Siirry pääsisältöön

4. sinfonia

Mahlerin nelonen on, kuten yhdeksäinenkin, onnekas sinfonia levyllä. Se on myös sävelkieleltään kaikkein valoisin, kepein ja perinteisin ensimmäisen sinfonian ohella, ja huumoria on mukana runsain mitoin; Mahlerin tapaan se tietenkin on hyvin sarkastista laadultaan. Kaikkein yltäkylläisimmin huumoria on annosteltu sinfonian toiseen osaan In gemächlincher Bewegung; siinä on ensimmäisen osan ohella myös aimo annos tempo rubatoa.

Neljäs sinfonia on paitsi sävelkieleltään vielä toinen jalka 1800-luvulla, se myös houkuttelee esiin 1800-luvun kadonneita esityskäytäntöjä. Esimerkiksi hitaaseen osaan Ruhevoll on sijoitettu glissandoa, joita jopa asiallisuusmiehetkään -kuten Klemperer, Boulez tai Gielenkään- eivät voi sieltä kiistää. 

Sinfonian viimeinen sopraanosolistin sisältävä osa Sehr behäglich muodostaa teoksen esittämiselle osin itseaiheutetun ongelman, johon genrekonventio on osin syynä; Mahler pyytää käytännössä laulusolistilta jo menetetyn neitsyyden palautumista. Koulutettu ja teoksen kontekstiymmärryksen raskauttama laulusolisti joutuu todella taistelemaan voidakseen välittää viattomuuden vaikutelman, josta lauluosuus kuitenkin kertoo: taivaallisiin iloihin voi uskoa vain lapsi tai lapsenmielinen.

Oma Mahlerin kuuntelu-urani lähti liikkeelle Töölön kirjastosta -92 tai -93 lainaamallani Bernard Haitinkin levytyksellä neljännestä sinfoniasta. Valintani oli ainakin kahdessa mielessä onnekas. Ensinnäkin satuin pääsemään kiinni luultavasti helpoimmin avautuvaan Mahler-materiaaliin, ja toiseksi, Haitinkin levytys esittelee teoksen vähintäänkin yleispätevästi. 

Töölön kirjasto.


Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.

Willem Mengelbergin johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys on ylittämätön historiallisena referenssinä, paitsi Mahlerin soittamiseen vuosisadan alkuhämärissä, myös 1800-luvun tempo rubato- ja glissando -kulttuuriin. Tähänkin levytykseen pätee sama kuin Adlerin kolmoseen: se löytyy cd-versiota paremmankuuloisena Youtubesta 3D-restaurointina. Tosin ilman restauraatiotakin Mengelbergin radiotaltiointi edusti aikansa (1939) huippua, ja kaikki oleellinen siitä erottuu, itse asiassa moni instrumentaation yksityiskohta paremmin kuin useissa digitaalisissa levytyksissä, myös Concertgebouw´n ainutlaatuinen ambienssi. Valitettavasti vain Deccan ostaessa Philipsin levytyksen, se ei ole saanut käsiinsä parasta masteria, sillä äänitys menetti kovastikin ambienssiaan tässä siirroksessa.

Mahlerin 4. sinfonian varsinkin kahdelle ensimmäiselle osalle on leimallista jatkuva tempo rubato, ja tämän Mengelberg toteuttaa kiinnostavammin kuin yksikään toinen, mutta samalla luontevasti. Vanhasta äänityksestä huolimatta esimerkiksi puhallinsoolot kuuluvat toisessa osassa erinomaisesti. Hitaassa osassa Mengelberg esittelee toista 19. vuosisadan ratkaisua eli jousten portamentoa.

Äkkiväärästä temmonkäsittelystä huolimatta Mengelbergin ratkaisut tuntuvat luontevilta. Omassa tyylilajissaan hän on ehdottomasti suunnannäyttäjä ja esikuva vaikkapa Daniele Gattille, Klaus Tennstedtille ja Giuseppe Sinopolille. Kyseessä on yksi tärkeimpiä Mahler-taltiointeja, ja se on aivan pakollinen kaikille edes semivakaville Mahler-harrastajille.

Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri soittaa kuin jumalat. Chaillyn minimaalisen intervention - joka on kauniimpi nimi oman tulkintaidean puuttumiselle - tyyli toiminee parhaiten tässä minimaalisen puristuksen sinfoniassa, joka tavallaan tulee tässä ikään kuin soitetuksi itsestään.

Daniele Gattin johtama Royal Philharmonic kulkee Mengelbergin jalanjäljillä äkkiväärine temponvaihdoksineen siinä määrin että hän on ehdokas esittävän taiteen kauhukabinettiin. Tässä on mikromanageerauksen kuningas, joka saa kiinnittämään enemmän huomiota äkkivääriin temppuihinsa kuin itse musiikkiin. Joku voi olla sitä mieltä, että nämä temput palvelevat musiikkia - esimerkiksi guruni Tony Duggan - mutta minä en.

Tämä oli siis ensivaikutelmani. Jotain hyvääkin voi seurata siitä, että erehdyksessä painoin delete-nappia, poistaen luonnokseni jossa olin läpikäynyt jo melkein 20 levytystä, sillä uudella paneutumisella ei tämä aivan niin mahdoton olekaan. Sinänsähän Royal Filharmonic osoittaa olevansa tässä ihan oikea orkesteri, ja he soittavatkin hyvin Gattille. Toisen osan lopetuksen he soittavat poikkeuksellisen irtonaisesti. Hidas osa on sitten niin ruhevoll, että sen parissa tulee nukkumatti. Ruth Ziesak ei ole ehkä aivan ihanteellinen laulusolisti finaaliin, joka on aivan liian äkkiväärän reuhtoileva välittääkseen taivaallista rauhaa. On tällä ehkä hetkensä, mutta ei jatkoon.

On minulle osittain mysteeri, miksi George Szellin johtaman Clevelandin orkesterin levytys on siinä määrin klassikko, että se saa jopa ruusukkeen Penguin Guidessa. Toki levytys onkin satumaisen hyvin soitettu, kuten odottaa sopiikin ehkä kaikkien aikojen virtuoosisimmalta orkesterilta, mutta toisaalta tähän voisi kaivata jotenkin vähän persoonallisempaakin latausta. Toisaalta tämä on hyvässä mielessä yleispätevä: mikään eksentrismi ei tule musiikin tielle.

Sinfonian ensimmäinen osa kulkee erinomaisesti. Szellin rytmiikan ja dynamiikan hallinta on esimerkillistä, eikä rubatoa viljellä itsetehostuksellisesti. Toista, scherzo-osaa ei voine yhtään tämän paremmin soittaa. Etenkin osan loppupuolen puupuhaltimien käyttö on todella herkullista. Eniten ehkä varauksia esitän adagio-osan suhteen: vaikka se on äärimmäisen kauniisti, kuin höyhenillä soitettu, se kuitenkin sisältää vielä enemmän kuin mihin Szell viittaa. Szell oikeastaan hipaisee adagion pintaa, kun vertaa vaikka Horensteiniin, vilkaisee hidasta osaa kun taas Horenstein kaivautuu sen sisään. Tosin viimeiset minuutit ennen hitaan osan loppukliimaksia ovat maagisia: uskomattoman kaunista pianissimoa, ennen isoa purkausta. Viimeinen osa kulkee sitten tavattoman verkkaisesti, ja Judith Raskinilla on auttamattoman syvä ääni Mahlerin tarpeisiin.

Loppujen lopuksi tässä taitaakin käydä yllättäen niin, että miltei 25 vuoden tuttavuuden jälkeen, vertailu muihin asettaakin tämän levytyksen perspektiiviin. On se nimittäin aika hyvä.

Pierre Boulezin johtama Clevelandin orkesteri soittaa satumaisen hyvin, kuten jo George Szellin levytyksessä. Boulezilta ei kannata odottaa mitään kukkienhaistelua; sen sijaan kaikki partituurin herkut tulevat kyllä läpivalaistuiksi, ja sellaisena tämä onkin hyvin nautittava levytys. Hän voi kyllä vilkaista finaalissa viitattuihin taivaallisiin iloihin, mutta puritaanina jättää ne silleen.

Silloin kun luulee jo tuntevansa tämän teoksen ja saaneensa siitä yliannostuksen, Boulez-kuuri puhdistaa. Kahden ensimmäisen osan eksekuutio on esimerkillistä selkeydessään ja epäsentimentaalisuudessaan, mutta yllättäen hitaasta osasta Boulez erehtyy löytämään jopa portamentoa! Ehkä Ruhevoll-osa on liikuttanut Jäämiestä? Juliana Bansen ääni on finaalin laulusolistiksi jotenkin melkein mezzosopraanomainen. Tätä Mahler ei varmaankaan tarkoittanut. Joka tapauksessa, jos haluaa tästä teoksesta fantastisesti soitetun ja äänitetyn version, jossa kaikki kuuluu, tätä parempaa tuskin voi ainakaan paljoa olla.

Aloitin elämänmittaisen matkani Mahlerin musiikin parissa lainaamalla Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin johtaman levytyksen neljännestä sinfoniasta. Sen pariin palaaminen on aina paluuta perusasioihin, kotiin. Se oli turvallinen valinta, ja edelleenkin se on ihan kelpo peruslevytys, vaikkakaan ei aivan absoluuttista huippua, vaikka Amsterdamin Concertgebouw-orkesteria parempaa Mahler-soittajistoa tuskin lienee. Solisti Emmy Ameling on paremmasta päästä. Kuitenkin jonkinlainen mieleenpainuva profiili tästä puuttuu.

Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa on yllättävän rupisesti äänitetty. Ääni särkyy heti ensiosan alusta alkaen, ainakin jos Youtuben antamaan vaikutelmaan on luottaminen. Esitys sinänsä on tuttua ja taattua laatua, perus-Haitinkia: yhteenkään mauttomaan tai kyseenalaiseen ratkaisuun hän ei sorru. Sinänsä tämä ei tuo mitään uutta sen paremmin Haitink- kuin Mahler-diskografiaankaan, joten kysyä sopii, miksi tämä levytys piti tehdä? Sylvia McNair on varmaotteinen, kaunisääninen ja nuorekas solisti, joka laulaa erittäin hyvällä maulla finaaliosuuden.

Haitinkin uudempi, livelevytys Concertgebouw'ssa (joka kuuluu kalliiseen Kerstmatinee-boksiin), on sekin varmaa työtä: puupuhallinsoolot on huolellisesti artikuloitu, matalat jouset murisevat ja rubatoakin on. Kuitenkin tämä valaisee, miksi Haitink ei erinomaisuudestaan huolimatta kenties aivan tavoita teoksen henkeä: Haitink vaikuttaa livetilanteessakin laskelmoidulta, ehkä hieman tosikolta tässä äkkiväärän sarkastisessa teoksessa. Tai sitten konserttitalo-orkesteri vain on liian virheetön. Tämä on kuin George Szelliä täyteläisemmällä saundilla.

Teoksen toisessa osassa Haitink paikka paikoin kaahailee. Adagio alkaa todella jalosointuisilla matalilla jousilla. Osa on ehdottomasti tässä esityksessä teoksen spirituaalinen kohokohta: hyvin keskittynyt. Finaali, solisteineen Maria Ewing on parasta tyytyä kuuntelemaan, sillä katsellessa videota laulajan kasvojen vääntelystä tulee korni vaikutelma. Näin vaikeaa mahtaa olla yrittää saada äänensä mahdollisimman lapsekkaaksi, eikä siltikään onnistu. Haitink kyllä suorittaa finaalin rubaton ja soolot responsiivisesti. Aivan hyvä on tämäkin Haitinkin taltiointi, mutta ei aivan ehdotonta huippua.

Kilpailu Mahlerin neljännessä sinfoniassa on kovaa, eikä Eliahu Inbalin levytys Frankfurtin radio-orkesterin kanssa nouse aivan kärkikastiin, vaikka ei siinä sinänsä mitään isompaa vikaa ole. Ote on tässäkin sinfoniassa varsin kevyellä tahtipuikolla johdettu ja lyyrinen, ilman suurinta persoonallista latausta. Finaalin solisti Helen Donath on miltei esimerkillinen: selvästi artikuloiva ja heleä-ääninen. Kelpo levytys, mutta ei aivan ehdotonta huippukastia.

Paul Kletzkin johtaman Lontoon Filharmonia-orkesterin levytys on vähemmän tunnettu kulttiklassikko. Klassikkouteen on syynsä, mutta vähemmäntunnettuuteen ei. Äänityskin on aikansa (1957) huippua. Esitystä on jännittävä verrata Klempererin versioon saman orkesterin kanssa; orkesteri on selvästikin sama, mutta kun Klemperer on kuin puusta veistetty, Kletzki on kuin sulaa öljyä. Ensimmäisestä osasta alkaen Kletzki reagoi hyvin valppaasti Mahlerin tempo rubatoon ja tunnelmanvaihdoksiin, mutta ei kuitenkaan Gattin tyyliin mikromanageeraa. Filharmonian kuuluisa puupuhallinosasto soolo-oboisti Jock Sutcliffen johdolla loistaa. Toinen, scherzahtava osa on sekin soitettu todella herkästi, muttei kuitenkaan sentimentaalisesti. Adagio-osassa intensiteetti ei tiivisty aivan Horensteinin tasolle, mutta sen sijaan Kletzkin Ruhevoll-adagio on ylevän koherentti, suorastaan klassisistinen, kuin kuuntelisi laajennettua Haydnia. Finaalin Kletzki ottaa sopivan keveällä kosketuksella, ja Emmy Loosen ääni on melkein lapsekkaan kevyt, kuten tässä sopiikin olla. Ehdoton huippulevytys, joka kestää aikaa, äänitys itse asiassa voittaakin ajan.

Rafael Kubelikin hienossa, klassisessa syklissä Baijerin radio-orkesterin kanssa onnistutaan parhaiten alkupään Wunderhorn-sinfonioissa. Levytys on yksi markkinoiden ripeimpiä, ellei ripein, mutta se ei siltikään tunnu tippaakaan hosutulta. Ensimmäisessä osassa Kubelik annostelee sopivasti tempo rubatoa, ja Baijerin radio-orkka soittaa rennosti keinuen, musiikin virtauksien mukana, Kubelikin kuitenkin pysyessä ruorissa kiinni. Toinen scherzo-osa on erittäin kevyesti ja irtonaisesti karakterisoitu, kuin sirkusilveily. Kubelik on hyvin responsiivinen tempon äkkinäisillekin vaihdoksille, mutta siltikään hän ei ole mikään pelle, kuten Gatti. Kaikki ratkaisut tuntuvat luontevilta, ja lähtevän Mahlerin hengestä. Tämä levytys, kuten Kletzkikin, kasvaa kerta kerralta. Adagio-osa kulkee mukavan käyskentelevää rytmiä, ja pitää matkassaan. Heti alusta alkaen mukana on punainen lanka, joka kantaa. Kubelikin adagion sointi on varsin jousivoittoinen. Elsie Morison ei ole aivan ideaalinen finaalin laulusolisti, jos sellaista onkaan. Mahlerin tilaus on tässä kohtaa mahdoton. Muuten finaali on kuulaan kaunis ja hyvin rauhallisesti toteutettu, niin kuin pitääkin, jos kerran taivaallisissa ulottuvuuksissa liikutaan.

Kubelikin tyyli ei ehkä ole kaikkein intensiivisin, mutta ehkä koherentein ja klassisen tasapainoinen.
Kubelikin levytystä ei yksitellen yleensä nosteta aivan ehdottomien huippujen joukkoon, mutta minä nostan sen. Se on sitäpaitsi syklinsä parhaita levytyksiä, ykkösen ja kolmosen ohella.

Otto Klempererin johtama Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer.  Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Sinfonian avaus kuulostaa hitaahkolta, vaikkakin Klemperer odotusten vastaisesti esittääkin koko sinfonian tasan 55 minuuttiin kun joillakin - kuten Maazelilla - menee siihen reilu tuntikin. Juuri ennen ensiosan loppua Klemperer esittää mielenkiintoisen hidastuksen pelkillä jousilla, vaikka Klempererillä piti olla käytössään "vain yksi tempo". Ruhevoll-osassa Klempererin tempo on käyskentelevä ja yksi kaikkein nopeimmista, vaikka ei se kuulosta millään tavalla hosutulta. Tässä taas legendaarinen Jock Sutcliffe erottuu, ja Ruhevoll ei ole niinkään jousivoittoinen kuin esimerkiksi Maazelilla. Käytännössähän Sutcliffe oli Filharmonian äänenjohtaja.

Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen. Finaalin solisti, legendaarinen Elisabeth Schwarzkopf on kyllä auttamatta liian aikuinen ja suuriääninen tähän. Neitsyyttä ei voi menettää kuin kerran. Siltikin, ehdottoman karismaattinen esitys, kuten Klempererillä miltei aina, ja kestää aikaa ja kulutusta. Ehkä kosiskelemattomuuttaan. 

Gary Bertini ja Kölnin radio-orkesteri tarjoavat kelpo perusesityksen, joka ei sisällä mitään kovin yllättäviä oivalluksia. Osana Bertinin hienoa kokonaislevytystä tämä kyllä puoltaa ihan hyvin paikkaansa. Lucia Popp on jo Tennstedtin toteamana lievästi ylikypsä solisti, eikä asia ole kyllä mihinkään muuttunut.

Jos teoksesta haluaisi yhden mahdollisimman hyvin soitetun ja digitaalisesti äänitetyn levytyksen, silloin tuskin voi sen paremmin tehdä kuin Lorin Maazelin johtamat Wienin filharmonikot, jonka epätasaisen ja aliarvostetun sarjan helmi tämä on. Yleistemmoltaan Maazel on varsin rauhallinen, ja wieniläisten soitossa kuuluu idiomaattisuus; sen lisäksi se on virtuoosista ja täyteläistä. Ensiosaan on annosteltu myös romantiikan ajan paheita, eli portamentoa ja rubatoa, mutta hyvin kohtuudella. Wieniläisten legendaarinen jousisointi kuuluu tässä parhaimmillaan. Scherzo-osakin kulkee ensimmäisen osan tavoin varsin rauhallisesti, ja edelleenkin wieniläisten soittoa kuuntelee ilokseen. Adagion Maazel soitatuttaa hyvin verkkaisesti ja ikään kuin sordiino päällä; edelleenkin varsinkin jouset pysyvät upeasti puhtaassa soinnissa. Kathleen Battle on teknisesti häikäisevä finaalin solisti, ehkä liiankin, mutta toisaalta sitten hänellä on kirkas ja nuorekas (vielä tuossa vaiheessa) ääni, joten ei kai tuota voine juuri tuon paremmin laulaa.

John Barbirollin ja BBC:n sinfoniaorkesterin levytyksen ensimmäinen osa on tunnelmaltaan koko lailla idiomaattinen. Soitossa on livemäistä rosoa. Ensimmäinen osa on soitettu hyvin rennosti, siinä on legatoa glissandon rajoille saakka. Toisen osan Barbirolli karakterisoi hyvin, vaikkakin varsin rauhallisesti. Hidas osa on Barbirollilla keskittynyt, ja kliimaksit miltei ääri-intensiivisiä. Paikka paikoin BBC-orkesteri kyllä joutuu suorituskykynsä rajoille, selvimmin 12 minuutin ensimmäisen kliimaksin kohdalla. Finaali on erittäin rauhallinen, suorastaan käyskentelevä. Solisti Heather Harper on kokenut Mahler-laulaja ja semmoisena erinomainen, mutta liiankin kokenut tämän "roolin" vaatimuksiin. Tunnelma on kokonaisuudessaan kuitenkin jollakin selittämättömällä tasolla autenttinen, se tullee Barbirollin omistautuneesta otteesta ja tietystä riipaisevuudesta, joka aina leimaa Barbirollin Mahler-esityksiä. Jatkoon.

Leonard Bernstein vanhemmassa levytyksessään New Yorkin filharmonikkojen kanssa Bernstein kulkee Mengelbergin jalanjäljillä ainakin temponkäsittelyn suhteen. Ensimmäisessä osassa hän tuntuu kaivavan todella syvältä, suorastaan rouhivan miltei jokaisen äänen niin että pianissimot eivät oikein rekisteröidy. Jotenkin saa sellaisen vaikutelman, että esitys olisi äänitetty hyvin läheltä, koska jousien rahinat ja hengityskin kuuluvat. Toisen osan huumorin ja groteskiuden Bernstein tavoittaa hyvin. Ruhevoll-adagio on herkkä, ja jousien sointi hieno. Finaalin solisti Reri Grist on todella erinomainen: artikuloi esimerkillisen selkeästi, ja kuulostaa miltei poikamaiselta. Erinomainen levytys, jos sallii Mahleriinsa myötäelämisen tuntua, ja sallii pienehkön rosoisuuden. Soitto sinänsä on varsin idiomaattista, newyorkkilaisilla on pitkä historia Mahlerin soittamisesta jo Mengelbergin ja jo itsensä Mahlerinkin johtamana.

Jotkut vannovat hyvinkin paljon Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon filharmonia-orkesterin nimiin. Alku on kyllä vähän levoton; Sinopolista ei oikein koskaan tiedä, mitä sieltä saa, ei ennen esitystä eikä edes sen aikanakaan oikein voi olla varma, tietääkö hän itsekään mitä oikein on tekemässä. Varsinkin loppua kohden saa suhteellisen kiivaan vaikutelman, tai ainakin temperamenttisen. Toinen osa menee jonkin verran siedettävämmin, ja juuri sillä hetkellä kun olin tätä kirjoittamassa, tulin jo hieman katumapäälle. Näemmä Lontoon Filharmoniassa on edelleenkin distinktiiviset puupuhaltimet, kuten jo Klempererin ajoista. Tämä tuli selväksi erittäin hitaassa adagio-osassa, jonka idylli äkkiseltään särkyi, kun ensimmäiseen nousuun otettiin kunnollinen äkkikiihdytys. Parasta Sinopolin levytyksessä on finaali, joka alkaa tunnelmallisen idyllisesti, ja solisti Edita Gruberova kuulostaa nuorekkuudessaan miltei poikamaiselta. Kriitikistä huolimatta, toisella kerralla tämä tosin kokonaisuutena kuulosti hieman ensituttavuutta siedettävämmältä.

Klaus Tennstedtin johtamat Lontoon filharmonikot esittävät varsin vauhdikkaan version, jossa on kaksi vaihdetta: nopeasti ja kiihdyttäen. Filharmonikot enimmäkseen pysyvät tässä tahdissa, mutta ei ole mikään ihme, että ainakin vaskilla on ajoittain vaikeuksia pysyä mukana ilman kliksejä. Toinen osa personoi sen, miksi Tony Duggan luonnehtii Tennstedtiä epäkonsistentiksi jopa yhden teoksenosan sisällä: tästä ei oikein osaa päättää, onko Tennstedt päättänyt osan olevan groteski vai idyllinen yleisilmeeltään. Vaikutelma, että kapellimestari ei tunnu tietävän, mihin on menossa, ei vakuuta minua, vaikka se voikin tietysti olla improvisatorista. Tästä voi jollekin tulla vireä, minulle levoton yleisvaikutelma. Lucia Popp ei ole laulusolistina aivan toivottomimmasta päästä, jos tilataan raikkaannuorekasta ääntä, tosin hänkin on auttamatta liian koulitunkuuloinen ja virtuoosinen ollakseen uskottava lapsekkuudessa.

Jos Tennstedt ottikin aikanaan Horensteinin ekologisen lokeron Englannissa, niin kontrasti Horensteiniin, joka jo teoksen alussa tietää, minne teos päätyy ja miten hän sinne pääsee, on melkoisen drastinen. Mikäs siinä jos moisesta tyylistä tykkää. Levytys on livemäinen eloisuudessaan, hyvässä ja pahassa.

Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfoniaorkesteri saa vahvan suosituksen Tony Dugganilta. Sanfranciscolaiset soittavat erinomaisesti, ja esitys on eloisasti karakterisoitu ensimmäisestä osastaan, mutta jotenkin vähän levoton vaikutelma tästä jää. Adagio on tässä aivan ennätyksellisen hidas, 25 minuuttia. Sen yleissaundi on jousivoittoinen, kunnes sitten 14 minuutin ja siitä seuraavan nousun alla vasket ottavat ohjat. Taitavaa sointivärin hallintaa tältä Debussyäkin tehneeltä maestrolta. Laura Claycomb ei ole aivan ihanteellinen laulusolisti finaaliin, sillä hän kuulostaa liian koulitulta ja aikuiselta, vaikka ei sentään olekaan mikään Schwarzkopf. On tämä joka tapauksessa Gattia sympaattisempi versio.

James Levine ja Chicagon sinfoniaorkesteri tarjoavat ensimmäisestä osastaan konstailemattoman, erinomaisesti soitetun levytyksen. Toisessakaan osassa ei ole mitään kummallisuuksia, paitsi että Chicagon legendaarinen vaskisektio erottuu tapansa mukaan, tosin se ei prominoi liikaa. Kaikkien eri soitinryhmien soolot on eritelty varsin maukkaasti. Jos haluaa erottaa mahdollisimman monta orkesterin instrumenttia, paljoa tämän paremmin ne eivät voisi kuulua. Hidas osa alkaa jousien pitkällä, katkeamattomalla cantabilella, varsin hitaasti toteutettuna, kuten onkin Levinen tavaramerkki ja helmasynti. Neljäs sinfonia kestää tämän laahauksen kaikkein parhaimmin. Finaali, solisteineen Judith Blegen on sitten jotenkin proosallisesti toteava siihen nähden, että siinä julistetaan taivaallisia iloja. Kaiken kaikkiaan ihan kelpo versio, jonka kanssa tulee toimeen, mutta ei aivan huippujen - Horenstein, Maazel, Barbirolli, Kletzki - tasoa.
 
Bruno Walterin johtaman New Yorkin filharmonikkojen levytykseltä odottaa paljon. Ihan se ei lunasta odotuksiaan, vaikka siinä kuullaankin paikoin laulavaa legatoa ja kohtuullisesti annosteltua tempo rubatoa. Äänitys (1945) on kohtuullisen erotteleva ja puhdas, tosin dynamiikka jättää tietenkin toivomisen varaa. Scherzo-osa on levytyksen onnistuneinta antia, melko vauhdikkaasti vedetty ja eloisasti karakterisoitu, kuitenkin yleissävyltään yllättäen jotakin pahaa enteilevä. Tämä on myös selvästikin niin läheltä äänitetty että kaikki olennainen kuuluu. Adagio-osan etenkin loppupuolella esitellään todella laulavaa sointia, mutta jotenkin tästä tulee vaikutelma siitä, että varsin rivakkaa tahtia pidetään savikiekkoformaatin takia. Finaalin solisti Desi Halbanin ääni on jotenkin tukkoisesti äänitetty, mutta ei hän kyllä muutenkaan ole ihan ideaalinen. Walter-aficionadoilla tämä on jo, ja historiallisista käytännöistä kiinnostuneilla tämä on syytä olla, mutta muut tulevat toimeen modernimmilla levytyksillä.

Michael Gielenin johtaman SWR-radio-orkesterin levytys on Gielenin tapaan selkeästi artikuloitu ja varsin keveällä otteella soitettu. Gielen on hyvin kohtuullinen ja välttää kaikenlaista kohtuuttomuutta, ja ensimmäinen osa on sangen miellyttävä jos ei halua kapellimestarin omien idiosynkratismien tulevan musiikin tielle. Siihen on Gielen odotusten vastaisesti sirotellut rubatoakin sinne tänne. Yleistempo on varsin rauhallinen. Toinen osa menee sekin varsin miellyttävästi, vaikka siihen kaipaisikin ehkä hieman lisää rubatoa. Sitä on - joskin hyvin hillitysti - tarjolla hitaassa osassa, jossa on jopa pikkuruisen glissandoa. Kai Gielenin on sitä pakko sinne annostella jos partituurissa niin lukee. Christine Whittlesey on Gielenin mukainen solisti: selvästi artikuloiva ja suhteellisen raikasääninen, itse asiassa varsin hyvä. Finaalissakin Gielen kehtaa ottaa jonkin verran tempo rubatoa. Hyvä, erinomainenkin moderni, digitaalinen, oikuttoman koulukunnan levytys, vähän samaan tapaan rauhallinen kokonaisuus kuin Horensteinilla.

Claudio Abbadon ja Wienin filharmonikkojen soitto on yllättävän rosoista. Sinänsä Abbadon tyyli on rauhallisen alleviivaamaton, kovinkaan kohtuuttomasti musiikin virtausta pysäyttämätön. Wieniläisillä on kuitenkin ollut hieman off-päivä, joten ehkä Abbado olisi voinut puuttua soittoon vähän lisääkin. Esityksen taso paranee huomattavasti toiseen osaan, joka on hyvin eloisa ja ketterä. Eritoten puupuhaltimet suorastaan pirskahtelevat siinä määrin, että on jo siinä rajalla, onko tämä levotonta. Adagiossa lopullisesti tulee selväksi, mikä on Abbadon valitsema tyylilaji: se on rauhallinen, ei niinkään tarkoituksellinen etäisyydenotto. Finaalissa hyvin kevyt tyylilaji on tarttunut myös laulusolisti Frederica von Stadeen, joka kuulostaa harvinaisen huolettomalta. Kaiken kaikkiaan ihan miellyttävä levytys, mutta tästä olisi kyllä saatavissa paljon enemmänkin luonnetta.

Vertailun vuoksi Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty levytys kuulostaa hieman hiotummalta, vaskia lukuunottamatta jotka töräyttelevät ensiosassa paikoin yllättävänkin häröisästi. Yleensä Abbadon tyyli tuntuu neljännessä sinfoniassa olevan sellainen, että hän haluaa pysyttäytyä poissa musiikin tieltä, välttäen kovin interventionaalista tyyliä. Tämä pätee erityisen hyvin toiseen osaan, joka on niin kevyesti käsitelty että se on miltei painoton. Hidasta osaa on vaikea mokata, ja tunnelma on esityksen yleisen keveän linjan luomien odotusten vastaisesti varsin tiivistunnelmainen. Finaali on erinomaisesti toteutettu, ja solisti Renee Fleming miltei erinomainen.

Fritz Reinerin johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin levytys on aivan fantastisesti soitettu ja äänitetty, kuten aina Reinerin levytykset. Etenkin puupuhaltimet kuuluvat ensimmäisessä osassa aivan fantastisesti, ja niin dynamiikan ja rubaton hallinta on todella hienopiirteistä. Toinen osa on kuin höyhenillä soitettu, äärimmäisen kevyesti painaen ja puristamatta. Hitaassa osassa pianissimo ei oikein rekisteröidy. Soitto on sinänsä kauttaaltaan upeaa, mutta dynaamiset ja draamalliset kontrollit eivät oikein kontekstualisoidu. Finaalin solisti Lisa della Casa on upeaääninen mutta hieman liian oopperallinen Mahlerin tai ainakin partituurin odotuksiin nähden. Upea levytys, mutta ehkä osittain closeup-äänityksen ja loisteliaaseen soittoon huomion kiinnittymisen takia jää jotenkin vaikutelma, että tässä ei paljoa mennä pintaa pidemmälle, koska se pinta on niin täydellisesti hiottu. Reiner vain ei ole aivan omimmillaan sinfoniaformaatin kanssa.

Joissakin suosituksissa - ainakin arvovaltaisessa Gramophone-lehdessä Ivan Fischerin johtama Budapestin festivaaliorkesteri saa ykkössuosituksen. Lyhyen ensimaistiaiseni perusteella tuomitsin tämän heti ylimikromanageerattujen esitysten joukkoon, Gattin ja Tennstedtin seuraksi, mutta ei tämä ainakaan ensiosan perusteella ole ollenkaan niin toivoton. Ainakin tämä on yksi parhaiten äänitettyjä Mahlerin nelosia, puupuhaltimet ovat eloisat ja rubato on kelluva. Toinen osa ei ole mitenkään äkkivääräksi ylikarakterisoitu, vaan pikemminkin miltei kuin höyhenillä. Hitaan osan esitys Fischerillä on erittäin intensiivinen. Ainakin hän paisuttaa kliimaksit kunnolla: jo ensimmäiseen kliimaksiin otetaan kunnollinen nousu. Jousien hehkutus kuuluu ja kuulostaa upealta. Finaali jatkuu lähes saumattomasti hitaasta osasta, ja sen solisti Miah Persson on niin ideaalinen kuin olla ja voi, melkein poikamaisen nuorekas. Kannatti kuunnella tämä tarkemmin, sillä tämä on huippulevytys.

Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri aloittavat ihmeen hitaasti ja vaisustikin. Esitys kiihdyttää aivan yhtäkkisesti aivan toiseen kiitoon, miltei hätäiseen. Selvästi tässä on kuunneltu Mengelbergiä; tosin Rattlellä rytminvaihdon yksikkö on ehkä noin yksi partituurinsivu kun se on Mengelbergillä yksi tai kaksi säettä. Vaikutelma on jotenkin levoton flegmaattisen alun jälkeen. Taas, kuten ykkösessäkin, kuulijalle jää epäselväksi mitä Rattle tavoittelee.

Teoksen testiosa oikeastaan on sen toinen osa. Sen Rattle toteuttaa aivan asianmukaisesti, mutta moni - esimerkiksi Szell - tekee sen paljon paremmin. Hidas osa on Rattlella hitaammasta päästä. Esitys on kuitenkin varsin intensiivinen tunnelmaltaan, ja jo ensimmäiseen kliimaksiin ladataan kunnolla. Solisti Amanda Roocroft on miltei mezzosopraanomaisena osaansa koko lailla sopimaton. Tämä esitys distinktoituu lähinnä hitaassa osassa, muuten tämä ei ole mieleenpainuva.

David Zinmanin johtama Zürichin Tonhalle-orkesteri ensiosan perusteella edustavat samaa traditiota kuin George Szell: moitteettomasti soitettu, idiosynkratioita välttäen, rubatoa vain hillitysti annostellen. Toisaalta, vaikka tämä onkin sellainen nofrills-edition, siinä on kuitenkin sopivasti kelluntaa ja keinuntaa, joten ehkä kyse onkin pikemmin Paul Kletzkin päivitetystä painoksesta. Ensimmäisen osan esitys on aivan ehdotonta huippua, kohtuullinen keskitie interventionalismin ja metronomismin välillä. Toisessa osassa korostuu enemmän sooloinstrumentiikka, rubaton jäädessä taustamuuttujaksi. Kaipaisin toiseen osaan vähän enemmän ennustamattomuutta, mutta muuten tämä on ihan hyvä. Adagio-osakin kulkee keskitietä: se ei ole aivan vailla intensiteettiä, mutta se ei kärvennä kuten Horensteinin näkemys. Finaalin solisti Luba Organasova ei ole aivan sopivin valinta. Hän ponnistelee kovasti antaakseen Mahlerin tilaaman viattoman vaikutelman. Esityksen taso hieman putoaa erittäin lupaavan ensimmäisen osan jälkeen, eikä tämä haasta suosikkeja - Kletzki, Horenstein - mutta on tämä ihan kelpo uudempi levytys.

Eduard van Beinumin johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri (1951) avaa erittäin ketterästi ja eloisasti. Tässä kuuluu Decca-äänitys, joka on erittelevä ja Concertgebouw-ambienssi. Puupuhaltimet hallitsevat sointikuvaa, ja jouset sahaavat virtuoosisesti. Toinenkin osa on sangen irtonainen ja virtuoosinen. Concertgebouw oli jo tähän aikaan aivan fantastinen orkesteri, mikä ei ole yllätys, sillä se oli sitä jo hänen edeltäjänsä Willem Mengelbergin - joka teki tästä teoksesta varhaisen referenssilevytyksen 1939 - aikoihin. Solisti Margaret Ritchiellä on miltei poikamainen ääni, eli hän on siis aika hyvä. Finaalissa vasket törisevät todella ärhäkästi ohimenevissä fortekohdissa. Tämä on paremmasta päästä historiallisia levytyksiä.

Herbert von Karajan ja Berliinin filharmonikot harvoin jäävät kiinni siitä, että soitto olisi viimeistelemätöntä. Heidän tyylinsä istuvuudesta Mahlerille sen sijaan voi olla montaa mieltä, mutta onhan Karajanin berliiniläisillä fantastinen tavaramerkkisointi: sulaa vahaa olevat jouset ja huilun hallitsema sointikuva. Toisen, sarkastisen scherzo-osan Karajanin huumoria saati vinoutta ei tosikkomainen ja suora Karajan oikein tavoita, vaikka hyvin tämä sinänsä on soitettu. Adagio-osan berliiniläiset soittavat jumalallisesti, ja Karajan laittaa jopa glissandoa mahlermaisesti. Jouset lataavat intensiteettiä miltei enemmän kuin lääkäri määrää jo ensimmäiseen forte-kohtaan. Finaali on jokseenkin sinfoninen, miltei jähmeä, ja siitä ovat taivaalliset ilot jokseenkin kaukana. Solisti Edith Mathis on kyllä ihan hyvä, ihmeenkin nuorekas ja miltei poikamainen, ihan parhaasta päästä Mahlerin neljännen solisteja. Karajan-faneilla tämä jo on, mutta Mahlerin ystävät hankkinevat tästä ensisijaisemmin muita levytyksiä, vaikka ei tämä ole toivottomimmasta päästä maestron Mahler-taltiointeja.

Georg Solti ja Chicagon sinfoniaorkesteri ovat Karajania oikeammilla vesillä: soitto on responsiivista ja herkkääkin, ja tähän kuuluu sanoa että Soltille yllättäen. Tässä jopa hiljaa soittaminen onnistuu. Ei Solti edelleenkään mikään charmööri ole - paitsi yksityishenkilönä - mutta kyllä soitto on todella esimerkillistä kaikessa valppaudessaan. Sinfonian toisen osan artikulaatio on aivan esimerkillistä, etenkin sen aivan lopun instrumenttisoolot ja pizzicatot toteutuvat kuin nyppimällä, ja ote on niin varpaillakävelymäisen kevyt. Hyvä Solti!

Sinfonian finaalikin on soitettu melkein kuin varoen. Tai sitten se on vain ennakkoluuloni, ja Solti oikeasti ymmärtää että tässä on kyse taivaallisista iloista. Niitä julistaa Kiri Te Kanawa miltei poikamaisella äänellä. Hän on oikein hyvä.

Nyt tuli positiivinen yllätys, samaan tapaan kuin Soltin levytys yhdeksännestä sinfoniasta.
Maurice Abravanelin levytys 4. sinfoniasta on hänen rosoisen pioneerisyklinsä kohokohtia. Siinä Utahin sinfoniaorkesterin soitto on miltei hiotunkuuloista, ja Abravanelin otteessahan ei sinänsä ole ollutkaan mitään valittamista. Ensimmäisen osan sointikuvaa hallitsevat puupuhaltimet, ja ilme on hyvin ilmava ja valoisanlyyrinen.

Sinfonian toisessakin osassa ote on hyvin valoisa, vaikkakaan utahilaiset eivät taivu aivan samankaltaiseen virtuositeettiin kuin esimerkiksi clevelandilaiset. Adagio-osa alkaa siitä miltei saumatta, ja siinä onnistutaan vaalimaan sen kokonaista kaarta: tunnelma on kauttaaltaan varsin tiivis mutta yksittäisiin kliimakseihin ei ladata suhteettomasti. Finaali alkaa miltei saumattomasti adagiosta, ja sen solisti, ainakin minulle täysin tuntematon Netania Davrath on hyvin nuorekkaankuuloinen ja jokseenkin ihanteellinen tähän tehtävään. Finaali on muutenkin hyvin keveällä otteella ja valppaanelävästi karakterisoitu.

Jos vain soitto olisi vähän hiotumpaa, tämä olisi aivan ehdoton huippulevytys. Nyt tämä jää tietyssä määrin sympaattiseksi kuriositeetiksi.

Tony Dugganin suosittelema säveltäjänä paremmin tunnetun Benjamin Brittenin taltiointi on live, Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa vuodelta 1961. Se ei ole äänitykseltään kyllä aivan ideaali, mutta jo ensiosan alusta välittyy vahva eteenpäinmeno. Yleisvaikutelma ensimmäisestä osasta on varsin volatiili, miltei levoton.

Levytyksellä on nähdäkseni lähinnä kuriositeettiarvo, jos jotakin kiinnostaa nimenomaisesti Britten kapellimestarina esittämässä toisten musiikkia.

Vaclav Neumann ja Tsekkiläinen filharmonia aloittavat neljännen sinfonian hyvin rauhallisesti ja comodo. Toinen osa on sekin yleisilmeeltään varsin rauhallinen. Enemmänkin virtuositeettia ja kierompaa huumoria on kuultu joissakin esityksissä. Neumann ei mitenkään raskaasti tässä mokaa, ja tämä menee hänen levytystensä osana, mutta ei mitenkään muuten distinktioidu. Finaalin minulle tuntematon solisti Magdalena Hajossyova on paremmasta päästä, vaikkakin suhteellisen tummaääninen niin että hänen äänensä on oikeastaan vähän poikamainen.

Kirill Kondrashinin johtamat Moskovan filharmonikot ovat tässäkin yllättävän streitillä linjalla. Oikeastaan eniten tässä kiinnittää huomiota finaalisolisti Galina Pisarenko, jolla on todella savuinen ja miltei tukeva ääni. Yksi kaikkein mahdottomimmista taltioiduista tämän sinfonian finaalin lauluesityksistä.

Stanislaw Skrowaczewskia ei tunneta Mahler-johtajana. Kuitenkin hän levytti Manchesterin Hallé-orkesterin kanssa 4. sinfonian. Tässä Hallé-orkesteri soittaa paremmin kuin missään kuulemassani levytyksessä, ja Skrowan tunnettu understatementtiä lähentelevä alleviivaamaton tyyli tuottaa tässä Mahleria varsin hyvällä maulla. Äänitys on myös erinomainen. Hidas osa on tämän taltioinnin ehdoton kohokohta, jossa Skrowaczewski osoittaa kykynsä soitattaa hiljaa ja huolellisesti, nostaen teoksesta esiin uusia kauneusarvoja samaan tapaan kuin Brucknerin kahdeksannessakin. Finaalin solisti Alison Hargen on keskinkertainen asteikolla lapsenomainen-ylikypsä.

Kaiken kaikkiaan nyt tuli todella positiivinen yllätys. Tai se mikään yllätys ole Skrowaczewskia 30 cd:llistä omistavana, mutta joka tapauksessa vakiintuneiden Mahler-suosikkien ulkopuolelta. Kyseessä on yksi kaikkein parhaista neljännen sinfonian digitaalisista levytyksistä, jota harmi kyllä on hyvin vaikea saada. Tämä on Daniele Gattin, Klaus Tennstedtin ja Ivan Fischerin kaltaisten interventionistien antiteesi, ja erinomainen juuri sellaisena ja siksi.

Kuten alussa kirjoitin, Mahlerin neljäs sinfonia on todella onnekas levyllä. Aivan välttämättömiä ovat Mengelbergin, Horensteinin ja Kletzkin taltioinnit; samalle tasolle nostaisin myös Barbirollin ja Kubelikin. Klemperer on täysin oman tiensä kulkijana pakko ainakin kuulla. Hänen levytyksensä jälkeen teos ei enää kuulosta samalta. Uudemmista levytyksistä parhaita ovat Skrowaczewski, Boulez, Maazel, Ivan Fischer, Gielen ja Chailly. Eivät Szell, Haitink, Bernstein (mieluummin vanhempi levytys), Solti, Reiner, Inbal, Bertini, Levine tai Tilson Thomaskaan levyhyllyä riko. Tosikeräilijöillä on myös tietenkin Walterin levytys, ja Karajankin pysyy enimmäkseen miltei asiassa. Abravanel nousisi muutoin aivan huippujen joukkoon, jos vain hänellä olisi ollut käytössään jokin vähemmän provinsiaalinen soittajisto.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anton Bruckner: 6. sinfonia

Jo perustaessani Mahler-blogin pidin mahdollisena aihepiirin laajentamista myöhemmin Brucknerin sinfonioihin. Tietenkään Mahlerin musiikki ei ole tyhjentynyt, mutta en ole vähään aikaan pystynyt kuuntelemaan hänen musiikkiaan niin analyyttisellä korvalla, että olisin hänen musiikkinsa levytyksiä pystynyt ruotimaan sanallisesti. Nyt on toisen suuren sinfonikon, Anton Brucknerin (1824-1896) vuoro.  Aloitan kuudennesta sinfoniasta, sillä se on ollut itselleni ajankohtaisin Brucknerin sinfonia koko tämän kalenterivuoden. Se on Brucknerin "kypsistä" - kaikin puolin vältettävä epiteetti - sinfonioista vähiten suosittu, lyhyin ja kompaktein. Teoksen ensiosa Majestoso on rytmiikaltaan jatkuvine rubatoineen haastava, Brucknerin rytmikkäin sinfonian ensiosa ensimmäisen sinfonian ohella. Teoksen toinen osa on aivan iki-ihana; Adagio (Sehr feierlich) on jousivoittoinen, ja sen oboesoolo palauttaa minut edelleenkin aikaan, jossa surin ensirakkauteni päättymistä. Varsinainen scherzo-osa si

6. "Traaginen" sinfonia

Mahlerin sinfonioista 6. sinfonia on tällä hetkellä minulle ohisoittosinfonia. Tämän traagiseksi sanotun sinfonian esityskäytännöissä on erimielisyyttä, missä järjestyksessä teoksen kaksi keskimmäistä osaa pitäisi soittaa. Itse olen tottunut siihen, että ensin tulee kaksi marssia ja adagio-osa vasta kolmantena. Finaali on valtava kontrapunktinen pyörre. Itse liitän Mahlerin kutosen formulakuljettaja Ayrton Sennan kuolemaan. Kuuntelin kommuunissani George Szellin levytystä kun olohuoneesta kämppikseni poikaystävä huusi aijai. Ayrton Senna oli kolaroinut. Klaus Tennstedt in live-taltioinnit ovat hänen studiotaltiointejaan paremmassa maineessa, ja moni etenkin Brittein saarilla vannoo Tennstedtin nimiin. Hän ikään kuin täytti Horensteinin paikan, jatkoi siitä mihin tämä oli jäänyt. Kuudennesta sinfoniasta kumma kyllä ensimmäinen osa kuulosti livetaltioinnissa vuodelta 1991  London Philharmonic in kanssa suhteellisen joutuisalta, vaikka onkin kellotettuna yksi kaikkein hitaimpia taltio