanssa (1995) alkaa erittäin lupaavasti: vaskissa on uljas sointi, ja kehittely alkaa horensteinmäisen verkkaisesti, luvaten jotain suurta olevan tulossa. Tässä on selkeästikin sordiino päällä, ja Asahina hillitsee joukkojaan päästämästä vielä kaikkia voimiaan irti.
Sinfonian toinen osa sekin alkaa upeasti. Sen puupuhallinsoolot erottuvat rauhallisessa tahdissa erinomaisesti, ja hitaassakin tempossa rubato onnistuu. Ehkä Klempererin esitys olisi kuulostanut tältä? Kolmannen osan avaava pizzicato erottuu harvinaisen hyvin, mistä ainakin minulta saa pisteet, ja edelleenkin paitsi puupuhallin-, niin myös vaskisoolot nousevat kauniisti kudoksen yläpuolelle. Kolmas osa jatkuu erittäinkin verkkaisesti, mutta pelastautuu kuitenkin instrumentaalisesti tarkasti eroteltuna ja kaikesta huolimatta, rubatoakin on.
Sehr langsam -osan solisti Kazuko Nagai kuuluu todella verhoiltuna, ikään kuin mikrofoni olisi ollut fokusoituna orkesteriin. Hän tulee ikään kuin kaukaa, sillä orkesteri soittaa niin hiljaa ettei Nagain ääni kyllä peity. Luultavasti Nagain äänivarat eivät vain riitä. Toiseksi viimeinen osa ei jätä erityisiä muistijälkiä.
Sinfonian päättävä adagio-osa on soitettu varsin hiljaa ja hitaasti. Jousissa on juuri korvinkuultava vibraatto, ei kuitenkaan mitään mautonta tremoloa. Alleviivaamaton, jalo tyyli tässä tuo mieleen hieman Gary Bertinin. Viimeisen osan loppuhuipennukseen otetaan kunnolla vauhtia, vaikka hidastakin. Vaikka siinä ei olekaan Horensteiniin verrattavaa kumulatiivista voimaa, kuitenkin tässä saavutetaan harvinainen keskittynyt resignaation tunne, jotain pyhää tässä on. Loppuaplodit alkavat haltioituneella karjahduksella.
Jokunen vannoo David Zinmanin Zürichin Tonhalle-orkesterin kanssa tekemän levytyksen nimiin. Ei se aivan kehno ole, mutta sointi on hyvin vaskivoittoinen ja jousisointia kuuluu ensimmäisen kerran oikeastaan vasta toisessa osassa. Jään kaipaamaan mehukkaampaa orkesterisointia; nyt tämä jää röntgenkuvaksi, jossa kuuluu yksi soitinryhmä kerrallaan. Ehkä vika on orkesterissa, jonka sointikuva ei ole verrattavissa esimerkiksi wieniläisiin, vaikka instrumenttisoolot sinänsä toteutetaan ihan virtuoosisestikin. Parhaiten menevät toinen ja kolmas osa, joissa on Zinmanin yleiseen asialliseen linjaan nähden miltei äkkiväärää rubatoa, mutta sehr langsam jää hahmottumatta, ehkä liiankin hiljaa äänitettynä, ja finaali jää proosalliseksi.
Benjamin Zander on uudemmista tai ainakin nykyään vaikuttavista kapellimestareista Mahler-spesialistin maineessa. Ensimmäinen tutustumiseni Zanderiin ei tapahtunut hänen oman orkesterinsa, Bostonin kakkosorkesterin eli Bostonin filharmonikkojen kanssa vaan hänen 3. sinfonian levytyksensä Lontoon Filharmonia-orkesterinsa esitteli minulle Zanderin. Liekö sitten mikä osuus hyvin etäisellä äänityksellä, mutta ensimmäisen osan perusteella vaikutelma on harvinaisen "disengaged". Well done, mr. Zander. En muista aiemmin kuulleeni Mahlerin kolmannen sinfonian ensiosasta sellaista tulkintaa, jonka aikana ikävystyn lähes hengiltä.
Asiantila hieman paranee teoksen vanhetessa; samalla osoittautuu, että ensimmäinen osa vain on "disengaged", eikä vika ole äänityksessä. Taltioinnin parasta antia on erinomaisesti taltioitu poikakuoro, jonka Zander itse selostaa sijoittaneensa parvelle 60 metrin päähän naiskuorosta. Sellaisenakin se kuuluu erinomaisesti. Finaali alkaa melko matalalla intensiteetillä, mutta paranee loppua kohden. Kuitenkaan Zanderin levytys ei ole vakava haastaja parhaimmille versioille.
Michael Gielenin versio Baden-Badenin radio-orkesterin kanssa on paitsi erinomaisesti äänitetty, myös soitettu. Kuitenkin ensiosassa on minun makuuni hiukan liikaa introversiota, eikä se oikein lähde lentoon. Alku on kuin koko orkesteri olisi sordiino päällä. Ehkä esitys pääsee vauhtiin myöhemmin? Nyt vaikutelmaksi jää jotenkin odottava. Ja niin se alkaakin päästä, tuossa 10-15 minuutin kohdilla. Ensiosan rummunpäristykset kuuluvat paremmin kuin missään muussa levytyksessä; ne kuulostavat kuin ne olisi tuplattu, kaiku vastaa. Varmasti mutta hieman yksitotisesti esitetty ensimmäinen osa tosin ottaa kunnollisen vauhdin loppuhuipennukseen, ja ensiosan viimeiset viitisen minuuttia ovatkin harvinaisen hienot.
Sinfonian toinen osa Gielenillä alkaa erittäin hitaassa tempossa. Alun puupuhaltimet ovat ilahduttavan hyvin erottuvia, ja jousissa on jopa hiven glissandoa. Osa kypsyessään sisältää lähestulkoon äkkiväärässä määrin rubatoa, mutta siltikin soittotarkkuus on lähestulkoon hämmästyttävä lähes ennätysnopeissakin jaksoissa. Sinfonian kolmas osa soitetaan suhteellisen verkkaisessa tempossa, ja siinä puupuhaltimet loistavat toisen osan tapaan. Toisen ja kolmannen osan Gielen todella herkuttelee.
Sehr langsam und misterioso -osa voisi ehkä olla hieman enemmän misterioso; nyt tätä verottaa se, että kaikki sinänsä kiitettävästi kuuluu ehkä jopa hieman pianissimoakin kovempaa. Yhtä kaikki, Gielen todella paljastaa tämän ihmeellisen kauniin osan hienoudet. Cornelia Kalisch on ihan asiallinen solisti, joskaan ei aivan huippu. Toiseksi viimeinen ding dong -osa jää jotenkin yksitotiseksi ja varovaiseksi. Sen sijaan finaali saa odotuksia intensiivisemmän esityksen Gieleniltä, joka piiskaa varsinkin vasket varsinaiseen hehkuun. Gielen osaa erittäin hyvin ylläpitää intensiteettiä finaalissa, joka muodostaa harvinaisen tiiviin kaaren. Hieman epätasainen levytys, joka sisältää erittäin hienot 2.3, ja 6. osat ja hieman proosallisemmat 1. ja 4. osan, sekä sehr langsam -osan, joka on hienosti eritelty mutta siitä puuttuu pianissimo. Tällä on ehdottomasti hetkensä, mutta kovassa kilpailussa ei yllä aivan huipulle.
Michael Tilson Thomasia pikavauhtia paikkaamalla käynnistyi salamamaisesti E-P Salosen kansainvälinen ura. MTT:n levytys San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa on muhkeasti äänitetty ja ensiosan kesto kilpailee Charles Adlerin pioneerilevytyksen kanssa. Muutoin TT ei tarjoa mitään ihmeellisyyksiä sen kummemmin hyvässä kuin pahassakaan.
Luultuani jo saavuttaneeni saturaatiopisteen, on pysäyttävää kuulla jotain sellaista joka näyttää teoksen aivan uudessa valossa. Sehr Langsam-osa tekee Berthold Goldschmidtin levytyksen Philharmonia-orkesterin ikimuistoiseksi. Se on aivan erilainen kuin kenellekään muulla. Se heti alusta alkaen piirretään todella murisevilla matalilla jousilla, valittavilla puupuhaltimilla ja surullisilla vaskilla äärimmäisen pahaenteinen saundi. Esitys on myös hitaampi kuin yksikään toinen. Solistina on erinomainen Helen Watts, jota Georg Soltikin on käyttänyt Mahler-levytyksissään.
Onneksi työni Mahlerin parissa tuottaa siinä mielessä hedelmää, että sain "käännöspalkkiona" Jascha Horensteinin serkulta ladattavan version Goldschmidtin koko taltioinnista. Epäreilua, tiedän, sillä se ei ole kaupallisesti saatavissa. Ja epäreilua etenkin koska kyseessä on aivan ainutlaatuinen taltiointi, joka näyttää teoksesta aivan erilaisia puolia kuin yksikään toinen.
Sinfonian ensiosa alkaa verkkaisemmin kuin kellään muulla, ja erittäin painokkaasti. Alun polkaisut rouhitaan syvemmältä kuin missään muussa levytyksessä, ja alun kehittelyjakson jokainen fraasi vedetään niin pitkälle että ikään kuin kokeiltaisiin, miten kauan sävelen intensiteetti kestää ennen kuin katkeaa. Toinen osa alkaa harvinaisen hyvin kuuluvilla puupuhaltimilla, jatkuen hyvin laulavilla jousilla. Kolmas osa alkaa sekin hyvin luonteikkaasti, ja tässäkin puupuhaltimilla on hallitseva rooli. Rytmi on esityksen yleisen linjan vastaisesti varsin ravakka, tanssillinenkin. Ensimmäinen nousu pääsee yllättämään, sen verran salakavalasti se ottaa vauhdin. Eikä tämä jää sattumanvaraiseksi tapaukseksi, sillä accelerandot Goldschmidt ottaa säännönmukaisesti tässä osassa kunnollisella alkukiihdytyksellä.
Teoksen finaali alkaa erittäin laulavalla, intensiivisellä legato-jousituksella. Finaali on vedetty suhteellisen reippaasti, alle 23 minuuttiin, mutta se ei mitenkään hosutulta kuulosta. Loppupuolen kahteen nousuun Goldschmidt kiihdyttää tahtia, ja lopun 3 minuuttia lienevät intensiivisimmät taltioidut Horensteinin ja Abbadon jälkeen.
Zubin Mehta ja Los Angelesin filharmonikot ovat äänitetty kirkkaan vaskivoittoisesti. Mehtan ote on reippaan ekstroverttinen, vaikkei ihan samassa mitassa kuin Levinellä tai edes Bernsteinilla. Ensiosan accelerandot hän kiihdyttää. Toisessa osassa Mehta herkuttelee glissandoilla ja rubatolla. Kolmanteen osaan Mehta hyökkää vauhdilla, mutta ehkä jopa hieman hätäillyn alun jälkeen hän malttaa nostaa esiin con tutti instrumentazionista solisteja. Niitä tässä osassa riittääkin enemmän kuin juuri missään koskaan tehdyssä sinfoniaosassa. Kaksi seuraavaa osaa kulkevat ohitse jättämättä sen erityisempiä muistijälkiä. Finaalissa Mehta mehustaa jousista tremoloa.
Mehta ei ole mikään sävelpuhtauden viimeisen päälle putsaaja. Ihan asiallinen levytys, joskaan ei ihan huippu.
Teoksen huippulevytysten triumfiraatin muodostavat Horenstein, Bernstein, Kubelik (vielä mieluummin ehkä liveversio, vaikka studiolevytyskin on aivan loistelias!) ja Barbirolli, siis klassikot. Haitinkin liveotatus joulukonserttisarjasta on myös vallan erinomainen. Modernimmista levytyksistä voi suositella ainakin Bertiniä, Sinopolia, Bychkovia, Lopez Cobosia ja oman lähestymistapansa kunkkua Boulezia. Erinomainen on myös Haitinkin Concertgebouw-versio, jos hyväksyy yleispätevyyden hintana tietyn introversion. Sen vastapainona on Levine, joka on levytysten Rolls Royce. Silläkin on hetkensä, mutta kokonaisuus ei oikein pysy kasassa. Rattlen levytys hieman Horensteinin tapaan paranee vanhetessaan, vaikka alun perusteella syntyykin vaikutelma että Rattle ei ainakaan nuorena tiennyt mitä ajoi takaa. Gielen on yhtä lailla epätasainen mutta Rattlea parempi kokonaisuus. Gielen tietää, mitä tekee, Rattle ei. Takashi Asahinan levytys on musta hevonen, jossa on häivähdys Klempereriä, Horensteinia ja Bertiniä. Toinen musta hevonen on Carl Schuricht. Charles Adlerin 50-luvun alkupuolella tehty teoksen ensilevytys on ohittamaton dokumentti teoksesta ja Mahlerin autenttisten esityskäytäntöjen alkulähteille, Dimitri Mitropoulosin New Yorkin radiolevytys on intensiivisin tai ainakin kiihkein tulkinta teoksesta miltei perversioon asti. Se pitää varmastikin tuolin reunalla, "edge-of-the-seat" pätkittynäkin. Jos haluaa teoksensa mahdollisimman latautuneena, silloin Tennstedtin ICA-levytys on oiva valinta.
John Barbirollin johtaman Hallé-orkesterin levytys saa vahvan suosituksen Tony Dugganilta. Se lähtee jotenkin varovasti liikkeelle, ja siinä on tiettyä rosoa. Jos jossakin on luonnetta ja swäggeriä, niin tässä.
Oikeastaan ensimmäinen osa parantaa koko ajan vanhetessaan kuin sika juoksuaan, mikä on hyvin harvinaista, sillä usein reilun 20 minuutin jälkeen seuraavan kliimaksin jälkeen ekan osan viimeisestä kolmanneksesta jää rääppiäisolo. Etenkin sinfonian kolmannen osan esitys on harvinaisen ilmava ja eloisa. Juuri ennen varsin intensiivisesti esitetyn finaalin loppuhuipennusta Barbirolli tekee erikoisen äkkikiihdytyksen. Kaiken kaikkiaan tämän levytyksen jo useita kertoja kuunnelleena, se kasvaa kerta kerralta. Tämä on aivan eri luokkaa kuin live-levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa. Imevyyden tunnetta on aivan eri mitassa, mutta soittokin on varmempaa.
Jascha Horensteinin klassikkolevytys Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa kiersi minut kauan, tai minä kiertelin sitä. Se on harvinainen kokeilu siinä mielessä, että se alunperin tehtiin nelikanavaisena eli kvadrofonisena äänityksenä. Sellaisena sitä ei enää voi kuulla, mutta onneksi näinkin.
Horenstein avaa ensimmäisen osan luonteikkailla vaskipuhaltimilla, ja sitten vetää liinat kiinni. Mestariarkkitehti malttaa rakentaa vähitellen eikä heti paljasta korttejaan. Ei olekaan ihme, ettei se heti paljastanutkaan heti minulle korttejaan vaan vaatii useamman kuuntelukerran.
Tunnelma Horensteinilla ei ole vain vakava, kuten Tennstedtillä, vaan kauhistuttava, suorastaan kylmäävän apokalyptinen ja koko ajan jotenkin odottava, kuin helvetti olisi kohta pääsevä irti. Dennis Wickin pasuuna on häijy, todella häijy. Sinfonian toinen osa on charmikas ja hillitty, ainakin samaa tasoa kuin Kubelikilla. Ensiosan kauhut ovat kuin muisto vain. Kolmas osa lähtee hyvin herkällä otteella liikkeelle, ja esimerkiksi huilusoolot erottuvat harvinaisen hyvin. Idyllinen tunnelma väistyy kolmannen osan lopun koittaessa, ja neljäs osa soitetaan nostalgisesti, kuin sordiino päällä verhoillusti.
Finaalia edeltävän pim pom -osan alussa lapsikuoro suorastaan sylkee korvaan. Kuorot on selvästikin äänitetty lähinnä mikrofonia niin että ne erottuisivat yli orkesterin. Horenstein on siitä ainutlaatuinen Mahler-kapellimestari, että hänellä on jo aloittaessaan käsitys siitä, mihin teos tulee päätymään, ja tässä tapauksessa se päätyy ja päättyy finaaliin. Sen esitys oli siihenastisen matkan väärti: Horensteinin finaali on täysin omassa kastissaan, ja sen jälkeen ihminen ei ole entisensä. Finaalin huipennus särkee silmälasit ja saa hikeä valumaan silmäluomien alta, ja kliimaksin jälkeen esitys nousee avaruuteen ja kuulija taivaaseen.
Horensteinilta löytyy (tai löytyy, jos löytyy) myös konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa vuodelta 1961. Se on vielä studiolevytystäkin intensiivisempi. Ensimmäisen osan loppupaukutus on aivan freneettisen hurjaa, ja sen päätteeksi aploditkaan eivät ole aivan harhaan osuneet tässä tämän teoksen Britannian-ensiesityksessä. Kokonaisuutena kuitenkin studiolevytys on se, joka Horensteinilta kannattaa hankkia, vaikka tässä Horenstein esitteleekin taiteestaan hieman toisen puolen: jos studiolevytys ei välttämättä aivan heti paljasta korttejaan, tässä liikutaan ilmeisemmillä vesillä.
Kootessani musiikillisen peruskirjaston ensilevytyksiäni, ostin cd-oppaisiin tutustuneena Erosen Pekalta Leonard Bernsteinin vanhemman, New Yorkin filharmonikkojen kanssa tekemän klassikkolevytyksen. Olin tässä ostoksessani onnekas, ja elin Bernstein seuranani ainoana versionani Mahlerin kolmosesta melkein 20 vuoden ajan. Kyseessä lienee suurelle amerikkalaisyleisölle tutuksi Mahlerin tehneen - sitä yrittivät jo mm. Walter, Mengelberg ja Mitropoulos Suuressa Omenassa vuosikymmenten ajan - Leonard Bernsteinin paras Mahler-levytys seiskasinfonian ohella, ja tätä kuunnellessa yleinen stereotypia Bernsteinistä jotenkin hillittömänä subjektivistina ihmetyttää. Toki tämä musiikki vaatii tiettyä ronskiutta, ja Bernsteinille ei ole mikään inhimillinen saati morbidi vierasta.
Newyorkkilaisilla on pitkä historia Mahlerin parissa, ja sen kuulee. Heidän soittonsa on virtuoosista ja täynnä luonnetta. Virheettömyyttä kaipaavat osannevat hakeutua esimerkiksi Amsterdamiin tai Clevelandiin, ja Mahleriin newyorkkilaisten tietyllä tavalla rosoinen dekadenssi sopii.
Bernstein aloittaa sinfonian ensimmäisen osan juuri sen verran röyhkeästi, että se panee höristämään korvia. Mutta on hänellä malttia sitten rakentaakin; levytyksestä tulee sellainen olo, että Bernstein on reipas eräopas ja kuuntelijat seuraavat häntä mukaan retkelle. Kuten parhaissa levytyksissä, tässä ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä. Bernsteinin hersyvän ekstrovertti elämäniloisuus - jota ei ainakaan tässä pidä missään nimessä sekoittaman ekshibitonistiseen patsasteluun, sillä sitä tässä ei ole lainkaan, itsensä esillepanemista - on vastustamatonta ja tarttuvaa. Bernstein uskoo tähän musiikkiin ja samastuu Mahleriin täydellisesti. Toisen osan Bernstein esittää charmikkaana ja tanssillisena, ollen hyvin sensitiivinen sen tempo rubatolle. Kolmas scherzando-osa on todellakin kiireetön, ohne Hast. Neljäs sehr langsam -misterioso -osa on todella misterioso alkaen ja loppuen pahaenteiseen matalien jousten murinaan. Osan tunnelma on todella verhoiltu. Lapsikuoron pling plong ei ole koskaan kajahtanut yhtä riemukkaana. Sinfonian finaali saa Bernsteinilta keskittyneen ja intensiivisenkauniin esityksen, jonka kliimaksi ei kuitenkaan tiivisty aivan niin vedetsilmiinsaavaksi kuin Horensteinilla. Yht' kaikki, Bernstein ansaitsee klassikkoasemansa.
Bernsteinin uudempi levytys myöskin New Yorkin filharmonikkojen kanssa alkaa sekin Bernsteinille ominaisesti "cheeky". Sitten hän viisaasti vetää liinat kiinni, ja alkaa rakentamaan kaikessa rauhassa, vähän verkkaisemmanoloisesti kuin reilut 20 vuotta aiemmin. Sehän toki jo tiedettiinkin, että Lenniellä kuten myös newyorkkilaisilla on "full measure" tästä teoksesta, ja hän vangitsee heti.
Toiseen osaan Lennie lataa aika paljon rubatoa, kenties vieläkin enemmän kuin vanhemmasssa levytyksessään. Viimeistään nyt on selvää, että Bernien nuotitus suurissa linjoissa noudattelee aika samantyyppistä päänarratiivia kuin vanhemmassa levytyksessä. Kolmas Ohne hast -osa on rauhallisen alun jälkeen suorastaan myrskyisä. Sehr langsamissa on tälläkin kertaa verhoiltu tunnelma, ja solisti on unohtumaton Christa Ludwig.
Sinfonian kaksi viimeistä osaa eivät ole aivan yhtä intensiivisiä kuin varhaisemmassa levytyksessä. Pling plong jää jotenkin Bernsteinille ihmeen anonyymiksi. Sitten finaalissa taso taas palaa tutulle Bernsteinin intensiteetille, etenkin loppua kohden.
Jos yhdellä levytyksellä pitäisi tulla toimeen, niin useimmin tartun Rafael Kubelikin ja Baijerin radio-orkesterin levytykseen. Kubelik on niitä harvoja, jotka tekevät tästä rönsystä jotenkin koherentin kokonaisuuden. Tämä muuten on hämmästyttävän aliarvostettu levytys; yleensä Mahlerin kolmosessa jakaudutaan Bernstein- tai Horenstein -koulukuntiin.
Kubelikin kanssa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä, mikä on tämän rönsyn (sprawl) kanssa hämmästyttävä saavutus. Kubelik hyppää heti kuskin paikalle, teoksen päälle reippaasti kuin partiopoika ikään heti alusta asti. Tahti on enimmäkseen suhteellisen joutuisa, ja baijerilaisten saundi jotensakin pikkuisen raakana hyvinkin sopiva tähän teokseen. Vaikka soitto on sinänsä virtuoosista, sointi ei ole viimeisen päälle hiottu, mikä kyllä välittää Mahlerin dualismin - elämänläheisyys, josta kuolema ei koskaan ole kovin kaukana - erittäin osuvasti.
Toisessa osassa joka on ilmeisesti traditiota kunnioittaen nimetty hieman harhaanjohtavasti Tempo di minuetto, Kubelik on hyvin responsiivinen jatkuville temmonvaihdoksille, toisin kuin moni muu, jotka tekevät tästä idyllissä vellovaa kiisseliä. Rytmin ja dynamiikan säätely on yhtä lailla ihailtavaa ja esimerkillistä kolmannessa Comodo scherzando -osassa, joka on myös lillunnan sijasta jäntevää soitantoa. Laulusolisti Marjorie Thomasin tähdittämä neljäs osa misterioso tehdään ikään kuin sordiinot päällä, durchaus ppp. Kubelik osaa lukea Mahlerin tarkkoja esitysmerkintöjä. Pienessä kuorointerludissa kuuluu lapsikuoron lisäksi myös naiskuoro, harvinaista kyllä, ja ne kietoutuvat yhteen.
Finaalin esitys Kubelikilla on erittäin keskittynyt ja linjakas. Kubelik osoittaa, että ollakseen tunnelmaltaan intensiivinen ei välttämättä tarvitse olla laahaavan hidas. Tämä Levinellekin tiedoksi. Finaalin esitys lienee paras Horensteinin jälkeen.
Kokonaisuutena Kubelikin levytys kilpailee tasapäisesti Horensteinin klassikkolevytyksen kanssa teoksen kaikkien aikojen parhaasta levytyksestä. Kubelikin ehkä kestää kuulla useammin kun taas Horensteinin hitaasti rakentuva, kumuloituva voima tarvitsee keskittyneet korvat.
Verrattuna studiolevytykseen, Kubelikin samanaikaisessa livelevytyksessä on selkeästi parempi akustiikka. Musiikki levittäytyy selvästi paremmin. Ensimmäisessä osassa on jokseenkin vastustamaton, eteenpäinpyrkivä pulssi, ja kaikki kuuluu studioversiota paremmin. Tempo on miltei raivokas, verrattuna studioversioonkin, joka sekin oli varsin joutuisa. Puupuhaltimet kuulostavat ensimmäisessä osassa kuin hapantuneita pihlajanmarjoja syöneiltä. Studiolevytykseen linnut ovat jo toipuneet krapulastaan.
Sinfonian toinenkin osa on varsin vauhdikas yleistemmoltaan, vaikkakin Kubelik on harvinaisen herkkä rubatolle. Sama pätee kolmanteenkin osaan - jossa on pari pientä puhaltimien kliksausta - jonka alun pitsikaatto erottuu kerrankin kunnollisesti. Ruhevoll-osassa laulusolistin ääni tulee kuin jostakin kaukaisena kaikuna. Ruhevoll vedetään kunnollisella paatoksella, jousetkin laulavat kuin italialaisessa oopperassa. Viulusolistin ja laulusolistin vuoropuhelu tuo jännästi italialaisen oopperan lisäksi das Liedin kaikuja. Myös toiseksi viimeinen kling-klang interludi tuo solisti Marjorie Thomasin jostakin kaukaisena kaikuna; samaten eritoten naiskuoro on selkeästi lavan takaosassa tai peräti piippuhyllyllä. Laulaja-kuoro-orkesteri -balanssi on ratkaistu studiolevytyksessä kotikuunteluoloihin tyydyttävämmin; tosin tämmöistä se on oikeasti konserttitilanteissa. Finaali on upea, intensiivinen, yksi kaari, selkeästi intensiivisempi kuin studiolevytyksessäm suhteellisen vauhdikkaasti vedetty, ja ehkä juuri siksi sitäkin intensiivisempi. Horensteinin finaalin jälkeen ehkä hienoin finaali, Abbadon ohella. James Levinellä olisi ollut tästä paljon opittavaa.
Jean Martinonin kausi Chicagon sinfoniaorkesterin johdossa on painunut miltei unholaan, samoin tämä pienimuotoisen kulttimaineen saanut heikosti saatava livelevytys. Martinon painottaa teoksen kauneusarvoja intensiteetin sijaan, ja on omimmillaan teoksen keskiosissa. Neljännen osan Sehr langsam haluaa kyllä kuulla toistamiseenkin. Ei aivan huippulevytys, mutta kiinnostava näkemys keskeisten traditioiden ulkopuolelta.
Claudio Abbadon johtamien Berliinin filharmonikkojen levytys on monien suosikki uusimpien levytysten joukosta, ja jo miltei moderni klassikko. Minulle se kuitenkin oli unilääkettä: ei laaksoa, ei kukkulaa. Solisti Anna Larssonilla tosin on hieno, savuinen ääni.
Joskus levytyksiin kannattaa palata toisenkin kerran. Toisella kuuntelukerralla osoittautuu, että tämä levytys on varsin hiljaa äänitetty ja vaatii volyymin nostamista. Tämän toimenpiteen jälkeen ei se olekaan ollenkaan huono, vaan pikemminkin hienopiirteisesti soitettu. Jos haluaa teoksen esitetyn nimenomaan kauniina, silloin Abbado on oikea mies. Keveä ote toimii erityisen hyvin sinfonian toiseen osaan, ja Anna Larssonin tähdittämässä sehr langsamissa oboe naukuu juuri oikealla tavalla kaihoisasti. Ping pong -osa on todella irtonaisesti ja keveällä otteella, pirskahtelevasti toteutettu. Kaikki erottuu ja on kuultavissa.
Finaalin jousisointi on aivan fantastinen, sulaa kultaa Karajanin parhaimpien päivien malliin. Aika ajoin on kuultavissa intensiivisyyden merkkinä hienonhieno vibraatto. Itse asiassa Abbadon esitys on siinä mielessä bottom-heavy että hän todella satsaa kaikkensa finaaliin, joka on ehkä intensiivisin esitys Horensteinin jälkeen.
Abbadon vanhempi levytys Wienin filharmonikkojen kanssa alkaa berliiniläistä lupaavammin. Vaskisointi on suuri, puhdas ja jotenkin surumielinen, Tämäkään Abbado ei hyökkää päälle. Vasket 4 minuutin kohdalla kuulostavat kuin poralta. Ensiosan Langsam, schwer... -jakson Abbado naulaa nappiin: vasket ovat juuri sopivan epävarmoja suunnasta vielä tässä kohdassa teosta. Ensiosan kliimaksiin Abbado varaa yllätyksen; se on yllättävän kiivas ja miltei äkkiväärä temmoiltaan, vaikka yleisesti ensiosa Abbadolla onkin varsin rauhallinen ja hötkymätön. Ensiosan loppuun Abbado oudosti pienentää volyymiään, vaikka yleensä lääkäri määräisi toisinpäin. Toisessa osassa ei ole juurikaan kirjattavaksi asti. Kolmas osa on sitten kauniisti ja irtonaisesti, todella keveästi soitettu. Etenkin puupuhaltimet suorastaan helkkyvät. Sehr langsam und misterioso on sehr adagio, ja Jessye Normanin panosta ei sovi moittiman. Oboelle kaipaisin kyllä prominentimpaa roolia, vaikkakin muutoin osa onkin hyvin kauniisti soitettu. Finaali ei ehkä ole kaikkein intensiivisin, mutta kauniisti se on soitettu. Ensimmäisen kliimaksin laskeutuessa voluumia tiputetaan oudosti.
Gary Bertinin johtaman Kölnin radio-orkesterin levytys on vähemmän tunnettu ja aliarvostettu, yksi omista suosikeistani ainakin moderneista levytyksistä. Bertinin detaché ei tyhjennä heti pajatsoa, hän rakentaa pikku hiljaa vähän samaan tapaan kuin Horenstein. Tosin keskiosien jääminen suhteellisen prosaallisiksi on se hinta, joka on maksettava siitä että kokonaisuus pysyy erinomaisesti koossa. Laulusolisti Gwendolyn Killebrew on suhteellisen keskinkertainen. Finaali Bertinillä on keskittyneen kaunis, vaikkakaan Horensteinin intensiteetti jää häneltä tavoittamattomaksi.
Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon filharmonia-orkesteri avaa oikein reippaasti, spektaakkelihengessä töreästi ja varsin ekstrovertisti, toisin kuin Bertinin suhteellisen hillitty, tutkaileva introversio. Sinopoli on temmonkäsittelyssään paikoin hieman uskalias ja myrskyisäkin, mutta musiikki pysyy koko ajan mielenkiintoisena, ylipäätänsä elossa. Siitä iso sulka Sinopolin hattuun. Toisessa osassa, tempo di menuettossa Sinopoli ylläpitää tanssillista rytmiä ja laulattaa jousia sydämensä kyllyydestä. Kolmas osa Comodo Scherzando on raikas ja reipas, ilman ainuttakaan maneeria, mikä on Sinopolille hämmästyttävää, miltei lipsahdus. Filharmonian puupuhaltimet ovat edelleenkin ilo. Sehr langsam -osa todellakin kuulostaa sehr langsamilta, mutta ei ole yhtä eteerisen kaunis kuin Boulezilla. Finaali on ihan hieno, mutta ei kuulosta paljon miltään kun aiemmin samana päivänä on kuunnellut Horensteinin. Joka tapauksessa, yksi parhaista modernihkoista levytyksistä ja Sinopolin sarjan huipentuma.
Charles Adlerin johtamat Wienin sinfonikot ovat vastuussa teoksen ensilevytyksestä.Kun alkuperäinen levytys on 50-luvun alusta, sen kuunteleminen edellyttää hieman hyvää tahtoa, vaikka kyllä itse sanoma sieltä tuleekin hyvin selväksi. Adlerin levytyksessä on kieltämättä jotenkin hyvin autenttisenkuuloista pioneerihenkeä, minkä takia se pitää ainakin kuulla, vaikka soitanto on kaikkea muuta kuin kaikkein sliipatuinta. Toisen osan karakterisointi on erityisen maukasta eloisine temponkäsittelyineen, ja viulusoolo tuo mieleen wienervalssit. Viulusolistin distinktiivisyys ei ole mikään ihme, sillä onhan hän mm. legendaarisen Beethoven-konserttolevytyksen Eugen Jochumin kanssa tehneen Wolfgang Schneiderhanin isoveli Walter. Tämän tiedon sain tiedustellessani asiaa Wienin sinfonikkojen viestintätoimistosta.
Esityksen yleinen verkkainen linja tulee erityisen selvästi teoksen kolmannessa osassa, jossa toisaalta sitten esimerkiksi puupuhaltimet erottuvat harvinaisen hyvin. Laulusolistina on Hilde Rössl-Majdan. Toiseksi viimeisen lyhyen kling-klang -osan kilikellot kuuluvat harvinaisen hyvin, mutta kuorojen artikulaatio paikoin puuroutuu. Finaali on sekin verkkaisehko, mutta kulkee erittäin loogisesti hienoa loppukliimaksia kohti. Yleistunnelma on varsin intensiivinen, ja jousien soinnissa kuuluu mennyttä maailmaa ajoittaisine portamentoineen ja hieman vuotavine jousineen.
Adlerin esitys ei ole jokapojalle eikä -tytölle, ja paremmin äänitettyjä ja soitettuja versioita löytyy pilvin pimein, mutta tunnelmansa autenttisuudessa ja autoritaarisuudessa se on välttämätön Mahlerinsa todella vakavasti ottavalle.
Bernard Haitinkin johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys kelpaa ihan hyvin teoksen esitteleväksi perusversioksi. Se ei ole ehkä kaikkein innoittunein tai intensiivisin, mutta perusmusikaalinen ja varmalla maulla tehty, ehkä hieman tylsä. Comodo scherzandon soitinnus on ilahduttavan irtonaista, ja erityisesti vasket erottuvat mukavasti käymättä kuitenkaan raiveliin. Sehr langsam und misterioson tunnelma on sopivan verhoiltu, ja Maureen Forrester koeteltu ja erinomainen solisti. Finaaliin voisi joku kaivata lisää ekstaasia, mutta tällaisena se on keskittyneen linjakas ja kaunis.
Jos kaipaa teokseen tiettyä introversiota, tämä on Levinen antiteesi. Erinomaisesti soitettu ja äänitetty on tämäkin, ja niin hyvällä maulla toteutettu, että kerääjä ei tulisi mitenkään kaltoinkohdelluksi jos tämä olisi ainutkin versio levyhyllyssä. Ehdottomasti Haitinkin alleviivaamattomallakin otteella on paikkansa, ja uskoisin tämän levytyksen kestävän varsin hyvin ajan hammasta. Sen merkiksi palaankin siihen aina välillä.
Haitinkin uudempi levytys on yleisissä suosituksissa yksi niistä kärkipään taltioinneista, joihin usein törmää erilaisissa cd-oppaissa. Siinä orkesterina on Berliinin filharmonikot. Esitys alkaa Haitinkin mukaan miltei understatementtina, mutta lämpenee pikku hiljaa. Ensimmäisessä osassa berliiniläisvasket törisevät oikein uljaasti, mutta äänitys yllättäen särkee puupuhaltimet. Haitinkin kevyesti karakterisoitu ote istuu kaikkein parhaimmin sinfonian kolmanteen osaan. Sehr langsam und misterioso -osaan Haitink löytää myös sopivan utuisen ja verhoillun vireen, ja sen erinomaisena solistina on Jard van Nes. Finaalin intensiteetti lisääntyy vähän kerrassaan vähän samaan tapaan kuin ensimmäisessäkin osassa. En kuitenkaan näe mitään syytä sijoittaa tätä vanhemman levytyksen edelle, en edes äänityssyistä.
Haitinkin uudempi, Kerstmatinee-boksin livelevytys Concertgebouw-orkesterin kanssa alkaa sordiinot päällä, mutta pahaenteisesti. Ensimmäisessä osassa on enemmän mysteeriä ja kehittelevyyttä kuin studioversiossa, ja crescendojakso on "cheekympi". Kehittelyjakso saa kunnolla ilmaa ympärilleen; etenkin vasket korostuvat, ja kotisohvaltakin kuulee, että ne tulevat ikäänkuin takaa ja ylhäältä. Äänitys on täyteläinen lievään kaikuisuuteen asti. Soitto on niin vivahteikasta kuin se vain voi olla. Ekan osan kliimaksi 21 minuutin kohdalla rummunpaukkeineen ja pasuunoineen nostaa karvat pystyyn, niin etukenoinen ja salamoivan räjähtävä se on.
Ensimmäinen scherzo on todella irtonainen, ja äänitys tekee sille oikeutta. Temponkäsittely on Haitinkiksi poikkeuksellisen rubatoista. Sinfonian kolmannen scherzo-osan rubato on samaten hyvin responsiivistä, ripeämmin vaihtuvaa kuin mitä Haitinkilla yleensä on tapana. Toinen scherzo-osa on ilahduttavan irtonaista menoa. Misterioso on oikein hyvin tehty, hienosointinen, vaikkakin laulaja Caralyn (?) Watkinson on lähinnä asiallista tasoa, ei suuri esimerkiksi Anne-Sophie Otterin tapaan. Toiseksi viimeinen pling plong on harvinaisen koherentti ja jännittävä.
Finaalissa jouset soivat jalosti ja puhtaasti, siltikin pahimpia karajanmaisia hehkutuksia vältellen (en hirveä kuvitella, mitä Karajan olisi tehnyt tälle! Levine taitaa antaa siitä aavistusta). Voimallisimmissa crescendoissakin, joita sinfonian viimeinen osa tarjoaa, onnistutaan kiertämään hysteria. Loppuhuipennus tarjoaa sellaisen sointikylvyn, jossa soiton hehkuvuus jo itsessään välittää poikkeuksellista intensiteettiä. Sille pärjäävät ehkä vain Horenstein, Abbado ja Kubelik.
Tämä Amsterdamin joululevytys on paras Haitinkin kolmannen sinfonian levytyksistä (Baijerin radio-orkesterin kanssa tehtyä en vielä ole kuullut), niin hyvä että se miltei onnistui puhdistamaan odotushorisonttini aiemmista kuulemistani Mahlerin kolmosen levytyksistä.
James Levinen johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksellä on hetkensä. Ainakin se aloittaa kaikkein muhkeimmin. Tämä on levytyksien Rolls Royce. Ensimmäisen osan kliimaksi siinä on kaikkein muhkein, torvet räikyvät ja rummut paukkaavat todella juhlallisesti ja ylpeästi. Valitettavasti vaan jännite ei pysy yllä, ja mielenkiinto alkaa lopahtamaan pian ensimmäisen osan kliimaksin jälkeen. Sinänsä Levine toteuttaa sinfonian osa osalta finaalia lukuunottamatta aivan hyvin, etenkin toisen ja kolmannen osan. Joskin ne eivät ole aivan Kubelikin, Bernsteinin tai Horensteinin tapaan rikkaasti karakterisoituja, niissä on tempo rubatoa ja huumoriakin mukana aivan asianmukaisesti. Pianissimo ei chicagolaisilta tosin onnistu, mutta paremmin tämä mene kuin Soltilla, jolla ei onnistu edes piano.
Jos kuulija on vielä hereillä tai mukana matkassa, viimeistään hän lopahtaa finaalissa, jonka Levine raahaa miltei puolituntiseksi. Tämä on Levinen helmasynti: hän luulee hitautta intensiivisyydeksi. Jos kuitenkin joskus haluaa hehkuttaa oikein luukut auki sinfoniasta joitakin yksittäisiä kohokohtia, tässä sellainen all star highlights -kokoelma.
Georg Solti ja Chicagon sinfoniaorkesteri eivät osaa soittaa pianissimoa, eivät edes pianoa. Chicagon legendaarinen torvisektio hallitsee, liiaksikin. Kun asteikossa on vain forten eri sävyjä, dramaturgiasta tai sävyistä ei ole tietoakaan. Non-startteri.
Sydämeni on varmaankin kiveä, mutta monien mielestä miltei modernin klassikon aseman saavuttanut Klaus Tennstedtin levytys Lontoon Filharmonikoiden kanssa ei oikein pysy koossa, vaikka toinen ilmiselvästi yrittää tosissaan. Ehkä liikaakin: nyt epäilen löytäneeni syyn, miksi ensi kerralla sain Tennstedtin Mahler-syklistä hieman tosikkomaisen vaikutelman. Ensimmäisen osan rönsyilyn aikana mielenkiinto ei tahdo pysyä yllä, ja finaalin sydänveren vuodattamisesta huolimatta jään kaipaamaan Horensteinin kärventävää intensiteettiä ja Kubelikin koherenssia.
Tennstedtille kuitenkaan studio ei tee täyttä oikeutta. Tennstedtiin liittyy samantapainen kultti Britanniassa kuin Horensteiniin, vaikka ei hän samanveroinen kapellimestari ollutkaan. Kuitenkin, kolmannen sinfonian ICA recordsin julkaisema konserttitaltiointi saman orkesterin kanssa on selkeästi parempi kuin studioversio, vaikkakin hyvin vakava tämäkin on. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta tästä ei oikein Tennstedt tunnu löytävän muita sävyjä kuin raskaan ja traagisen. Kuin Horenstein ilman huumoria, mustavalkoisena.
Sinfonian toinen osa, tempo di menuetto tosin näyttää hieman enemmän sävyjä löytyvän Klasun värikartasta, ei pelkkää yksitotisuutta. Comodo scherzandossa esitys saa jälleen yhden lisävaihteen eloa. Kuollutta hetkeä tai suvantoa tässä myrskyssä ei ole. En muuten ymmärrä, miksi tämän levytyksen äänitystä on haukuttu. Ei se ainakaan musiikkia estä, mutta minähän olen tottunut Horenstein-standardiin. Kun comodo scherzando on vanhennut noin kahteen kolmasosaan, tahti onkin salavaivihkaa päässyt kärjistymään kovinkin hurjaksi ja virtuoosiseksi. Ei ole mikään comodo tämä, saati leikittelevä. Andante misterioso nousee sydänverellä Waltraud Meierin esittämäksi tragediaksi, joka on kuin Puccinin aaria, niin intohimolla siinä vedetään.
Sinfonian finaalin Tennstedt aloittaa heti mitä intensiivisimmin. Tässä ei ole mikään sordiino päällä, vaan jousia aletaan laulattaa hetimiten. Toinen kuuntelukerta kannatti; jos kolmannen sinfonian haluaa mahdollisimman täysillä soitettuna ja tulkittuna niin että mitään ei jätetä reserviin, silloin tämä on hyvä valinta, ja Tennstedtin parhaita Mahler-taltiointeja. Lontoon filharmonikot ovat myös aivan parhaimmillaan.
Mahler-guru Tony Dugganin ykkössuosituksen saa hieman yllättävä taho, 80-luvun Philipsin toivo Semyon Bychkov, joka johtaa Kölnin radio-orkesteria. Bychkovin levytys rakentaa kaikessa rauhassa, kuten Horensteinkin, vaikkakaan samanlaista apokalypsoa tässä ei rakennetakaan. Tempo on yleisesti ottaen varsin verkkainen, kestäähän levytys tunti ja 44 minuuttia. Soitto on häkellyttävän hyvää, vieläkin parempaa kuin Gary Bertinin erinomaisessa levytyksessä saman orkesterin kanssa.
Toisen osan rytmiikan ja dynamiikan hienovaraisen säätelyn Bychkov toteuttaa tarkasti; sen lisäksi musiikki on myös ihastuttavaa ja idyllistä, niin kuin sen kuuluukin olla. Kolmannen osan Bychkov malttaa aloittaa hiljaisesti niin että soolopuhaltimet saavat kukin oman puheenvuoronsa. Esityksen huipentuma on kuitenkin sehr langsam -misterioso, joka on todella herkullinen ja tunnelmallinen. Laulusolistina on Marjana Lipovsek. Finaalin esitys on dynamiikaltaan hallittu, vaikkakaan intensiteetti ei nouse aivan ehdottomien huippuesityksen tasolle. Joka tapauksessa erinomainen uudempi levytys.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri esittelee aivan pöyristyttävän muhkeaa ja virtuoosista soittoa. Jos tavoitteena on hankkia itselleen häätö ja kuulovamma, tällä se käy. Mitään sellaista erityistä oman näkemyksen tuomaa lisäarvoa, minkä takia tämä pitäisi hankkia, Chailly ei esitä.
Eliahu Inbalin johtaman Frankfurtin radio-orkesterin esitys alkaa varsin rauhallisesti, hillityllä otteella. Oikeastaan se alkaa kunnolla vasta 12-13 minuutin kohdalla, ja sitten 22 minuutin kohdan kliimaksi onkin poikkeuksellisen vauhdikas, temperamenttiakin löytyy hitusen. Toinen osa on Inbalilla responsiivinen ja ketterä. Kolmas on erittäin ilmava ja keveällä jousella soitettu. Neljännen osan solisti Doris Soffel sulautuu yleiseen, sordiinot päällä -viitekehykseen. Lyhyt kuoro-osa on ilahduttavan selkeä: siinä hiljainen orkesterivolyymi auttaa kuoroja kuulumaan erinomaisesti, ja naiskuoro hallitsee tässä näkymiä. Sinfonian äärikaunis finaali on soitettu nimenomaan kauniisti ja hiljaa, kuin sordiino päällä. Yleisesti ottaen Inbalin levytyksessä keskiosat onnistuvat parhaimmin; sen sijaan ääriosat - ensimmäinen ja viimeinen - voisivat olla vielä intensiivisempiä. Inbal on kuitenkin valinnut tyylinsä ja on siinä konsistentti, eli lyyrisyys on hänen leipälajinsa. Suositus, mutta muistettavampiakin levytyksiä löytyy.
Pierre Boulezin johtamat Wienin filharmonikot soittavat tietenkin suurenmoisesti. Muhkean alun jälkeen Boulez vetää pian liinat kiinni, ja omaksuu tyylilleen uskollisena etäännyttävän tyylin. Tämä on kuitenkin virkistävää siinä mielessä, että tämä levytys oikeastaan tuntuu joka kerralla oikeammalta. Ensimmäisen osan kliimaksissa vasket törisevät komeammin kuin missään muussa kuulemassani levytyksessä; asiaa auttanee se, että kohta vedettiin varsin hitaasti. Ja ensimmäisen osan loppuun Boulez vetää yllättävänkin kiihdytyksen, jossa vasket ja torvet kyllä törisevät äärimmäisen nautinnollisesti. Miltei röyhkeästi. Kolmannen osan artikulaatio on esimerkillinen; etenkin niin puu- kuin vaskipuhaltimien erottuvuus on ilo korvalle. Neljäs Anne-Sophie Otterin tähdittämä osa on maagisen kaunis, kuin erillinen orkesterilaulu. Jousivoittoinen finaali kuulostaa hienolta näinkin, vaikkei siinä ihan jokaista kyynelpisaraa vuodatetakaan partituurille. Jousien sointi on kyllä wieniläisillä aina kaunis, eikä tästä välttämättä tämän enempää tarvitsekaan tiristää. Se on riipaiseva näin itsessäänkin. Etäännyttävän, ns. "objektiivisen" koulukunnan huippuesitys, jossa jokainen Mahlerin partituurin kauneusarvo paljastuu.
Jesus Lopez Cobosin johtaman Cincinnatin sinfoniaorkesterin levytys saa Dugganilta suosituksen. Se on ainakin upeasti äänitetty, ja tulkinnallisesti alku on varsin hillitty. Telarc-äänitys on ilmava ja täyteläinen. On nautinto kuulla jokaikinen sooloinstrumentti, ja orkesterin ympärillekin jää ilmaa. Äänitykseltään paras kuulemani levytys. On hienoa voida kuunnella Mahleria siten että volyymia ei ole pakko pitää niin kovalla että korvat särkyvät ja siltikin kaikki kuuluu.
Ensikuulemalta tämä jäi jotenkin profiilittomaksi ja latteaksi, mutta ilmeisestikin tässä varastoon jää paitsi ilmaisupalettia myös kuuntelukertoja. Lopez Cobos ei heti tyhjennä pajatsoa esimerkiksi Levinen tavoin. Ensimmäisen osan kehittelyjaksossa 5-6 minuutin kohdalla on yllättävää tanssillisuutta. Kliimaksi on poikkeuksellisen selkeästi soitettu, ja jopa pasuunat julistavat puhtaasti. Sinfonian toinen osa on varsin responsiivinen ja keveällä jousella vedetty, rytmiikka tarkasti toteutettu. Kolmas osa alkaa nautittavasti: alun pizzicato ja sen jälkeinen vuorottainen tutti instrumentti -sooloiloittelu on todella irtonainen. Sehr langsam -osa laulusolisteineen Michelle DeYoung, jonka ääni hienosti kietoutuu käyrätorven hallitseman orkesterisaundin kanssa mutta kuitenkin niin että sekä solistilla että orkesterilla oma ääni kuuluu, on herkkävireinen. Viides pling plong -osa on irtonainen: kuorot ja solistit kaikki kuuluvat erinomaisesti, ja ote kevyen leikillinen.
Sinfonian finaali on essentiaalisesti kiihkottomalla otteella soitettu, mutta jousten ajoittain laulavaa paatosta on kuitenkin mukana. Finaalin ensimmäiseen kliimaksiin, joka seuraa reilun 15 minuutin kohdalla, vedetään kunnolla vauhtia, ja vasket räikyvät oikein kunnolla mutta puhtaasti. Intensiteettiä on yllättävänkin paljon vaikka muuten tyyli on ollut suhteellisen hillitty. Viimeisessä suuressa kliimaksissa 20 minuutin kohdalla musiikin annetaan puhua omalla painollaan, sen kummemmin lisäämättä siihen mitään ekstrapaisutuksia, vaikka dynamiikka nouseekin forte-tasolle. Siinäkin vaskien sointipuhtaus on rikkumaton, ja loppunousu ei paljoakaan kalpene Horensteinin rinnalla, vaikka hänen kärventävään intensiteettiinsä ei ylläkään kukaan. Loppu rummuniskuineen vedetään rivakasti. Todella positiivinen yllätys, ehdoton huippulevytys ainakin uudemmista versioista. Cincinnatin orkesterin sointi ei häviä yhtään millekään huippuorkesterille, ei finaalissakaan, jonka jousisointi on upea ja herkkä, vibraattoakin on annosteltu kohtuudella.
Dimitri Mitropoulosin johtamien New Yorkin filharmonikkojen tulkinta on perverssinkin kiihkeä. Ei vähiten siksi että se piti saada mahtumaan radioon, minkä vuoksi partituurista leikattiinkin sen verran pois että esityksestä tuli parisenkymmentä minuuttia normaalia lyhyempi. Valitettavasti en ole kuullut asiallisemmin kohdeltua Kölnin esitystä, joten en voi verrata siihen. Joka tapauksessa newyorkkilaiset, etenkin vasket, soittavat kuin riivatut. Kuin ruoskien. Intensiteetti on aivan tapissaan, ja tähän on helppo jos ei nyt ihastua niin ainakin tämä sähköistää varmasti. Mitropoulosin radiosta säädelty lean management ottaa ainakin löysät pois niin että kaikki tässä on täyttä tavaraa. Leikkaukset partituuriin on piilotettu enimmäkseen aivan hyvin, mutta esimerkiksi ensiosan koodasta vaikutelma sananmukaisesti kuulostaa siltä kuin pieksennästä oltaisiin saksilla leikattu jokunen tahti. "Hienouden" kruunavat ensiosan päättävät taputukset (!)
Sinfonian toinen osa on ennätysvauhdikkaanakin, ei vain leikeltynä sentään joten kuten järkeenkäypä. Comodo scherzando on jännittävä ja riehuisakin, tosin ei kyllä ilman Hastia. Sehr langsam -osassa Mitro ei tehnyt kompromisseja. Solisti Beatrice Krebsillä on aikuinen ääni. Finaali vauhdikkaasti vedettynäkin on varsin intensiivinen, vaikkakaan ei kieriskele angstissa, sama asiantila kuin yhdeksännen sinfonian kanssa. Sangen kiintoisa kuriositeetti, mutta ei kyllä tule kyseeseen ainoaksi taltioinniksi teoksesta.
Seiji Ozawan johtama Bostonin sinfoniaorkesteri aloittaa melko lailla vaisuhkosti. Miten ihmeessä se onkaan mahdollista tässä sinfoniassa? Sittemmin he hieman tokenevat tuosta. Sinänsähän Bostonin orkesterin soitosta ei voi moitteen sijaa sanoa. Sinfonian toinen osa menee aivan korrektisti, mutta paljon enemmän Mahlerin kolmannesta sinfoniasta on kyllä ulosmitattavissa. Ozawa soitattaa vain nuotit, hipaisee pintaa mutta ei kurkista ollenkaan pinnan alle. On jotenkin oireellista, että suhteellisesti parhaiten sujuu toiseksiviimeinen pling plong -interludi. Ehkä se sopii Ozawan tulkitsijaluonteelle ja hänelle syvissä vesissä kylpeminen on tuntematonta, mene ja tiedä. Olen varmaankin häijy Ozawaa kohtaan, mutta mielestäni hän keskittyy finaalissa sointiin, sekoittaen intensiteetin jousiston laulattamiseen. Eikä siinä mitään, kyllähän laulavaa jousisointia kuuntelee.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri aloittavat varsin verkkaisesti, vasket venyttäen. En oikein saa selkoa ainakaan alun perusteella, mitä he yrittävät tässä sanoa, ja tietävätkö he itsekään, mikä on teoksen sanoma. Ei sillä, että sitä olisi, mutta en saa sitä vaikutelmaa, että he ovat jotenkin eksyksissä. Ainakin ensimmäiset 10 minuuttia. Esitys kuitenkin parantaa kuin se kuuluisa sika juoksuaan, ja ensiosa kerää varsin pitkällä kaarella vauhtia harvinaisen optimistisissa tunnelmissa loppuhuipennukseen. Kannatti sittenkin jatkaa tämän kuuntelemista.
Sinfonian toisen osan esitys on varsin eloisa ja rytmillisesti responsiivinen. Kolmannen scherzo-osan alun puupuhaltimet ovat luonteikkaita mutta hyväluontoisia. Sehr langsam -osa on hienommasta päästä, solistinaan erinomainen Birgit Remmert. Osan sävyssä on juuri siihen sopivaa autiutta, puupuhaltimet ovat kylmiä kuin arotuuli, ja lopun oboe naukuu kuin kissa, kuten sen pitääkin. Bing bang -osa esitetään reippaasti ja railakkaasti. Finaali on suhteellisen joutuisa, ja yleisilme proosallisen toteava. Keskittyminen pysyy kuitenkin melko hyvin yllä, ja finaali on rakennettu hyvin: siinä intensiteetti kasvaa vähittäin suhteellisen anonyymin alun jälkeen.
Vahinko, että Rattlen peli on tietyllä tavalla jo menetetty ensiosan alun jälkeen, sillä hänen esityksensä paranee koko ajan. Siinä mielessä Rattle on sukulaissielu Horensteinille, että hänkään ei lataa alkuun niin mahdottoman paljoa vaan lisää latausta pikku hiljaa, vaikka kyllä finaalin huipennuksesta jää lopulta puuttumaan jonkin verran intensiteettiä ja lopetuksen rummuniskut tapahtuvat liian tiheään. Jos alun jälkeen kuulija on vielä mukana, sitten tämä on paremmasta päästä digitaalisia esityksiä.
Hermann Scherchenin esitykset ovat aina omalaatuisia tai ainakin omansalaisia. Wienin sinfonikkojen levytys vuodelta 1950 on kestoltaan kaikkein lyhyin - tunti 25 minuuttia - Mitropoulosin leikellyn New Yorkin taltioinnin jälkeen. Hifiä odottavat saavat nytkin pettyä, mutta aivan kuunneltavaa tasoa äänitys on, aikakautensa keskivertoa. Ensiosassa ei ole sinänsä mitään kummallisuuksia, mutta erikoisuudet alkavat toisesta osasta, joka on hyvinkin vauhdikas ja eloisasti karakterisoitu.
Kolmososa ja Urlicht ovat tämän taltioinnin helmiä, syitä olla olemassa. Kolmas osa sisältää enemmän rubatoa kuin mitä edes Mahlerkaan olisi uskaltanut modernistina unelmoida, kaikuja menneestä maailmasta ja ennätysnopeat vaskitrillit menevät melkein suurin piirtein. Urlicht on nopeanakin tunnelmallinen. Hilde Rössl-Majdan on jo monelta historialliselta Mahler-taltioinnilta - mm. Charles Adlerilta - tuttu ja hieno solisti. Toiseksi viimeisen osan kling klang, pling plong artikuloidaan miltei kuin kiusaksi harvinaisen selvästi, kuin suoraan mikrofoniin. Aivan kuin Scherchen olisi halunnut alleviivata, että tässä höpötetään hölynpölyä.
Teoksen päättävä hidas osa kestää vain vähän alle 20 minuuttia, mutta ei tunnu yhtään kiirehdityltä. Intensiteettiä on jaoteltu tasaisesti, ja kliimaksia ei mitenkään erityisesti paisutella. Tämä levytys kannatti kuunnella sen sisäosien takia, jotka sisälsivät äärinopeiden tempojen ja runsaan rubaton lisäksi myös kauneuttakin.
Bruckner-johtajana kulttimainetta nauttivan Takashi Asahinan livetaltiointi Osakan filharmonikkojen kanssa (1995) alkaa erittäin lupaavasti: vaskissa on uljas sointi, ja kehittely alkaa horensteinmäisen verkkaisesti, luvaten jotain suurta olevan tulossa. Tässä on selkeästikin sordiino päällä, ja Asahina hillitsee joukkojaan päästämästä vielä kaikkia voimiaan irti.
Sinfonian toinen osa sekin alkaa upeasti. Sen puupuhallinsoolot erottuvat rauhallisessa tahdissa erinomaisesti, ja hitaassakin tempossa rubato onnistuu. Ehkä Klempererin esitys olisi kuulostanut tältä? Kolmannen osan avaava pizzicato erottuu harvinaisen hyvin, mistä ainakin minulta saa pisteet, ja edelleenkin paitsi puupuhallin-, niin myös vaskisoolot nousevat kauniisti kudoksen yläpuolelle. Kolmas osa jatkuu erittäinkin verkkaisesti, mutta pelastautuu kuitenkin instrumentaalisesti tarkasti eroteltuna ja kaikesta huolimatta, rubatoakin on.
Sehr langsam -osan solisti Kazuko Nagai kuuluu todella verhoiltuna, ikään kuin mikrofoni olisi ollut fokusoituna orkesteriin. Hän tulee ikään kuin kaukaa, sillä orkesteri soittaa niin hiljaa ettei Nagain ääni kyllä peity. Luultavasti Nagain äänivarat eivät vain riitä. Toiseksi viimeinen osa ei jätä erityisiä muistijälkiä.
Sinfonian päättävä adagio-osa on soitettu varsin hiljaa ja hitaasti. Jousissa on juuri korvinkuultava vibraatto, ei kuitenkaan mitään mautonta tremoloa. Alleviivaamaton, jalo tyyli tässä tuo mieleen hieman Gary Bertinin. Viimeisen osan loppuhuipennukseen otetaan kunnolla vauhtia, vaikka hidastakin. Vaikka siinä ei olekaan Horensteiniin verrattavaa kumulatiivista voimaa, kuitenkin tässä saavutetaan harvinainen keskittynyt resignaation tunne, jotain pyhää tässä on. Loppuaplodit alkavat haltioituneella karjahduksella.
Jokunen vannoo David Zinmanin Zürichin Tonhalle-orkesterin kanssa tekemän levytyksen nimiin. Ei se aivan kehno ole, mutta sointi on hyvin vaskivoittoinen ja jousisointia kuuluu ensimmäisen kerran oikeastaan vasta toisessa osassa. Jään kaipaamaan mehukkaampaa orkesterisointia; nyt tämä jää röntgenkuvaksi, jossa kuuluu yksi soitinryhmä kerrallaan. Ehkä vika on orkesterissa, jonka sointikuva ei ole verrattavissa esimerkiksi wieniläisiin, vaikka instrumenttisoolot sinänsä toteutetaan ihan virtuoosisestikin. Parhaiten menevät toinen ja kolmas osa, joissa on Zinmanin yleiseen asialliseen linjaan nähden miltei äkkiväärää rubatoa, mutta sehr langsam jää hahmottumatta, ehkä liiankin hiljaa äänitettynä, ja finaali jää proosalliseksi.
Benjamin Zander on uudemmista tai ainakin nykyään vaikuttavista kapellimestareista Mahler-spesialistin maineessa. Ensimmäinen tutustumiseni Zanderiin ei tapahtunut hänen oman orkesterinsa, Bostonin kakkosorkesterin eli Bostonin filharmonikkojen kanssa vaan hänen 3. sinfonian levytyksensä Lontoon Filharmonia-orkesterinsa esitteli minulle Zanderin. Liekö sitten mikä osuus hyvin etäisellä äänityksellä, mutta ensimmäisen osan perusteella vaikutelma on harvinaisen "disengaged". Well done, mr. Zander. En muista aiemmin kuulleeni Mahlerin kolmannen sinfonian ensiosasta sellaista tulkintaa, jonka aikana ikävystyn lähes hengiltä.
Asiantila hieman paranee teoksen vanhetessa; samalla osoittautuu, että ensimmäinen osa vain on "disengaged", eikä vika ole äänityksessä. Taltioinnin parasta antia on erinomaisesti taltioitu poikakuoro, jonka Zander itse selostaa sijoittaneensa parvelle 60 metrin päähän naiskuorosta. Sellaisenakin se kuuluu erinomaisesti. Finaali alkaa melko matalalla intensiteetillä, mutta paranee loppua kohden. Kuitenkaan Zanderin levytys ei ole vakava haastaja parhaimmille versioille.
Michael Gielenin versio Baden-Badenin radio-orkesterin kanssa on paitsi erinomaisesti äänitetty, myös soitettu. Kuitenkin ensiosassa on minun makuuni hiukan liikaa introversiota, eikä se oikein lähde lentoon. Alku on kuin koko orkesteri olisi sordiino päällä. Ehkä esitys pääsee vauhtiin myöhemmin? Nyt vaikutelmaksi jää jotenkin odottava. Ja niin se alkaakin päästä, tuossa 10-15 minuutin kohdilla. Ensiosan rummunpäristykset kuuluvat paremmin kuin missään muussa levytyksessä; ne kuulostavat kuin ne olisi tuplattu, kaiku vastaa. Varmasti mutta hieman yksitotisesti esitetty ensimmäinen osa tosin ottaa kunnollisen vauhdin loppuhuipennukseen, ja ensiosan viimeiset viitisen minuuttia ovatkin harvinaisen hienot.
Sinfonian toinen osa Gielenillä alkaa erittäin hitaassa tempossa. Alun puupuhaltimet ovat ilahduttavan hyvin erottuvia, ja jousissa on jopa hiven glissandoa. Osa kypsyessään sisältää lähestulkoon äkkiväärässä määrin rubatoa, mutta siltikin soittotarkkuus on lähestulkoon hämmästyttävä lähes ennätysnopeissakin jaksoissa. Sinfonian kolmas osa soitetaan suhteellisen verkkaisessa tempossa, ja siinä puupuhaltimet loistavat toisen osan tapaan. Toisen ja kolmannen osan Gielen todella herkuttelee.
Sehr langsam und misterioso -osa voisi ehkä olla hieman enemmän misterioso; nyt tätä verottaa se, että kaikki sinänsä kiitettävästi kuuluu ehkä jopa hieman pianissimoakin kovempaa. Yhtä kaikki, Gielen todella paljastaa tämän ihmeellisen kauniin osan hienoudet. Cornelia Kalisch on ihan asiallinen solisti, joskaan ei aivan huippu. Toiseksi viimeinen ding dong -osa jää jotenkin yksitotiseksi ja varovaiseksi. Sen sijaan finaali saa odotuksia intensiivisemmän esityksen Gieleniltä, joka piiskaa varsinkin vasket varsinaiseen hehkuun. Gielen osaa erittäin hyvin ylläpitää intensiteettiä finaalissa, joka muodostaa harvinaisen tiiviin kaaren. Hieman epätasainen levytys, joka sisältää erittäin hienot 2.3, ja 6. osat ja hieman proosallisemmat 1. ja 4. osan, sekä sehr langsam -osan, joka on hienosti eritelty mutta siitä puuttuu pianissimo. Tällä on ehdottomasti hetkensä, mutta kovassa kilpailussa ei yllä aivan huipulle.
Michael Tilson Thomasia pikavauhtia paikkaamalla käynnistyi salamamaisesti E-P Salosen kansainvälinen ura. MTT:n levytys San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa on muhkeasti äänitetty ja ensiosan kesto kilpailee Charles Adlerin pioneerilevytyksen kanssa. Muutoin TT ei tarjoa mitään ihmeellisyyksiä sen kummemmin hyvässä kuin pahassakaan.
Luultuani jo saavuttaneeni saturaatiopisteen, on pysäyttävää kuulla jotain sellaista joka näyttää teoksen aivan uudessa valossa. Sehr Langsam-osa tekee Berthold Goldschmidtin levytyksen Philharmonia-orkesterin ikimuistoiseksi. Se on aivan erilainen kuin kenellekään muulla. Se heti alusta alkaen piirretään todella murisevilla matalilla jousilla, valittavilla puupuhaltimilla ja surullisilla vaskilla äärimmäisen pahaenteinen saundi. Esitys on myös hitaampi kuin yksikään toinen. Solistina on erinomainen Helen Watts, jota Georg Soltikin on käyttänyt Mahler-levytyksissään.
Onneksi työni Mahlerin parissa tuottaa siinä mielessä hedelmää, että sain "käännöspalkkiona" Jascha Horensteinin serkulta ladattavan version Goldschmidtin koko taltioinnista. Epäreilua, tiedän, sillä se ei ole kaupallisesti saatavissa. Ja epäreilua etenkin koska kyseessä on aivan ainutlaatuinen taltiointi, joka näyttää teoksesta aivan erilaisia puolia kuin yksikään toinen.
Sinfonian ensiosa alkaa verkkaisemmin kuin kellään muulla, ja erittäin painokkaasti. Alun polkaisut rouhitaan syvemmältä kuin missään muussa levytyksessä, ja alun kehittelyjakson jokainen fraasi vedetään niin pitkälle että ikään kuin kokeiltaisiin, miten kauan sävelen intensiteetti kestää ennen kuin katkeaa. Toinen osa alkaa harvinaisen hyvin kuuluvilla puupuhaltimilla, jatkuen hyvin laulavilla jousilla. Kolmas osa alkaa sekin hyvin luonteikkaasti, ja tässäkin puupuhaltimilla on hallitseva rooli. Rytmi on esityksen yleisen linjan vastaisesti varsin ravakka, tanssillinenkin. Ensimmäinen nousu pääsee yllättämään, sen verran salakavalasti se ottaa vauhdin. Eikä tämä jää sattumanvaraiseksi tapaukseksi, sillä accelerandot Goldschmidt ottaa säännönmukaisesti tässä osassa kunnollisella alkukiihdytyksellä.
Teoksen finaali alkaa erittäin laulavalla, intensiivisellä legato-jousituksella. Finaali on vedetty suhteellisen reippaasti, alle 23 minuuttiin, mutta se ei mitenkään hosutulta kuulosta. Loppupuolen kahteen nousuun Goldschmidt kiihdyttää tahtia, ja lopun 3 minuuttia lienevät intensiivisimmät taltioidut Horensteinin ja Abbadon jälkeen.
Zubin Mehta ja Los Angelesin filharmonikot ovat äänitetty kirkkaan vaskivoittoisesti. Mehtan ote on reippaan ekstroverttinen, vaikkei ihan samassa mitassa kuin Levinellä tai edes Bernsteinilla. Ensiosan accelerandot hän kiihdyttää. Toisessa osassa Mehta herkuttelee glissandoilla ja rubatolla. Kolmanteen osaan Mehta hyökkää vauhdilla, mutta ehkä jopa hieman hätäillyn alun jälkeen hän malttaa nostaa esiin con tutti instrumentazionista solisteja. Niitä tässä osassa riittääkin enemmän kuin juuri missään koskaan tehdyssä sinfoniaosassa. Kaksi seuraavaa osaa kulkevat ohitse jättämättä sen erityisempiä muistijälkiä. Finaalissa Mehta mehustaa jousista tremoloa.
Mehta ei ole mikään sävelpuhtauden viimeisen päälle putsaaja. Ihan asiallinen levytys, joskaan ei ihan huippu.
Carl Schuricht ei ole ensimmäisiä nimiä, joita Mahlerista tulee mieleen. Häneltä kuitenkin löytyy Ylösnousemussinfonia, semilegendaarinen das Lied von der Erde (jossa kuuluu selvänä yleisöstä naisen huuto "Deutschland über alles) sota-ajalta ja tämä kolmonen. Radioäänitys on aivan kelpo.
Stuttgartin radio-orkesterin vasket ensimmäisessä osassa ovat todella häijyjä, ja rivakkana (30-minuuttisena) draaman kaari säilyy harvinaisen eheänä. Toinen osa on vauhdikas ratsastus, jossa puupuhaltimet suorastaan kiljuvat. Kahden matalamman profiilin osan jälkeen finaali on harvinaisen intensiivinen. Minä tykkäsin tästä yllättävästä levytyksestä kyllä paljonkin.
Teoksen huippulevytysten triumfiraatin muodostavat Horenstein, Bernstein, Kubelik (vielä mieluummin ehkä liveversio, vaikka studiolevytyskin on aivan loistelias!) ja Barbirolli, siis klassikot. Haitinkin liveotatus joulukonserttisarjasta on myös vallan erinomainen. Modernimmista levytyksistä voi suositella ainakin Bertiniä, Sinopolia, Bychkovia, Lopez Cobosia ja oman lähestymistapansa kunkkua Boulezia. Erinomainen on myös Haitinkin Concertgebouw-versio, jos hyväksyy yleispätevyyden hintana tietyn introversion. Sen vastapainona on Levine, joka on levytysten Rolls Royce. Silläkin on hetkensä, mutta kokonaisuus ei oikein pysy kasassa. Rattlen levytys hieman Horensteinin tapaan paranee vanhetessaan, vaikka alun perusteella syntyykin vaikutelma että Rattle ei ainakaan nuorena tiennyt mitä ajoi takaa. Gielen on yhtä lailla epätasainen mutta Rattlea parempi kokonaisuus. Gielen tietää, mitä tekee, Rattle ei. Takashi Asahinan levytys on musta hevonen, jossa on häivähdys Klempereriä, Horensteinia ja Bertiniä. Toinen musta hevonen on Carl Schuricht. Charles Adlerin 50-luvun alkupuolella tehty teoksen ensilevytys on ohittamaton dokumentti teoksesta ja Mahlerin autenttisten esityskäytäntöjen alkulähteille, Dimitri Mitropoulosin New Yorkin radiolevytys on intensiivisin tai ainakin kiihkein tulkinta teoksesta miltei perversioon asti. Se pitää varmastikin tuolin reunalla, "edge-of-the-seat" pätkittynäkin. Jos haluaa teoksensa mahdollisimman latautuneena, silloin Tennstedtin ICA-levytys on oiva valinta.
Kommentit
Lähetä kommentti