Kuten Tony Duggan on todennut, Mahlerin yhdeksäs sinfonia on "conductor proof" eli immuuni kapellimestareiden inkompetensille. Kelvollisesti sinfonia on ylöspantu niin moneen otteeseen, että joudun rajoittamaan katsaukseni sellaisiin levytyksiin, jotka tuovat jotain oleellista teoksen ymmärtämiseen. Lisäksi katson tarpeelliseksi varoittaa joistakin versioista.
Moni levytys sortuu siihen, että lähes puolituntiseen osaan ladataan koko ilmaisupaletti, kaikki, mitä on sanottavaa. Tämä top-heavy -style voi uuvuttaa kuulijan niin ettei hän enää samalla istunnolla jaksa kuunnella ensimmäistä osaa edemmäs. Tosin kyllä teos itsessään on aika lailla etupainoinen: sinänsä kaunis ja substantiaalinenkin finaali on lähinnä resignaatiota, irtipäästämistä, jännitteen purkamista.
Mahlerin 9. sinfonia on hyvästijätön sarja: siinä jätetään hyvästejä romantiikalle, 1800-luvulle, humanismille, maallisille iloille, laululle, viinille, elämälle ja maailmalle yleensä. Ensimmäisen osan koodan romahduksessa koko siihenastinen tunnettu maailma romahtaa kuin mustaan aukkoon.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon filharmonia-orkesterin esitys alkaa heti kärventävällä intensiteetillä. Yleisilme on konflikteja korostava. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan aivan lunasta lupauksiaan. Toinen osa Im Tempo des Gemächlichen Ländlers alkaa railakkaasti ja reippaasti, mutta triomaiset hiljaisemmat kohdat laahaavat. Poco pio mosso subito -episodi sen sijaan menee paljon paremmin, ja siitä eteenpäinkin. Osan loppupuolen Tempo II on toteutettu oikein irtonaisesti ja räyhäkkäästi. Kolmas scherzo-osa on irtonainen, tempoiltaan äkkiväärä amok-juoksu, kuten kuuluukin. Se on erinomaisesti toteutettu. Finaali pysyy kyllä koossa, mikä on joskus fragmentaariselle Sinopolille saavutus sinänsä, mutta siltikin vieläkin enemmän olisi ollut saatavissa. Sen osoittavat esimerkiksi Barbirolli, Klemperer, Haitink ja Horenstein.
Leonard Bernsteinin vanhempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa alkaa todella laulavasti ja riipaisevalla jousisoinnilla. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen osan vanhetessa. Tietyllä tavalla paikka paikoin etenkin ensiosan kliimaksin jälkeisissä jälkilöylyissä vaikutelma on sellainen, että Bernstein hyökkää tahtien päälle, polkee aika raskaalla tahtijalalla eikä ihan malta odottaa musiikin tulemista omassa luonnollisessa tahdissaan. Hän ikään kuin heittää löylyä vaikka sauna on jo pois päältä. Toisen osan ländler-scherzossa puupuhaltimet prominoivat harvinaisen selkeästi. Tässäkin tempoa poljetaan aina painokkaasti, ja rubato on äkkiväärin kuulemani. Ländler-osa salakavalasti kiihdyttää tempoaan, ja juuri ennen lopun suvantoa kaahataan jo sata laudassa. Hämmästyttävää kyllä, kaiken tämän Bernstein tekee varsin luontevasti ja karismaattisesti, ja ratkaisut eivät tunnu hänestä vaan Mahlerista lähteneiltä. Kolmas scherzo-osa on kaikkein oikeaoppisimmin toteutettu ilman suurempia bernsteinismejä. Finaalin Bernstein vetää todella intensiivisesti, ja osoittaa, että tämä on mahdollista 22 minuutissa ilman että kuulostettaisiin yhtäänkään hosuvilta. Tämä tiedoksi Levinellekin, mutta yhtä lailla Bruno Walterille. En osaa määritellä, mikä pudottaa tämän levytysten aivan terävimmästä kärjestä; se jokin ei ole kahden ensimmäisen osan ajoittain eksentrismi. Oikeastaan tämä levytys on kuin intensiivisempi versio Bruno Walterin levytyksestä, ja newyorkkilaiset osaavat Mahlerinsa. Joka tapauksessa aivan erinomainen levytys.
Uudemman taltioinnin Bernstein on tehnyt Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa. Hekin osaavat Mahlerinsa. Kuitenkin tästä puuttuu se flow, joka luonnehti varhaisempaa taltiointia. Ensimmäinen osa jotenkin uneliaan, käsijarruilla vedetyn ensimmäisen reilun 10 minuutin jälkeen herää henkiin. Tästä on tulossa kamppailu. Se jäi kuitenkin lyhyeksi myrskyksi, ja ensiosan koodaan johtava kehittely on jotenkin hajanainen ja paikoin Bernsteinilta yllättäen jopa alilatautunut, ikäänkuin väliinpitämätön, disengaged.
Ländlerin alkupuoli on todellakin gemächlich, melkein flegmaattinen. Eloa se saa vasta toisella puoliskollaan. Scherzo menee paremmin, mutta ei se ole mikään kontrollin mestarinäyte: yllättävän viimeistelemätöntä on Concertgebouw´n soitto. Esityksen parasta antia on intensiivinen adagio-osa, jossa on suuria dynaamisia kontrasteja: hiljainen on todella hiljaista, ja nousut hädin tuskin pysyvät cd-soittimen sisällä, vaikka ei niitä sinne ollut tarkoitettukaan.
Rafael Kubelikin levytys Baijerin radio-orkesterin kanssa on tunneskaalaltaan varsin hillitty, koherentti kokonaisuus. Vajaa 8 minuutin kohdalla heristän korviani. Kubelik poimi ja nosti esiin todella maagisen harppusynkopaation, jota suurin osa muista maestroista ei saa kuuluville. Paitsi Gielen, mutta hänellä se ei ole yhtä painoton. Ensimmäinen scherzo on ehkä turhankin gemächlich eli miellyttävä, ja toinenkin scherzo on varsin idyllinen. Finaali on tiivis ja nafti kokonaisuus, mutta intensiteetissä jää esimerkiksi Barbirollista tai Horensteinistä. Olisi ehkä turhankin häijyä leimata Kubelikin levytys läpisoitoksi, mutta ei se kovassa kilpailussa nouse huippulevytysten joukkoon.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri tarjoavat ainakin 1. osan puolesta parhaan kuulemani digitaalisen levytyksen: rauhallisen, eloisasti äänitetyn mutta tunnemaisemaltaan sopivasti lohduttoman ja törisevän levytyksen. Toisessa osassa lupaava alku lässähtää, ja tunnelma on aivan liian comodo, leppoinen. Toinen scherzo-osa menee vähän paremmin, mutta varsin keveällä otteella sekin. Rutiinin yläpuolelle ei kumpikaan scherzo nouse. Viimeisen osan soittavat kauniisti, mutta intensiteetti ei tahdo riittää huippuversioiden joukkoon. Vahinko, että ensimmäisen osan lataus ei kanna pidemmälle.
Riccardo Chailly ja Concertgebouw-orkesteri tarjoavat käsittämättömän muhkeaa virtuositeettia, etenkin toisessa scherzossa, joka on komeimmalta kuulostavia levytettyjä Mahlerin sinfoniaosia koskaan. Jos haluaa teoksen muhkeankuuloisena, silloin tuskin voi tehdä paremmin kuin tämä. Chailly on Levine ++.
Pierre Boulezin johtama Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksen ensimmäinen osa on sielunmaisemaltaan varsin raaka. Soitettu se on jokseenkin loistavasti, ja osa pysyy suhteellisen verkkaisenakin hyvin kasassa. Boulez on selvästikin Klempererin sukulaissielu siinä miten hän näkee 9. sinfonian: kosiskelematta, äärimmäisen raakana teoksena. Ländler ei sitten kyllä valitettavasti ole ländleriä nähnytkään, sen verran schweinsteigerinraskaasti tässä poljetaan. Raskaan alun jälkeen Boulez ottaa hieman jalkaa pois polkimelta, ja triomainen lopetus on irtonaisesti soitettu. Puupuhaltimet erottuvat todella hienosti. Toinen scherzo on huomattavasti kevyemmällä jalalla toteutettu, ja edelleenkin soitto on hämmästyttävän tarkkaa; tosin Mahlerin "huumorille" Boulez on immuuni. Finaalin Boulez esittää melko vauhdikkaasti mutta yllättävän intensiivisesti, ja Chicagon sointi on aivan fantastinen: siinä on edelleenkin ripaus Soltin teräksisyyttä, mutta myös annos laulavuutta. Päivitetty Klemperer nykyaikaan, yksi parhaista moderneista levytyksistä.
Kilpailu on kovaa 9. sinfonian levytyksissä, onhan yhdeksäinen erityisen onnekas sinfonia levyllä, mutta Maurice Abravanelin johtaman Utahin sinfoniaorkesterin äänenväri on Mahlerille korrekti. Ensimmäisen osan kliimaksissa vaskien ääni särkyy sopivasti. Ländler on sitten erittäin riehakas ja tanssillinen. Tässä Abravanel onnistuu erinomaisesti, vaikkakin ländlerin trio-osassa ääni särkyy. Sinfonian jälkipuolisko ei sitten ole ihan yhtä muistettava; varsinkin toinen scherzo kulkee ohitse jälkiä jättämättä.
Jos Mahlerin yhdeksäisestä pitäisi valita vain yksi all-round -levytys, jolla pitäisi tulla toimeen, päätyisin Bernard Haitinkin johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytykseen. Soitto on tietenkin fantastista, mutta ei unettavan tasaista kuin toisinaan Haitinkin Mahler, vaan eloisaa ja herkkää.
Sinfonian ensiosan dynamiikka on niin täydellisesti hallittu, että ajoittain miltei tulee vaikutelma ylihallinnasta. Onneksi nämä ajatuksen harha-askeleet haihtuvat ennen hahmon saamista. Kun Horensteinia voi luonnehtia inhorealistiksi, Walteria nostalgikoksi, Klempereriä raa'aksi, niin tälle on vaikea keksiä tyylilajia. Tässä on Mahleria, ei sen enempää eikä vähempää, "object lesson" Mahlerin yhdeksännen johtamisesta, ja sen takana oli tuolloin vain 40-vuotias kapellimestari! Toinen, ländler-osa lähtee suhteellisen joutuisasti liikenteeseen. Erotteleva äänitys nostaa osan vauhtiin päästyä vasket hienosti esille, ja jouset huolehtivat tarkasti temmossa pysymisestä. Osan rauhallisesta lopetuksesta Haitink nostaa enemmän detaljeja esiin kuin kukaan.
Kolmas osa amok-juoksu Rondo - burleske. Sehr trotzig on orkesterivirtuositeetin juhlaa, Mahlerin omaperäistä huumoria unohtamatta. Erinomainen esimerkki iskutarkkuudesta mutta myös karakterisaation tarkkuudesta on trumpettien hyökkäys suunnilleen kohdassa 11.10.
Finaalin Haitink soitattaa linjakkaasti, ottaen etäisyyttä, toisin kuin esimerkiksi Barbirolli, joka ei halua päästää irti, vaan pitää viimeisillä voimillaan kiinni, kyynelehtien kaiken, ei vain sinfonian, vaan kaiken loppumista. Haitinkin tyylinä on rauhallinen resignaatio, irti päästämisen hyväksyminen. Lopun hän antaa hienosti hiipua pikku hiljaa pois.
Haitinkin vähän tuoreempi Concertgebouw-levytys 80-luvun joulukonserttien sarjasta ei ole teknisenä suorituksena aivan niin virheetön mutta hitusen riipaisevampi kuin studiolevytys, ja legatomaisempi, kun taas studiolevytys miltei hukkuu kohdevalaistuihin yksityiskohtiin. Konfliktia tämä tarjoaa myös analyyttistä studiolevytystä enemmän.
Scherzo-osa on Kerstmatinee-sarjassa ehkä jonkin verran rauhallisempi kuin studiolevytyksessä. Toisen scherzon tuntuma on eteenpäinkaatuva mutta miltei painoton. Tragedian kevyt siipi pyyhkäisee ylitse, tai ohitse, mutta ei kaada. Sarkasmi jää tästä varsin suoraviivaisesta suorituksesta loistamaan poissaolollaan. Meno osan loppua kohtaan menee yhä epätoivoisemmaksi, ja tahti on niin hurja että soitto pysyy juuri ja juuri koossa.
Teoksen päättävä Adagio on tässä studiolevytystä tiheämpitunnelmainen ja hitaammanoloinen. Livelevytys ei varsinaisesti haasta Haitinkin studiolevytystä, vaan on hieno omilla ehdoillaan.
Mahlerin puolesta paljon pioneerityötä Berliinissä teki yllättäen englantilainen sir John Barbirolli, paradoksaalista kyllä. Hänen levytyksensä Berliinin filharmonikkojen kanssa on klassikko, vaikkakaan se ei koostu yhdestä vaan useammasta esityksestä. Ilmankos siitä syntyykin jotenkin liimattu vaikutelma: palaset eivät oikein tunnu kuuluvan yhteen.
Barbirolli vetää teoksen melko lailla appasionata. Tästä huolimatta ensiosan intensiivinen alku laskeutuu hämmästyttävän rauhalliseksi idylliksi 8 minuutin syncopé-kohdalla, ja siitä eteenpäin esitys ainakin ensiosan lopun osalta asettuu hieman rajua alkuvetoa rauhallisemmaksi. Ensiosan koodaromahduksen vasket ovat todella uljaita, muistuttaen Karajanin kuuluisasta soinnista. Toinen osa menee melko joutuisassa tempossa, mutta se on soitettu varsin keveällä poljennolla. Siihen kaipaisi ehkä tiukempaa otetta, voimakkaammin karakterisoitua rytmiikkaa. Jälkimmäinen scherzo-osa kulkee varsin rauhallisesti, ja viimeiset pari minuuttia se hidastuu entisestään. Nämä viime metrit on kyllä myös varsin irtonaisesti ja erittelevästi soitettu. Kaiken kaikkiaan keskiosiin kaipaisi enemmän karakteeria, ei vähiten katastrofin tai ilkeyden tuntumaa.
Levytyksen glooria tulee lunastettua adagio-osassa, joka on ylittämätön, ei vähiten siksi että sen on kontekstualisoinut ja yleensäkin koko teoksen esitellyt minulle Woody Allenin elokuva, jossa ollaan konsertissa ja sen soundträckinä soi juuri Barbirollin levytys. Finaalin Barbirolli tekee paremmin kuin luultavasti yksikään toinen, varsinkin tiivistunnelmaisimmat kohdat hän vetää kaikkein kauneimmin ja herkimmin. Varsinkin finaalin takia Barbirolli kannattaa ainakin kuulla, muuten ei ole ihan ehdottominta kärkeä klassikkostatuksestaan huolimatta.
Immoralisti Otto Klemperer tarjoaa Lontoon filharmonia-orkesterin kanssa tyylilleen uskollisesti linjakkaan ja tunteilemattoman esityksen, joka on yksi levytyshistorian suurimmista taltioinneista, jossa on autenttisuuden ja autoritaarisuuden sädekehää. Lisäksi kyse on yhdestä Klempererin suurimmista levytyksistä.
Kaikkea sentimentaalisuutta karttava Klemperer luo tässä paradoksaalisesti yhden kaikkein järkyttävimmistä tulkinnoista, joka on raakuudessaan suorastaan julma. Maailmanloppu ei tässä totisesti ole kaukana. Kun Walter on tulkinnassaan nostalginen, pyöreä ja kiltti, Klemperer on moderni, kulmikas ja häijy. Mahlerin tunteneiden aikalaisten - Walterin ja Klempererin - tulkinnat kannattaa todellakin kuunnella vaikka peräkkäin; Klempererin omin sanoin hän oli immoralisti kun taas Walter oli moralisti.
Paradoksaalisesti sinfonian ensimmäinen osa on suorastaan kärventävän intensiivinen, Klempererin ehkä intensiivisin taltiointi Brucknerin kutosen ohella. Ensiosan kliimaksin pasuunat kuulostavat niin raaoilta, että kaikissa muissa tulkinnoissa ne tämän jälkeen ovat auttamatta jotenkin vaisuja. Todellisia tuomiopäivän pasuunoita.
Jos Klempererin levytys olisi millään tavalla kiistanalainen, tämä johtuisi melko raskaalla kengällä poljetusta kahdesta keskimmäisestä scherzo-osista.Toisen osan ländler on varsin verkkainen, miltei raskas mutta hyvin erittelevä. Verkkaudesta huolimatta Klempererin huumori korostuu. Todellista Schweinsteiger-huumoria tosin, todella painavalla kengällä poljettu. Toinenkin scherzo on varsin verkkainen, ja siinä puupuhaltimet kiljuvat kuin Hitchcockin linnuissa, vihaiset linnut 45 vuotta ennen Angry Birdsejä.
Sinfonian finaali on varsin juhlava ja ylevä Klempererin käsissä. Tässä mennään loppua kohti pystypäin, ei antautuneena tai väsähtäneenä. Klemperer rakentaa osan todella hienosti: loppua kohden tempo hidastuu, ja intensiteetti kasvaa. Barbirollin ohella ehkä hienoin finaali.
Suurimman osan muista levytyksistä voi tämän jälkeen heittää suosiolla roskiin. Todellisen klassikon tunnistaa siitä, että siitä löytää vuosienkin jälkeen uusia kulmia. Klemperer on juuri tällainen levytys: se kestää ja kasvaa.
Vertailun vuoksi Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin levytys on nostalginen, hellä, suorastaan autumnaalinen. Olen siihen kasvanut kiinni, se oli ainoa versioni teoksesta miltei 20 vuoden ajan. Losangelesiläiset freelancemuusikot ylittävät itsensä, ja äänitys on upea: sekä äärimmäisen täyteläinen että erotteleva, parempi kuin moni nykyaikainen äänitys.
Esitys ei tarjoa yllätyksiä varsinkaan minulle, vaan pikemminkin se on kuin nojatuolimatka rakkaan ystävän kanssa. Jos teoksesta haluaa enemmän kontrasteja ja konflikteja, sitten kannattaa kuunnella esimerkiksi Klempereriä, mikä ei tarkoita sitä että Walter tarjoilisi pelkkää pumpulia. Ei. Hänen vaskensa ja kliimaksinsa ovat kuitenkin hyväntahtoisia, vuorenhuiput pyöreitä.
Ensimmäinen scherzo-osa eli ländler on koko lailla ihanteellisesti toteutettu: se vetoaa Walterin hyväntahtoiseen huumoriin ja lyrisismiin ja saa häneltä vastakaikua. Toinen scherzo-osa on sekin erinomainen, ja erotteleva äänitys nostaa hienosti esiin niin vaskia kuin puupuhaltimiakin, ja Walter hallitsee osan haastavan rytmiikan hienosti. Soitto ei ehkä ole aivan niin responsiivista kuin vaikka Haitinkin Concertgebouw'lla, mutta tässä lämmittää mieltä esityksestä välittyvä inhimillinen lämpö, jota ei oikein voi selittää.
Sinfonian finaalista Walter ei taida pitää. Sen verran hän sen poiskiirehtii eikä siitä oikein pääse muodostumaan sinfonialle huipennusta. Tämä siis on ollut käsitykseni neljännesvuosisadan. Nyt laajempi vertailu on paljastanut, että finaalia ei tarvitsekaan laahata ja siltikin se voi olla huipennus. Eikä Walter mitenkään hätäile, jos häntä nopeampi Mitropouloskin tekee finaalista ihan järkeenkäypän. Finaalin lopetus Walterilla on siinä mielessä hieno, että siinä piano, jopa pianissimo kuuluu eikä sitä vaienneta äänityksellä kuulumattomiin.
On kiintoisaa verrata em. studiolevytykseen Walterin konserttitaltiointia Wienistä vuodelta 1938. Kyllä siinä on huomattavissa samoja nostalgisia piirteitä. Jos haluaa kuulla tämän taltioinnin kaikessa loistossaan, kannattaa kuunnella Youtubesta 3D-masterointi, joka paljastaa yllättävänkin paljon, jopa wieniläistä menneen maailman jousisointia ja jopa puupuhaltimia. Ehdottoman välttämätön dokumentti historiallisten äänitteiden keräilijöille ja vakaville Mahler-keräilijöille, samalla tavalla kuin Mengelbergin Mahlerin nelonen.
Ensimmäisen osan alkupuolella se äsken kehumani wieniläissointi ei missään nimessä ole puhdas. Kuuluisa jousisointi on paikoin jopa opaakki, mutta se taitaa vain olla 1800-luvun glissando, joka särkee yhtenäisen pinnan. Ensiosan harput erottuvat tässä vanhasta äänityksestä huolimatta poikkeuksellisen hyvin 8 minuutin kohdalla, ja etenee miltei etukenoista tahtia varsin vauhdikkaasti. Walterin esitystä kuunnellessa tulee mieleen olevansa elävän organismin äärellä. Ländler-osan Walter tulkitsee tunnetusti osuvasti, ja tässä keskeisessä roolissa olevat puupuhaltimet kyllä erottuvat, vaikka ääni välillä särkyykin. Scherzo-osa on ennätysvauhdikas ja eloisa, selvästi vauhdikkaampi kuin Columbia-levytyksessä.
Sinfonian finaali on markkinoiden nopein, tai pitäisi ehkä sanoa lyhyin, sillä ei se ole mitenkään hosuttu, pikemminkin intohimoinen. Viulusoolo sen alkupuolella on kauniimpi kuin missään muussa levytyksessä. Oikeastaan alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että finaali onkin hyvä ottaa suhteellisen rivakassa tempossa.
Karel Ancerlin johtaman Tsekkiläisen filharmonian levytys kuulostaa oikealta heti alusta alkaen. Ensimmäinen osa lähtee varsin rivakasti liikkeelle, sitten tahti tasaantuu. Ancerl onnistuu säätelemään teoksen dynamiikan hyvin taitavasti, pitäen kokonaisuuden kuitenkin erinomaisesti näpeissään. Harvoin Mahlerin ysin ensimmäinen osa kuulostaa näin jäntevältä ja yhtenäiseltä. Sointi on hyvin eloisa ja paikoin jopa raaka: jouset kiljuvat ja vasket törisevät. Ensiosan kliimaksissa vasket dominoivat, mutta varsin puhtaasti.
Toinen ländler-osa on harvinaisen vauhdikas ja eloisa, etenkin puupuhaltimet karakterisoivat vahvasti. Minulla on heikkous Bruno Walterin ländleriin, mutta tämä siltikin saattaa olla ylittämätön nimenomaan eloisuudessaan, ja rivakassakin vauhdissa rytmi pysyy hanskassa ja puupuhaltimet mukana. Toisessa scherzossa soittajisto pysyy hämmästyttävän hyvin mukana Ancerlin responsiivisessa rytminkäsittelyssä. Tsekkiläinen filharmonia on hämmästyttävän vähän länsimaissa tunnettu todellinen huippuorkesteri.
Finaalin viulusoolo on harvinaisen kaunis ja erottuu hyvin. Ylipäätään jousisointi on upea, samaan tapaan kuin Dresdenin valtionorkesterilla. Muutenkin finaali on tiivistunnelmainen, kuin henkeä pidätellen soitettu. Huippulevytys, aivan ehdoton huippu, harvinaisen koherentti näkemys. Jostain syystä se vain ei oikein ole itselläni kestänyt toistuvia kuunteluita.
Erinomainen on myös Kurt Sanderlingin livetaltiointi BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa vuodelta 1982. Siinä Sanderling rakentaa vähitellen vähän Klempererin tai Horensteinin tyyliin. Äärimmäisen humaani, yleensä jopa pehmeä muusikko kykenee tässä yllättäväänkin raakuuteen paikoitellen. Äänitys paikka paikoin hieman särkee, mutta toisaalta se korostaa esityksen raakoja aspekteja: esimerkiksi ensimmäisen osan kliimaksi 17 minuutin kohdalla harvoin kuulostaa näin raaistavalta: vain Klempererillä, Ancerlilla ja ehkä Horensteinilla.
Ländler alkaa miltei saumattomasti ensimmäisestä osasta, ollen varsin rauhallinen. Toinen scherzo menee sekin varsin rauhallisesti, puupuhaltimien ollen varsin esillä. Orkesterin sointi on elävä, livetaltiointiin sopien. Sinfonian finaali saa Sanderlingilta varsin verkkaisen, kauniin ja elegisen esityksen, jossa on luopumisen makua. Kokonaisuutena erinomainen ja vahva esitys, top 10- mutta ei aivan top 5 -kamaa.
Moni levytys sortuu siihen, että lähes puolituntiseen osaan ladataan koko ilmaisupaletti, kaikki, mitä on sanottavaa. Tämä top-heavy -style voi uuvuttaa kuulijan niin ettei hän enää samalla istunnolla jaksa kuunnella ensimmäistä osaa edemmäs. Tosin kyllä teos itsessään on aika lailla etupainoinen: sinänsä kaunis ja substantiaalinenkin finaali on lähinnä resignaatiota, irtipäästämistä, jännitteen purkamista.
Mahlerin 9. sinfonia on hyvästijätön sarja: siinä jätetään hyvästejä romantiikalle, 1800-luvulle, humanismille, maallisille iloille, laululle, viinille, elämälle ja maailmalle yleensä. Ensimmäisen osan koodan romahduksessa koko siihenastinen tunnettu maailma romahtaa kuin mustaan aukkoon.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon filharmonia-orkesterin esitys alkaa heti kärventävällä intensiteetillä. Yleisilme on konflikteja korostava. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan aivan lunasta lupauksiaan. Toinen osa Im Tempo des Gemächlichen Ländlers alkaa railakkaasti ja reippaasti, mutta triomaiset hiljaisemmat kohdat laahaavat. Poco pio mosso subito -episodi sen sijaan menee paljon paremmin, ja siitä eteenpäinkin. Osan loppupuolen Tempo II on toteutettu oikein irtonaisesti ja räyhäkkäästi. Kolmas scherzo-osa on irtonainen, tempoiltaan äkkiväärä amok-juoksu, kuten kuuluukin. Se on erinomaisesti toteutettu. Finaali pysyy kyllä koossa, mikä on joskus fragmentaariselle Sinopolille saavutus sinänsä, mutta siltikin vieläkin enemmän olisi ollut saatavissa. Sen osoittavat esimerkiksi Barbirolli, Klemperer, Haitink ja Horenstein.
Leonard Bernsteinin vanhempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa alkaa todella laulavasti ja riipaisevalla jousisoinnilla. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen osan vanhetessa. Tietyllä tavalla paikka paikoin etenkin ensiosan kliimaksin jälkeisissä jälkilöylyissä vaikutelma on sellainen, että Bernstein hyökkää tahtien päälle, polkee aika raskaalla tahtijalalla eikä ihan malta odottaa musiikin tulemista omassa luonnollisessa tahdissaan. Hän ikään kuin heittää löylyä vaikka sauna on jo pois päältä. Toisen osan ländler-scherzossa puupuhaltimet prominoivat harvinaisen selkeästi. Tässäkin tempoa poljetaan aina painokkaasti, ja rubato on äkkiväärin kuulemani. Ländler-osa salakavalasti kiihdyttää tempoaan, ja juuri ennen lopun suvantoa kaahataan jo sata laudassa. Hämmästyttävää kyllä, kaiken tämän Bernstein tekee varsin luontevasti ja karismaattisesti, ja ratkaisut eivät tunnu hänestä vaan Mahlerista lähteneiltä. Kolmas scherzo-osa on kaikkein oikeaoppisimmin toteutettu ilman suurempia bernsteinismejä. Finaalin Bernstein vetää todella intensiivisesti, ja osoittaa, että tämä on mahdollista 22 minuutissa ilman että kuulostettaisiin yhtäänkään hosuvilta. Tämä tiedoksi Levinellekin, mutta yhtä lailla Bruno Walterille. En osaa määritellä, mikä pudottaa tämän levytysten aivan terävimmästä kärjestä; se jokin ei ole kahden ensimmäisen osan ajoittain eksentrismi. Oikeastaan tämä levytys on kuin intensiivisempi versio Bruno Walterin levytyksestä, ja newyorkkilaiset osaavat Mahlerinsa. Joka tapauksessa aivan erinomainen levytys.
Uudemman taltioinnin Bernstein on tehnyt Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa. Hekin osaavat Mahlerinsa. Kuitenkin tästä puuttuu se flow, joka luonnehti varhaisempaa taltiointia. Ensimmäinen osa jotenkin uneliaan, käsijarruilla vedetyn ensimmäisen reilun 10 minuutin jälkeen herää henkiin. Tästä on tulossa kamppailu. Se jäi kuitenkin lyhyeksi myrskyksi, ja ensiosan koodaan johtava kehittely on jotenkin hajanainen ja paikoin Bernsteinilta yllättäen jopa alilatautunut, ikäänkuin väliinpitämätön, disengaged.
Ländlerin alkupuoli on todellakin gemächlich, melkein flegmaattinen. Eloa se saa vasta toisella puoliskollaan. Scherzo menee paremmin, mutta ei se ole mikään kontrollin mestarinäyte: yllättävän viimeistelemätöntä on Concertgebouw´n soitto. Esityksen parasta antia on intensiivinen adagio-osa, jossa on suuria dynaamisia kontrasteja: hiljainen on todella hiljaista, ja nousut hädin tuskin pysyvät cd-soittimen sisällä, vaikka ei niitä sinne ollut tarkoitettukaan.
Rafael Kubelikin levytys Baijerin radio-orkesterin kanssa on tunneskaalaltaan varsin hillitty, koherentti kokonaisuus. Vajaa 8 minuutin kohdalla heristän korviani. Kubelik poimi ja nosti esiin todella maagisen harppusynkopaation, jota suurin osa muista maestroista ei saa kuuluville. Paitsi Gielen, mutta hänellä se ei ole yhtä painoton. Ensimmäinen scherzo on ehkä turhankin gemächlich eli miellyttävä, ja toinenkin scherzo on varsin idyllinen. Finaali on tiivis ja nafti kokonaisuus, mutta intensiteetissä jää esimerkiksi Barbirollista tai Horensteinistä. Olisi ehkä turhankin häijyä leimata Kubelikin levytys läpisoitoksi, mutta ei se kovassa kilpailussa nouse huippulevytysten joukkoon.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri tarjoavat ainakin 1. osan puolesta parhaan kuulemani digitaalisen levytyksen: rauhallisen, eloisasti äänitetyn mutta tunnemaisemaltaan sopivasti lohduttoman ja törisevän levytyksen. Toisessa osassa lupaava alku lässähtää, ja tunnelma on aivan liian comodo, leppoinen. Toinen scherzo-osa menee vähän paremmin, mutta varsin keveällä otteella sekin. Rutiinin yläpuolelle ei kumpikaan scherzo nouse. Viimeisen osan soittavat kauniisti, mutta intensiteetti ei tahdo riittää huippuversioiden joukkoon. Vahinko, että ensimmäisen osan lataus ei kanna pidemmälle.
Riccardo Chailly ja Concertgebouw-orkesteri tarjoavat käsittämättömän muhkeaa virtuositeettia, etenkin toisessa scherzossa, joka on komeimmalta kuulostavia levytettyjä Mahlerin sinfoniaosia koskaan. Jos haluaa teoksen muhkeankuuloisena, silloin tuskin voi tehdä paremmin kuin tämä. Chailly on Levine ++.
Pierre Boulezin johtama Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksen ensimmäinen osa on sielunmaisemaltaan varsin raaka. Soitettu se on jokseenkin loistavasti, ja osa pysyy suhteellisen verkkaisenakin hyvin kasassa. Boulez on selvästikin Klempererin sukulaissielu siinä miten hän näkee 9. sinfonian: kosiskelematta, äärimmäisen raakana teoksena. Ländler ei sitten kyllä valitettavasti ole ländleriä nähnytkään, sen verran schweinsteigerinraskaasti tässä poljetaan. Raskaan alun jälkeen Boulez ottaa hieman jalkaa pois polkimelta, ja triomainen lopetus on irtonaisesti soitettu. Puupuhaltimet erottuvat todella hienosti. Toinen scherzo on huomattavasti kevyemmällä jalalla toteutettu, ja edelleenkin soitto on hämmästyttävän tarkkaa; tosin Mahlerin "huumorille" Boulez on immuuni. Finaalin Boulez esittää melko vauhdikkaasti mutta yllättävän intensiivisesti, ja Chicagon sointi on aivan fantastinen: siinä on edelleenkin ripaus Soltin teräksisyyttä, mutta myös annos laulavuutta. Päivitetty Klemperer nykyaikaan, yksi parhaista moderneista levytyksistä.
Kilpailu on kovaa 9. sinfonian levytyksissä, onhan yhdeksäinen erityisen onnekas sinfonia levyllä, mutta Maurice Abravanelin johtaman Utahin sinfoniaorkesterin äänenväri on Mahlerille korrekti. Ensimmäisen osan kliimaksissa vaskien ääni särkyy sopivasti. Ländler on sitten erittäin riehakas ja tanssillinen. Tässä Abravanel onnistuu erinomaisesti, vaikkakin ländlerin trio-osassa ääni särkyy. Sinfonian jälkipuolisko ei sitten ole ihan yhtä muistettava; varsinkin toinen scherzo kulkee ohitse jälkiä jättämättä.
Jos Mahlerin yhdeksäisestä pitäisi valita vain yksi all-round -levytys, jolla pitäisi tulla toimeen, päätyisin Bernard Haitinkin johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytykseen. Soitto on tietenkin fantastista, mutta ei unettavan tasaista kuin toisinaan Haitinkin Mahler, vaan eloisaa ja herkkää.
Sinfonian ensiosan dynamiikka on niin täydellisesti hallittu, että ajoittain miltei tulee vaikutelma ylihallinnasta. Onneksi nämä ajatuksen harha-askeleet haihtuvat ennen hahmon saamista. Kun Horensteinia voi luonnehtia inhorealistiksi, Walteria nostalgikoksi, Klempereriä raa'aksi, niin tälle on vaikea keksiä tyylilajia. Tässä on Mahleria, ei sen enempää eikä vähempää, "object lesson" Mahlerin yhdeksännen johtamisesta, ja sen takana oli tuolloin vain 40-vuotias kapellimestari! Toinen, ländler-osa lähtee suhteellisen joutuisasti liikenteeseen. Erotteleva äänitys nostaa osan vauhtiin päästyä vasket hienosti esille, ja jouset huolehtivat tarkasti temmossa pysymisestä. Osan rauhallisesta lopetuksesta Haitink nostaa enemmän detaljeja esiin kuin kukaan.
Kolmas osa amok-juoksu Rondo - burleske. Sehr trotzig on orkesterivirtuositeetin juhlaa, Mahlerin omaperäistä huumoria unohtamatta. Erinomainen esimerkki iskutarkkuudesta mutta myös karakterisaation tarkkuudesta on trumpettien hyökkäys suunnilleen kohdassa 11.10.
Finaalin Haitink soitattaa linjakkaasti, ottaen etäisyyttä, toisin kuin esimerkiksi Barbirolli, joka ei halua päästää irti, vaan pitää viimeisillä voimillaan kiinni, kyynelehtien kaiken, ei vain sinfonian, vaan kaiken loppumista. Haitinkin tyylinä on rauhallinen resignaatio, irti päästämisen hyväksyminen. Lopun hän antaa hienosti hiipua pikku hiljaa pois.
Haitinkin vähän tuoreempi Concertgebouw-levytys 80-luvun joulukonserttien sarjasta ei ole teknisenä suorituksena aivan niin virheetön mutta hitusen riipaisevampi kuin studiolevytys, ja legatomaisempi, kun taas studiolevytys miltei hukkuu kohdevalaistuihin yksityiskohtiin. Konfliktia tämä tarjoaa myös analyyttistä studiolevytystä enemmän.
Scherzo-osa on Kerstmatinee-sarjassa ehkä jonkin verran rauhallisempi kuin studiolevytyksessä. Toisen scherzon tuntuma on eteenpäinkaatuva mutta miltei painoton. Tragedian kevyt siipi pyyhkäisee ylitse, tai ohitse, mutta ei kaada. Sarkasmi jää tästä varsin suoraviivaisesta suorituksesta loistamaan poissaolollaan. Meno osan loppua kohtaan menee yhä epätoivoisemmaksi, ja tahti on niin hurja että soitto pysyy juuri ja juuri koossa.
Teoksen päättävä Adagio on tässä studiolevytystä tiheämpitunnelmainen ja hitaammanoloinen. Livelevytys ei varsinaisesti haasta Haitinkin studiolevytystä, vaan on hieno omilla ehdoillaan.
Mahlerin puolesta paljon pioneerityötä Berliinissä teki yllättäen englantilainen sir John Barbirolli, paradoksaalista kyllä. Hänen levytyksensä Berliinin filharmonikkojen kanssa on klassikko, vaikkakaan se ei koostu yhdestä vaan useammasta esityksestä. Ilmankos siitä syntyykin jotenkin liimattu vaikutelma: palaset eivät oikein tunnu kuuluvan yhteen.
Barbirolli vetää teoksen melko lailla appasionata. Tästä huolimatta ensiosan intensiivinen alku laskeutuu hämmästyttävän rauhalliseksi idylliksi 8 minuutin syncopé-kohdalla, ja siitä eteenpäin esitys ainakin ensiosan lopun osalta asettuu hieman rajua alkuvetoa rauhallisemmaksi. Ensiosan koodaromahduksen vasket ovat todella uljaita, muistuttaen Karajanin kuuluisasta soinnista. Toinen osa menee melko joutuisassa tempossa, mutta se on soitettu varsin keveällä poljennolla. Siihen kaipaisi ehkä tiukempaa otetta, voimakkaammin karakterisoitua rytmiikkaa. Jälkimmäinen scherzo-osa kulkee varsin rauhallisesti, ja viimeiset pari minuuttia se hidastuu entisestään. Nämä viime metrit on kyllä myös varsin irtonaisesti ja erittelevästi soitettu. Kaiken kaikkiaan keskiosiin kaipaisi enemmän karakteeria, ei vähiten katastrofin tai ilkeyden tuntumaa.
Levytyksen glooria tulee lunastettua adagio-osassa, joka on ylittämätön, ei vähiten siksi että sen on kontekstualisoinut ja yleensäkin koko teoksen esitellyt minulle Woody Allenin elokuva, jossa ollaan konsertissa ja sen soundträckinä soi juuri Barbirollin levytys. Finaalin Barbirolli tekee paremmin kuin luultavasti yksikään toinen, varsinkin tiivistunnelmaisimmat kohdat hän vetää kaikkein kauneimmin ja herkimmin. Varsinkin finaalin takia Barbirolli kannattaa ainakin kuulla, muuten ei ole ihan ehdottominta kärkeä klassikkostatuksestaan huolimatta.
Immoralisti Otto Klemperer tarjoaa Lontoon filharmonia-orkesterin kanssa tyylilleen uskollisesti linjakkaan ja tunteilemattoman esityksen, joka on yksi levytyshistorian suurimmista taltioinneista, jossa on autenttisuuden ja autoritaarisuuden sädekehää. Lisäksi kyse on yhdestä Klempererin suurimmista levytyksistä.
Kaikkea sentimentaalisuutta karttava Klemperer luo tässä paradoksaalisesti yhden kaikkein järkyttävimmistä tulkinnoista, joka on raakuudessaan suorastaan julma. Maailmanloppu ei tässä totisesti ole kaukana. Kun Walter on tulkinnassaan nostalginen, pyöreä ja kiltti, Klemperer on moderni, kulmikas ja häijy. Mahlerin tunteneiden aikalaisten - Walterin ja Klempererin - tulkinnat kannattaa todellakin kuunnella vaikka peräkkäin; Klempererin omin sanoin hän oli immoralisti kun taas Walter oli moralisti.
Paradoksaalisesti sinfonian ensimmäinen osa on suorastaan kärventävän intensiivinen, Klempererin ehkä intensiivisin taltiointi Brucknerin kutosen ohella. Ensiosan kliimaksin pasuunat kuulostavat niin raaoilta, että kaikissa muissa tulkinnoissa ne tämän jälkeen ovat auttamatta jotenkin vaisuja. Todellisia tuomiopäivän pasuunoita.
Jos Klempererin levytys olisi millään tavalla kiistanalainen, tämä johtuisi melko raskaalla kengällä poljetusta kahdesta keskimmäisestä scherzo-osista.Toisen osan ländler on varsin verkkainen, miltei raskas mutta hyvin erittelevä. Verkkaudesta huolimatta Klempererin huumori korostuu. Todellista Schweinsteiger-huumoria tosin, todella painavalla kengällä poljettu. Toinenkin scherzo on varsin verkkainen, ja siinä puupuhaltimet kiljuvat kuin Hitchcockin linnuissa, vihaiset linnut 45 vuotta ennen Angry Birdsejä.
Sinfonian finaali on varsin juhlava ja ylevä Klempererin käsissä. Tässä mennään loppua kohti pystypäin, ei antautuneena tai väsähtäneenä. Klemperer rakentaa osan todella hienosti: loppua kohden tempo hidastuu, ja intensiteetti kasvaa. Barbirollin ohella ehkä hienoin finaali.
Suurimman osan muista levytyksistä voi tämän jälkeen heittää suosiolla roskiin. Todellisen klassikon tunnistaa siitä, että siitä löytää vuosienkin jälkeen uusia kulmia. Klemperer on juuri tällainen levytys: se kestää ja kasvaa.
Vertailun vuoksi Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin levytys on nostalginen, hellä, suorastaan autumnaalinen. Olen siihen kasvanut kiinni, se oli ainoa versioni teoksesta miltei 20 vuoden ajan. Losangelesiläiset freelancemuusikot ylittävät itsensä, ja äänitys on upea: sekä äärimmäisen täyteläinen että erotteleva, parempi kuin moni nykyaikainen äänitys.
Esitys ei tarjoa yllätyksiä varsinkaan minulle, vaan pikemminkin se on kuin nojatuolimatka rakkaan ystävän kanssa. Jos teoksesta haluaa enemmän kontrasteja ja konflikteja, sitten kannattaa kuunnella esimerkiksi Klempereriä, mikä ei tarkoita sitä että Walter tarjoilisi pelkkää pumpulia. Ei. Hänen vaskensa ja kliimaksinsa ovat kuitenkin hyväntahtoisia, vuorenhuiput pyöreitä.
Ensimmäinen scherzo-osa eli ländler on koko lailla ihanteellisesti toteutettu: se vetoaa Walterin hyväntahtoiseen huumoriin ja lyrisismiin ja saa häneltä vastakaikua. Toinen scherzo-osa on sekin erinomainen, ja erotteleva äänitys nostaa hienosti esiin niin vaskia kuin puupuhaltimiakin, ja Walter hallitsee osan haastavan rytmiikan hienosti. Soitto ei ehkä ole aivan niin responsiivista kuin vaikka Haitinkin Concertgebouw'lla, mutta tässä lämmittää mieltä esityksestä välittyvä inhimillinen lämpö, jota ei oikein voi selittää.
Sinfonian finaalista Walter ei taida pitää. Sen verran hän sen poiskiirehtii eikä siitä oikein pääse muodostumaan sinfonialle huipennusta. Tämä siis on ollut käsitykseni neljännesvuosisadan. Nyt laajempi vertailu on paljastanut, että finaalia ei tarvitsekaan laahata ja siltikin se voi olla huipennus. Eikä Walter mitenkään hätäile, jos häntä nopeampi Mitropouloskin tekee finaalista ihan järkeenkäypän. Finaalin lopetus Walterilla on siinä mielessä hieno, että siinä piano, jopa pianissimo kuuluu eikä sitä vaienneta äänityksellä kuulumattomiin.
On kiintoisaa verrata em. studiolevytykseen Walterin konserttitaltiointia Wienistä vuodelta 1938. Kyllä siinä on huomattavissa samoja nostalgisia piirteitä. Jos haluaa kuulla tämän taltioinnin kaikessa loistossaan, kannattaa kuunnella Youtubesta 3D-masterointi, joka paljastaa yllättävänkin paljon, jopa wieniläistä menneen maailman jousisointia ja jopa puupuhaltimia. Ehdottoman välttämätön dokumentti historiallisten äänitteiden keräilijöille ja vakaville Mahler-keräilijöille, samalla tavalla kuin Mengelbergin Mahlerin nelonen.
Ensimmäisen osan alkupuolella se äsken kehumani wieniläissointi ei missään nimessä ole puhdas. Kuuluisa jousisointi on paikoin jopa opaakki, mutta se taitaa vain olla 1800-luvun glissando, joka särkee yhtenäisen pinnan. Ensiosan harput erottuvat tässä vanhasta äänityksestä huolimatta poikkeuksellisen hyvin 8 minuutin kohdalla, ja etenee miltei etukenoista tahtia varsin vauhdikkaasti. Walterin esitystä kuunnellessa tulee mieleen olevansa elävän organismin äärellä. Ländler-osan Walter tulkitsee tunnetusti osuvasti, ja tässä keskeisessä roolissa olevat puupuhaltimet kyllä erottuvat, vaikka ääni välillä särkyykin. Scherzo-osa on ennätysvauhdikas ja eloisa, selvästi vauhdikkaampi kuin Columbia-levytyksessä.
Sinfonian finaali on markkinoiden nopein, tai pitäisi ehkä sanoa lyhyin, sillä ei se ole mitenkään hosuttu, pikemminkin intohimoinen. Viulusoolo sen alkupuolella on kauniimpi kuin missään muussa levytyksessä. Oikeastaan alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että finaali onkin hyvä ottaa suhteellisen rivakassa tempossa.
Karel Ancerlin johtaman Tsekkiläisen filharmonian levytys kuulostaa oikealta heti alusta alkaen. Ensimmäinen osa lähtee varsin rivakasti liikkeelle, sitten tahti tasaantuu. Ancerl onnistuu säätelemään teoksen dynamiikan hyvin taitavasti, pitäen kokonaisuuden kuitenkin erinomaisesti näpeissään. Harvoin Mahlerin ysin ensimmäinen osa kuulostaa näin jäntevältä ja yhtenäiseltä. Sointi on hyvin eloisa ja paikoin jopa raaka: jouset kiljuvat ja vasket törisevät. Ensiosan kliimaksissa vasket dominoivat, mutta varsin puhtaasti.
Toinen ländler-osa on harvinaisen vauhdikas ja eloisa, etenkin puupuhaltimet karakterisoivat vahvasti. Minulla on heikkous Bruno Walterin ländleriin, mutta tämä siltikin saattaa olla ylittämätön nimenomaan eloisuudessaan, ja rivakassakin vauhdissa rytmi pysyy hanskassa ja puupuhaltimet mukana. Toisessa scherzossa soittajisto pysyy hämmästyttävän hyvin mukana Ancerlin responsiivisessa rytminkäsittelyssä. Tsekkiläinen filharmonia on hämmästyttävän vähän länsimaissa tunnettu todellinen huippuorkesteri.
Finaalin viulusoolo on harvinaisen kaunis ja erottuu hyvin. Ylipäätään jousisointi on upea, samaan tapaan kuin Dresdenin valtionorkesterilla. Muutenkin finaali on tiivistunnelmainen, kuin henkeä pidätellen soitettu. Huippulevytys, aivan ehdoton huippu, harvinaisen koherentti näkemys. Jostain syystä se vain ei oikein ole itselläni kestänyt toistuvia kuunteluita.
Erinomainen on myös Kurt Sanderlingin livetaltiointi BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa vuodelta 1982. Siinä Sanderling rakentaa vähitellen vähän Klempererin tai Horensteinin tyyliin. Äärimmäisen humaani, yleensä jopa pehmeä muusikko kykenee tässä yllättäväänkin raakuuteen paikoitellen. Äänitys paikka paikoin hieman särkee, mutta toisaalta se korostaa esityksen raakoja aspekteja: esimerkiksi ensimmäisen osan kliimaksi 17 minuutin kohdalla harvoin kuulostaa näin raaistavalta: vain Klempererillä, Ancerlilla ja ehkä Horensteinilla.
Ländler alkaa miltei saumattomasti ensimmäisestä osasta, ollen varsin rauhallinen. Toinen scherzo menee sekin varsin rauhallisesti, puupuhaltimien ollen varsin esillä. Orkesterin sointi on elävä, livetaltiointiin sopien. Sinfonian finaali saa Sanderlingilta varsin verkkaisen, kauniin ja elegisen esityksen, jossa on luopumisen makua. Kokonaisuutena erinomainen ja vahva esitys, top 10- mutta ei aivan top 5 -kamaa.
Sanderlingin levytys Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa on, jos mahdollista, vielä BBC:täkin raaempi. Siinä on Klempererin inhorealismia ja Horensteinin intensiteettiä. Tässä taltioinnissa ländler vaikuttaa etenevän hieman joutuisammin kuin BBC:ssä. Toinen scherzo on sekin vauhdikkaampi kuin BBC-taltioinnissa, ja finaali vain vähän yli 23-minuuttisena ei kuulosta lainkaan kiirehdityltä. Vaikka finaalin voikin ihan järkeenkäyvästi esittää oikeastaan 20-30 minuutin skaalalla, niin ehkä noin 23 tai 24 minuuttia on ihanne. Bertinin kohdalla poikkeus sallitaan.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen esitys alkaa hyvin rauhallisesti. Niin rauhallisesti, että yleensä 7 minuutin kohdalla tulevaa harpunnäppäilyä saa odottaa 9 minuutin kohdalle, ja se on vaimennettu lähes kuulumattomiin. Wieniläisten sointi on tässä hieno, ilmava ja avara, ja etenkin vasket erottautuvat komeasti. Niinpä ensiosan kliimaksi kuulostaa erityisen komealta. Ländler lähtee juhlavanverkkaisen ensiosan jälkeen käyntiin heti varsin reippaasti. Puupuhaltimet kuuluvat tässä orkesterikudoksen päälle hienosti, ja matalat jouset rouhivat rytmin. Toinen scherzo on sekin eläväinen ja virtuoosinen. Finaali on erittäin verkkainen, mutta ei laahaa yhtä toivottomasti kuin vaikka Levinellä. Positiivinen yllätys tämä Maazelin esitys kuitenkin oli kokonaisuutena, hänen syklinsä parhaasta päästä, vaikka onhan yhdeksäinen rokotettu kaikenlaisia kapellimestareita vastaan. Paitsi Karajania.
Jesus Lopez Cobosin levytystä kohtaan Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa minulla oli jonkin verran odotuksia, olihan heidän levytyksensä 3. sinfoniasta aivan loistava. Kuitenkin yhdeksäinen tarvitsee enemmän raakuutta ja kontrasteja. Tämä on liian pehmeätä. Kaikki tapahtuu sinänsä hyvällä maulla ja häiritsemättä, kuten kolmannessakin sinfoniassa, mutta yhdeksäisessä kilpailu on armoton eikä tämä riitä ainakaan jos paremmasta tietää. Ei tämä tietenkään ole huono levytys, saati toivoton. Kuten Karajan.
Gary Bertinin johtaman Kölnin radio-orkesterin levytys on yksi onnistuneimpia moderneja taltiointeja. Se alkaa temponsa puolesta rauhallisesti, mutta siltikin siinä on eloa: pinnan alla värisee. Soitto on erinomaisen hallittua ja äänitys kaunis ja esitys tasapainoinen. Yleisestä verkkaisuudestaan ja rauhallisuudestaan huolimatta kiihdytys ensimmäiseen nousuun 6-7 minuutin kohdalla törisee kunnolla. Harppusynkopointi 9 minuutin kohdalla kuuluu erinomaisesti. Aivan erityisen komeilta kuulostavat jokaisen nousukiihdytyksen jälkeiset tutti-paisuttelut, joista tietenkin edustavin on ensimmäisen osan suuri kliimaksi 19 minuutin kohdalla. Sen Bertini toteuttaa erittäin hyvin: muhkeasti, antaen aikaa ja tilaa.
Ländlerin alku kyllä kaipaisi lisää jäntevyyttä. Käyntiin päästyään 3 minuutista eteenpäin puhtiakin kyllä löytyy, vaikka vasket aloittavatkin kliksauksella. Scherzo-osa on varsin vauhdikas tour-de-force, jossa Suntory Hallin akustiikka tuntuu jotenkin kaikuisalta. Bertinin esityksen kruunaa finaali, jonka taivaallinen pituus ei kerrankin ole liikaa. Levinen olisi hyvä ottaa tästä oppia, miten hitaassa temmossa intensiteetti pidetään yllä. Bertinin finaali on niin kaunis kaikessa rannattomuudessaan, että se on osoittautunut lukuisia kertoja toimivaksi unilääkkeeksi, jota olen käyttänyt yöbussimatkoillani Helsingistä kotiin. Oma suosikkini moderneista levytyksistä Boulezin ohella.
Dimitri Mitropoulosin livetaltiointi New Yorkista vuodelta 1960 on kestoltaan lyhyin tuntemani taltiointi. Mitropoulos kuitenkin osoittaa, että kesto on vain numeroita: mitenkään hätiköityä vaikutelmaa tästä ei saa. Tunneskaalaan Mitroa on vaikea sijoittaa: hän ei kieriskele niin perusteellisesti kaikessa inhimillisessä kuonassa kuin Horenstein, mutta siltikin sävy on yhtä lailla erittäin vakava, ehkä jopa hieman tyly mutta aivan eri tavalla kuin vaikka Klemperer. Tämä musiikki ei ole sievää, söpöä tai mukavaa.
Äänitys on tässä kaukana hifistä, mutta kaikki olennainen kuuluu. Kiinnostavasti tämä on aivan eri maailman Mahleria kuin hänen Nykin seuraajansa ja nuoremman aikalaisensa Bernsteinin. Kuolleita hetkiä tässä ei ole yhtään, ei ensimmäisessäkään osassa. Mitropoulosin yhdeksäinen on harvinaisen koherentti, involvoiva ja autoritäärinen.
Mitropoulos hyökkää ländlerin päälle todella äkäisesti. Se ei ainakaan ole Im Tempo eines gemächlichen Ländlers, ei mitään näistä. Tempo II:n eli trion alkaessa tempo asettuu vain rivakaksi. Toinen scherzo sen sijaan on jokseenkin "normaali". Finaali on yksi levytyshistorian nopeimpia, mutta sitä ei huomaa. Tämä on tärkeä opetus sellaisille kamelinajajille kuin esimerkiksi James Levine: hitaan osan ei tarvitse kestää ikuisuutta.
Kilpailu Mahlerin yhdeksännen sinfonian levytyksissä on tosiaan kovaa. Jotkut vannovat James Levinen ja Philadelphian orkesterin nimeen, ehkä siksi, että teoksen 60-luvulla tehtyjen suurten levytysten - Walter, Klemperer, Horenstein, Barbirolli, Haitink - jälkeinen 70-luku oli miltei musta aukko, ja jotkut ovat tutustuneet 70-luvulla teokseen juuri Levinen ansiosta Kyllä se teoksen esittelyäänitteeksi sinänsä kelpaa, sillä sinänsä siinä ei ääriverkkaista viimeistä osaa lukuunottamatta ole osoitettavissa suurempaa vikaa. Sinfonia kaipaisi myös lisää kontrasteja, varsinkin siitä raaemmasta päästä, eikä Philadelphian sinänsä virtuoosisen orkesterin sointi tunnu Mahlerille oikealta. Heille luontuvat germaanista paremmin slaavilainen ja ranskalainen traditio.
Ländler lähtee varsin raskassoutuisesti liikkeelle. Tempo II on sitten paljon osuvampi. Levytyksen parasta antia on virtuoosinen ja ihan oikeaoppinen scherzo. Finaali on omilla ehdoillaan toki kaunis, mutta suunnilleen jokaisen tahdin, nuotin ja fraasin venyttäminen ja soittaminen fortessa ei tee kokonaisuudesta intensiivisesti kestävää. Tai jos rehellisiä ollaan, niin ehkä vain suunnilleen joka toinen tahti soitetaan fortessa. Levine, muuten vaikka onkin Mahlerin ysiä pumpuloimassa, hakee tässä dynaamisia äärikontrasteja. Jos ei mistään muusta tietäisi, tämä saattaisi silloin olla ihan laatuunkäyvä.
Georg Soltin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa aivan upeasti. Alun perusteella positiivinen yllätys: tässä Soltin ylilatautunut tyyli purkautuu intensiivisenä värinänä, joka palvelee musiikkia, luoden odotuksia. Ensiosan vaskinen kliimaksi ei tämän pörheämmältä voi kuulostaa. Ländler on Soltiksi yllättävänkin Gemächlich. Scherzo-osa on virtuoosinen, mutta ei siinä määrin, että se kääntäisi liiaksi huomion pois musiikista. Rytmiikan kontrolli on Soltilla todella ihailtava. Sinfonian finaalissa Solti soittaa hiljempaa kuin mitä koskaan olen kuullut hänen soitattavan. Kaiken kaikkiaan Solti yllättää tässä hyvinkin positiivisesti. Kyseessä on yksi parhaita kuulemiani Georg Soltin sinfonialevytyksiä.
Claudio Abbadon johtaman Wienin filharmonikkojen esitys alkaa hieman surumielisen nostalgisesti ja jousia laulattamalla, hieman samoissa tunnelmissa kuin Bruno Walter. Ei tämä kuitenkaan ole pelkkää kaunotaidetta á la Karajan, vaan kyllä varsinkin vasket myös räikyvät. Claudio Abbadon käsissä ensimmäinen osa on elävää ja hengittävää kudosta, ei mitään yhtenäistä orkesterimassaa. Livetaltioinnin makua on tässäkin. Kehittelyjakso kliimaksiin on ehkä hieman liian rivakka, ja jopa hengästynyt. Itse kliimaksissa vasket kuulostavat Abbadoksi yllättävänkin rumilta ja raaoilta, niinkuin niiden mielestäni pitääkin.
Sinfonian toinen osa, Ländler lähtee aavistuksen verran raskaalla poljennolla liikkeelle. Sinänsä se on soitettu hyvin, ja varsinkin puupuhaltimet loistavat, mutta Abbadolla on tässä kummallinen maneeri tehdä äkkihidastuksia. Poco piu mosso subito tempossa II lähtee sitten vähän reippaammin, mutta siihen taas kaipaisi lisää kieliposkessa-henkeä. Sitten taas tempo III -hidastelun jälkeen tempossa II edetään oikeinkin reippaasti, reippaammin kuin edellisessä tempo II:ssa. 3. osa ei oikein jätä muistijälkiä paitsi että siinäkin puupuhaltimet erottuvat mukavasti. Tässä Abbado on jotenkin turhan turvallinen vaikka tämän musiikin pitäisi olla vaarallista ja äkkiväärääkin. Osan loppua kohden hän kiihdyttää tahtiaan, mutta edelleenkin tämä tapahtuu turvavyöt päällä. Finaali on hyvin jousivoittoinen, ja Wienin filharmonikkojen jousisointi on Mahlerissa voittamaton.
Joidenkin silmissä Abbadon Luzernin festivaaliorkesterin kanssa tekemä livetaltiointi on ylittämätön. Ensimmäinen osa siinä alkaa varsin valoisissa merkeissä, mutta yleissävy pikku hiljaa muuntuu surumielisen nostalgiseksi. Kontrastit tässä on miltei minimoitu; ensimmäinen osa on Abbadon käsissä lyyrisen kaunis. Toinen osa on hyvähenkisen huumorin leimaama, ei niin hirtehisen morbidi kuin vaikka Klempererillä. Poljento on irtonainen, ja puupuhaltimet lennokkaita. Liveen sopien sävelpuhtaus pettää puupuhaltimilla muutamissa kohdin. Toiseenkin scherzoon ainakin minä kaipaisin enemmän poljentoa, juurevuutta, gravitasta joka kytkisi sen maahan, painovoimaa.
Esitys huipentuu finaaliin. Siitä Abbado ja luzernlaiset tarjoavat harvinaisen kauniin ja keskittyneen esityksen, ei ehkä kärventävän intensiivistä á la Barbirolli mutta kauniin joka tapauksessa. Ei tämä haasta vakiintuneita suosikkejani, kuten saman kokoonpanon Ylösnousemussinfonia.
Abbadon livelevytys Berliinin filharmonikkojen kanssa hyökkää alussa musiikin päälle. En ole varma, onko se intohimoa vai levottomuutta. Onko Abbado epävarma siitä, mitä musiikki haluaa sanoa vai haluaako hän nimenomaisesti antaa epävarman vaikutelman?
Musiikki asettuu sitten ensimmäisen osan synkopointivaiheeseen, noin 7-8 minuutin kohdalla, jolloin Abbado nostaa esiin jousten maagisen pizzicatosynkoopin, tai ei nosta, vaan laskee muiden soitinryhmien volyymiä niin että se sieltä nousee. Siltikään tästä ei oikein muodostu kokonaisuutta. Pintaa syvemmälle ei päästä kuin hetkittäin.
Ländler-osa käynnistyy pikku hiljaa, ikään kuin empien. Kahden ja puolin minuutin kohdalla on jo rähinä ja rumputuli käynnissä. Scherzo on ilmava, vauhdikas ja voimakaspoljentoinen, mutta aivan kaikkia sarkasmin kerroksia siinä ei tavoiteta.
Sinfonian Abbado sulkee varsin kauniilla finaalilla, jossa on keskittynyt tunnelma ja joka hyvin hiljaa soitetuissa pianissimoissa pakottaa kuuntelemaan. Abbadon esitys paranee loppua kohden, ja löytää rauhan, mutta siltikään ei tämä kokonaisuutena aivan huipuksi nouse.
Toinen kuuntelukerta selventää, mitä Abbado tarkoitti. Hänen taltiointinsa on yksi kiihkeimmistä, yrittäen tempoilla romanttista sointi-ihannetta modernistiseen formaliteettiin.
Sitten tullaankin aitoon asiaan, jonka kuunneltuaan Mahlerin yhdeksäiseen kohdistettu odotushorisontti siirtyy pysyväisesti loitommas. Ainakin kuudesta taltioinnistaan Jascha Horensteinin livestereo Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa vuodelta 1966 katsotaan yleisesti parhaaksi. Esitys alkaa Horensteinin tapaan suhteellisen varovasti mutta odotusta väreillen. Kuitenkin jo ensimmäisestä purkauksenpoikasesta 2.40 alkaen kupletin juoni tulee selväksi: intensiteettiä on aivan musertavasti. Vaikka Horenstein tapaa rakentaa esityksensä takapainotteisesti, lähes puolituntisen ensiosan intensiteetti on niin valtaisa, että on siinä ja siinä, jaksaako kuuntelija keskittyä siitä eteenpäin. Hän nimittäin saattaa olla aivan lopussa; ravistettu ja mehut poispuristettu. Soitto ei ole viimeisen päälle hiottua, kuten Horensteinin live-esityksissä harvoin, mutta sen sijaan tässä ollaan elävän organismin kimpussa.
Horensteinin näkemys on äärimmäisen raaka, lohdutonkin. Vasket varsinkin ovat todella raakoja. Tässä vietetään koko tunnetun maailman hautajaisia. 19 minuutin kohdalla se tapahtuu: maailma romahtaa isoon kuoppaan. Vaikka ensiosa on ainakin lähes ennätyksellisen pitkä, lähes puoli tuntia Horensteinin käsittelyssä, se ei tunnu lainkaan laahatulta. Toinen osa eli ländler on luonteikas: rytmi on voimakkaasti aksentoitu ja vasket häiriköivät. Joku tosin voisi kaivata hiotumpaa ja viimeistellympää soittoa. Toinen scherzo ei välttämättä ole kaikkein sujuvin, ja dissonansseja on tarjolla, jopa jatkuvuuden kustannuksella. Jos esimerkiksi Bruno Walterille ja Bernard Haitinkille scherzo on amok-juoksu pakoon vainoajia, Horenstein haluaa kohdata vihollisensa ja ryhtyä miekkasille.
Finaalin Horenstein esittää varsin hitaasti, mutta ei kuitenkaan ihan yhtä verkkaisesti kuin Levine ja Bertini. Jousien ja puupuhaltimien sävy on kuin kylmä arotuuli, Tämän finaalin jälkeen teokseen ei oikein heti palata, tai ainakin mikä tahansa muu esitys olisi antiklimaattinen palautus arkeen. Suurin taltioitu esitys teoksesta, kyllä, mutta ei välttämättä se yksi taltiointi, joka kestäisi jatkuvaa kulutusta, tai ainakin tämän jatkuva kuunteleminen kuluttaisi kuuntelijansa.
Horensteinilta löytyy kuusi eri taltiointia. Niistä vanhin on hänen ainoa studiolevytyksensä ja teoksen ensimmäinen studiolevytys, Wienin sinfonikkojen kanssa tehty vuodelta 1952. Jo tässä ovat korvin kuultavissa Horensteinin tavaramerkeiksi tulleet rakenteentaju, miltei sietämätön intensiteetti ja miltei inhorealistinen raakuus, jota ei voi sekoittaa kehenkään muuhun. Sinfonikkojen soitto on aikakauteen nähden yllättävänkin hyvää, ja äänitys ihan siedettävä.
Ländler-osa on viimeistellympi kuin Lontoossa, mutta yllättävän raskastempoinen. Scherzo-osassa vasket kaikuvat hyvin pahaenteisesti. Sinfonian päättävä hidas on hyvin keskittynyt. Se pysyy paremmin kasassa kuin Lontoossa. Kuitenkin, jos tästä teoksesta jo omistaa yllä arvioidun Lontoo-taltioinnin, se antanee kokonaisuutena Horensteinin tulkintataiteesta edustavimman kuvan.
Simon Rattlen ja Birminghamin sinfoniaorkesterin levytyksen alku tuo Bruno Walterin kaikuja: se on samaan tapaan riipaisevan nostalginen ja varsin verkkainen. Pian sitten sävy muuttuu varsin raaistavaksi a la Horenstein. En oikein saa selvää mitä tyylilajia Rattle hakee ja millaiseksi hän näkee teoksen yleissävyn. Vaihtelevaksi? Esimerkiksi Walterista Rattle eroaa viime kädessä siinä, että Walterista saa käsityksen, että hän todellakin tietää mitä tekee, kokemuksen rintaäänellä. Ehkä tämä epävarmuuden tunne menee ohi Rattlen vanhetessa. Koetan saada käsiini myös Tony Dugganin Stop the press -epiteetillä ylistäneen uudemman Berliinin-levytyksen saadakseni tietää, onko teos selvinnyt Rattlelle. Ehkä kyse onkin siitä, että Rattle pitää teoksen teknisen rakenteen sijaan tärkeämpänä musiikin psykoanalyysiä. On tässä toki paljon hyviä asioita, mutta kilpailu yhdeksännessä sinfoniassa on armotonta. Ländler alkaa heti kummallisella hidastuksella. Rattle ikäänkuin jää lähdössä takamatkalle eikä aivan saa tätä osan aikana kiinni. Miltei ennätysnopeassa scherzossa - joka ei kyllä kuulosta niinkään ennätysnopealta - soitto on varsinkin sooloissa yllättävänkin rupista. Sinfonian finaali kuulostaa vain 26 minuuttisena huomattavan hitaalta, Levinen luokkaa olevalta. Se on indikaattori siitä, että intensiteetti ei oikein riitä pitämään otteessaan. Tämä ei vain riitä. Berliini-versiota odotellessa.
David Zinmanin ja Zürichin Tonhalle-orkesterin levytyksen ensimmäinen osa lienee ennätyspitkä, vähän yli puoli tuntia. Valitettavasti tälle kestolle ei löydy vastinetta ihan siinä määrin että tämä pituus olisi perusteltua. Toinen Ländler-osa sen sijaan on paljon parempi; sekä reippaasti soitettu että ilmavasti äänitetty. Puupuhaltimet ovat luonteikkaita. Scherzo eli kolmososa on paitsi "bouncy" myös soinnikas. 11 minuutin todella kimmeltävästi soitetussa kling klang -kohdassa pasmat menevät hieman sekaisin. Tai sitten kyse oli jostain erikoisesta partituurin laitoksesta. Finaali Zinmanilla on hitaaammasta päästä, mutta hän onnistuu pitämään sen melko hyvin koossa. Kuitenkin tunnelma on ennemmin kaunis kuin intensiivinen. Kliimaksiin Zinman lataakin sitten sitäkin enemmän. Keskiosat tässä levytyksessä onnistuvat erittäin hyvin, muuten tämä ei ole aivan ehdotonta huippua.
Hermann Scherchenin ja Wienin sinfonikkojen levytyksen (1950) aloitus on jotenkin indifferentti. Ikään kuin olisivat päättäneet saada alun mahdollisimman pian pois systeemistään. Itse asiassa tämä vaikutelma pysyy läpi ensimmäisen osan aina kliimaksin codaromahdukseen saakka, minkä jälkeiseen laskusuhdanteeseen Scherchen rauhoittuu. Saiko hän pahimmat frustraationsa purettua? Sinfonian toiseen osaan Scherchen suhtautuu normaali-ihmisen tavoin, vaikkakaan ei tavoita Klempererin tai Walterin juurevaa huumoria (quirkyness). Kolmannen osan trio-osista Scherchen löytää miltei kauneuttakin siinä määrin kuin se on Wienin sinfonikkojen kanssa ollut vuonna 1950 mahdollista. Itse asiassa Scherchenin esitys on juostenkusaistua ensiosaa lukuunottamatta ihan asiallinen, mutta kovassa kilpailussa se ei pärjää.
Wyn Morrisilla, tuolla Walesin Leif Segerstamilla, on aivan omanlaisensa ote Mahleriin. Orkesteri on hänen perustamansa "Symphonica of London". Hän onnistuu yleensä vakuuttamaan siitä, että hän ymmärtää materiaalinsa ja on tosissaan, riippumatta siitä, millaisiin ratkaisuihin päätyy. Usein aika erikoisiinkin, etenkin hitaisiin, kuten tässä. Ensimmäinen osa kuitenkin hyötyisi lisäintensiteetistä. Paremmin pärjäävät sinfonian keskiosat, etenkin scherzo, jonka suvantovaiheisiin Morris lataa harvinaista intensiteettiä ja merkitystä pitkälläkin kaarella.
Leif Segerstam, tuo Suomen Wyn Morris Tanskan radio-orkesterin kanssa tekemässään levytyksessä on Morrisin tapaan verkkainen, mutta tässä on ainakin ensimmäisen osan alussa enemmän intensiteettiä. Ländler-osa alkaa sekin maltillisessa tempossa, mutta sitten pääsee vauhtiin, ja Segerstam ikään kuin herää henkiin osan vanhetessa. Tanskalaisorkesteri pärjää tässä yllättävänkin hyvin. Sekä Ländler että scherzo-osa osoittavat että Mahlerin vinoutunut huumori saa Segerstamilta kyllä vastinetta. Sinfonian päättävä hidas osa pysyy jotenkin koossa ensimmäisen puoliskon ajan, sitten se jotenkin lopahtaa sen keskivaiheilla olevaan kauniiseen suvantovaiheeseen. Tämän kohdan pitäisi olla nimenomaan teoksen tunnelmallinen kulminaatiopiste, ja intensiteetin pitäisi nimenomaan tiivistyä tähän, minkä John Barbirolli on osoittanut. Levytyksellä on hetkensä, mutta jotenkin se lopahtaa siinä noin tunnin ja 15 minuutin kohdalla, jonka reippaammat levytykset kestävät. Kuitenkin Segerstamin nyt-hetki on laveampi ja kestää vielä vartin hätäisempiä kauemmin.
Carlo Maria Giulini ja Chicagon sinfoniaorkesteri aloittavat jalolla jousisoinnilla. Ensimmäinen osa kestää miltei 32 minuuttia, mutta intensiteetti tuntuisi kuitenkin pitävän. Giulinin riipaiseva tyyli ja chicagolaisten upea sointi pitävät huolta siitä. Vaikka Giulini onkin läpeensä humaanina kapellimestarina lähes kykenemätön tuottamaan rumaa ääntä, chicagolaisten maailmankuulu vaskisektio on todella ilo korvalle. Intensiteetti kyllä selvästi laskee ensimmäisen osan romahtavan koodan jälkeen. Tämä on joka tapauksessa yksi kaikkein parhaimmin soitetuista esityksistä Mahlerin yhdeksännen sinfonian ensimmäisestä osasta, ja ensimmäiset noin 20 minuuttia hakevat vertaistaan.
Ländler-osa on sitten kyllä turhan raskas. Niin on Klempererilläkin, mutta siinä sentään on huumoria. Scherzo on myös turhan comodo, vaikka sen pitäisi olla amok-juoksu. Sinfonian finaali on tempoltaan yllättävänkin keskiverto verrattuna muihin osiin, ja kauniin surumielinen.
Vahinko, että todella lupaavan alun jälkeen levytyksen taso laski jonkin verran, muuten olisin nostanut Giulinin aivan huippujen joukkoon. Ehkä Giulinin levytystä voisi luonnehtia kauniimmaksi ja humanistisemmaksi Klempereriksi.
Saarbrückenissä toimii hieno radio-orkesteri. Tämän tiedän viime vuonna kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin Bruckner-levytyksistä. Tässä sitä johtaa livetaltioinnissa Günther Herbig, jonka levytys Mahlerin 6. sinfoniasta nauttii pienimuotoista konossöörimainetta. Kuitenkin kovassa kilpailussa tämä jää lähinnä korrektiksi läpisoitoksi. Parhaimmin pärjäävät ehkä teoksen keskiosat, ja vaikkei tässä tehdä minkäänlaista vääryyttä teokselle, joka esitetään paitsi korrektisti niin myös varsin hyvällä maulla, niin kyllä kontrasteja ja sävyjä tarvitaan tähän teokseen enemmän.
Vaclav Neumann ja Tsekkiläinen filharmonia liittyvät samantyyppiseen klassistiseen Mahler-traditioon, jota voinee ehkä sanoa tsekkiläiseksi, sillä siellä on jo vanhastaan Kubelik ja ehkä Ancerlkin. Sille on ominaista jousivoittoinen sointi, keskittyminen suuriin linjoihin ja ääridynamiikan välttäminen. Niinpä ainakin ensimmäisen osan kokonaisuus pitääkin Neumannilla erittäin hyvin, ja edellämainitusta klassisismiluonnehdinnasta huolimatta Neumann ei ole mikään läpisoitatus, ja ensiosan koodaromahdukseen haetaan ihan kunnolla töristen vauhtia.
Toinen ländler-osa on erinomainen, joskin varsin keveäotteinen ja scherzo-osa on hyvin keveä. Adagio saa parempien luonnehdintojen puuttuessa selväpiirteisen ja jalon esityksen.
Kurt Masurin ja New Yorkin filharmonikkojen levytyksen ensimmäinen osa alkaa minun makuuni liian rivakasti. Masurhan ei ole mitenkään tunnettu Mahler-johtajana, mutta sen sijaan newyorkkilaisten soitosta kuuluu näiden pitkän linjan traditio tähän ohjelmistoon. Ensimmäinen ländler-scherzo on jotenkin ponneton, ja herää edes joten kuten eloon vasta loppupuolella. Varsinainen scherzo-osa menee hieman paremmin, ja siinä vasket ovat arvoituksella tavalla pahaenteisiä.
Simon Rattle - jonka Mahlerista, ainakaan nuoruuden Birminghamin levytyksistä en isossa kuvassa ole vakuuttunut, sillä en koe hänen tienneen mitä hän halusi tehdä - on sittemmin levyttänyt Berliinin filharmonikkojen kanssa osan sinfonioista toisen kerran. Mahler-skolaari Tony Duggan kohottaa tämän levytyksen kaikkein korkeimmalle poodiumille, joten odotukset ovat suurensuuret.
Sinfonian ensiosa alkaa kyllä varsin lupaavasti: siinä on samanaikaisesti Horensteinin kiihkeyttä, Haitinkin moitteeton ja valpas eksekuutio ja Karajanin kultainen sointi (tosin Karajanin levytys muuten on täysin kelvoton). Valppaan Rattlen näkemyksestä tekee - tällä kertaa kuitenkin välttäen hänen helmasyntinsä eli mikromanageerauksen kaikkein ilmeisimmät sudenkuopat - se, että hän antaa jokaiselle soittimelle aivan uuden ilmeen, houkuttelee näitä paljastamaan luonteestaan aivan uusia piirteitä. Luonnetta on siis enemmän kuin kotitarpeiksi. Kuitenkin nämä kaikki elementit on integroitu samaan esitykseen ikäänkuin samanaikaisesti läsnäoleviksi ulottuvuuksiksi, jotka rikastavat sinfonian kuultua kuvaa. Kun osa vanhenee, ensimmäinen kunnon nousu 6-7 minuutin kohdalla on suorastaan raivokas, miltei toscaninimainen. On siinä ja siinä rajoilla kyllä, ovatko accelerandoiksi piirretyt crescendot jopa levottomia.
Toinen ländler-osa alkaa hyvin comodo. Se jatkuu vajaa 3 minuutin kohdalla tapahtuvan reipastumis-accelerandosta alkaen hyvin kevyenä, reippaana ja virtuoosisena. Itse kaipaisin tähän hieman lisää juurevuutta ja varjoja valoisuuden vastapainoksi. Scherzo-osa on Mahlerin tapaan varjomaisen kiitävä. Sinfonian päättävän adagion intensiteetti tuntuu kasvavan koko ajan ikäänkuin salakavalasti, ja kun päästään toiseen kolmannekseen, jouset laulavat todella sakeasti, tauotta. Vasket täyttävät mahdolliset niiltä jäävät reiät.
Jos omistaa jo Haitinkin levytyksen, ei tämä kuitenkaan antane aihetta sen korvaamiseen. Hyvä tämä on, luultavasti Rattlen paras Mahler-levytys, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan uusi klassikko, sillä sellaisiksi ei oikein ole tarjolla ketään. Horenstein, Walter, Klemperer ja kumppanit pitävät pintansa.
Bruckner-johtajana kulttimaineessa oleva Takashi Asahina on tehnyt myös Mahleria. Vahinko vain, että hänen levytyksiään on vaikea saada kaksinumeroisilla rahasummilla. Kiitos Facebookin Mahler-ryhmäläisen suosituksen osasin hakeutua tämän Osakan filharmonikkojen (1983) livelevytyksen luokse.
Ensimmäisen osan alun perusteella soitossa ei ole mitään vikaa: vasket hehkuvat ja jouset laulavat. Tämä tuo mieleen Kurt Sanderlingin, ja on tässä Klempererinkin kaikuja: tempo on suhteellisen hidas ja sävy varsin raaka. Koodaan nousu kaipaisi kuitenkin accelerandoa, ja tässä nousu lässähtää jotenkin suutariksi.
Sinfonian toisen ländler-osan puupuhaltimet ovat luonteikkaita, ja rytmiikka klemperermäisen hitaanakin tarkasti luonnehdittua. Kuitenkin minä kaipaisin tähän lisää pirskahtelua. Scherzo-osa on sekin suhteellisen rytmiikaltaan rauhallinen. Siihenkin pätee tästä huolimatta sama kuin Ländleriin: hitaanakin rytmiikka on tarkasti aksentoitu, ja puupuhaltimet prominoivat. Melkein kuin Klempereriä.
Asahinan levytyksen kohokohta on sinfonian finaali, joka tuntuu Asahinan käsissä miltei rannattomalta. Se on samaan aikaan sekä intensiivinen, kaunis että hidas. Puupuhaltimet hallitsevat finaalissakin sointikuvaa. Asahinan finaaliesitys on yksi kaikkein kauneimmista ja keskittyneimmistä, ja tässä levytys lunastaa paikkansa.
Joidenkin mielestä koko länsimaisen, inhimillisen kulttuurin ylittämätön saavutus, joka sietäisi tulla lähetettäväksi lyijylieriössä ulos Linnunradalta, on Herbert von Karajanin levytys. Niitä on kaksi; studio ja live, molemmissa orkesterina on tietenkin Berliinin filharmonikot. Ensimmäiseksi uskaltaudun studioversion kimppuun.
Ei tämä aivan niin toivottomalta kuulosta kuin mikä on ollut hätäinen mielikuvani, tai sitten olen kuunnellut aiemmin sitä toista versiota. Berliiniläisten kultainen sointi tosin ei mitenkään päihitä esimerkiksi Giulinin chicagolaisia tai Haitinkin amsterdamilaisia.
Melko vähän Mahleria tehneeltä - vain 4, ja 6. levyttäneeltä - George Szelliltä löytyy clevelandiläisten kanssa livetaltiointi 9. sinfoniasta. Se on hyvin eteenpäinmenevä ja vauhdikas heti alusta alkaen, ja clevelandiläisten jousisointi on laulava, ja ripeässäkin tempossa vasket pysyvät mukana. Soitto on, kuten odottaa saattaa, aivan sensaatiomaista. Eri asia on se, pitääkö Szellin melko tylystä tyylistä, mutta tämä on jotain aivan omanlaistaan ja sellaisena täysin kompromissitonta. Ensiosan kliimaksikaan hyvin harvoin nostaa karvat pystyyn tällä tavalla, ja siihen Szell malttaa hidastaa alun varsin hengästyttävää tahtiaan. Muutenkin sinfonian ensimmäinen osa kaiken kaikkiaan rauhoittuu loppua kohden, vaikka idylli tästä on mahdollisimman kaukana.
Toinen Ländler-osa on heti alusta puupuhaltimilla selkeästi artikuloitu, ja etenee vain kohtuullisen joutuisasti verrattuna ensiosan luomiin odotuksiin. Scherzo-osa on hyvin kepeä, mutta tässä, kuten aivan Ländlerissäkään perivakavikko Szell ei tavoita kaikkia huumorin kerrostumia. Scherzon lopetus on todella kitkeränkatkera amok-juoksu, ja virtuositeetiltaan todella hurja.
Sinfonian päättävä Adagio-finaali kestää Szellin käsittelyssä vain reilut 22 minuuttia, mutta ei tunnu tippaakaan hätäillyltä kuten vaikka Walterilla. Tässäkin kuullaan laulavaa jousisointia, vaikkakaan ei levine- tai karajanmaisesti ylihehkutettuna. Tässä finaalin draaman kaari on jäntevä. Erinomainen, suorastaan teoksen uudella tavalla kuuntelemaan pakottava tulkinta vakiintuneiden suosikkien ulkopuolelta.
Michael Gielenin levytys Baden-Badenin (SWR Rundfunk) orkesterin kanssa alkaa kirkkaammilla vaskilla kuin missään. Heti alku paaluttaa sen, missä mennään: tässä yleensä kirkkauteen ja kiihkottomaan asiallisuuteen panostava Gielen tarjoaa yllätyksen. Esitys on kärventävän intensiivinen. Tässä kuuluu kaikki, ja sinfonia on kuin puhdistettu kaikesta kuonasta. Siltikään tämä ei ole lähdevettä, vaan jotain raaempaa tavaraa, puhdasta tosin. Kuin jäinen votkasnapsi, kuin Klemperer ilman savua, tupakoinnin lopettaneena. Joissain muissa Gielenin levytyksissä kamarimusiikillinen ote tuottaa jotenkin hiljaisen vaikutelman, mutta tässä paahdetaan aivan urku auki. Tämä on täydellinen antiteesi Walterin hellälle nostalgialle tai Giulinin kauneudelle.
Ländler jatkaa sekin klemperermäisillä linjoilla, tosin tässä soittimet ikäänkuin huutavat olemassaolonsa oikeutta. Osa vanhetessaan kiihtyy ja sävy muuttuu jotenkin epätoivoiseksi; sarjaksi peräkkäisiä aina entistä kiihtyvämpiä accelerandoja niin että musiikki miltei kaatuu nenilleen. Osan lopun puupuhaltimien luonteikkaat soolot erottuvat niin hyvin että se on ilo. Scherzo-osassa haistaa jo lähestyvän hyvästijätön, ehkä Gielenin hyvästijätön ystävälleen Lotte Klempererille, Otto Klempererin tyttärelle muuten, joka kuoli levytystä seuraavana päivänä. Ehkä siksi tämä levytys onkin niin klemperermäinen. Osan loppupuolen rauhallinen interludi muodostaa harvinaisen voimallisen kontrastin osan yleiselle kululle; tässä puupuhaltimet distinktoituvat.
Varsin joutuisasti käyskentelevässä rytmissä etenevä adagio voisi olla riipaisevampikin, mutta tällaisena se ainakin pysyy jäntevästi koossa. Kokonaisuudessaan Gielenin tulkinta on yksi parhaita moderneja levytyksiä, ellei jopa paras. Se on ehkä hieman riipaisevampi päivitys Klempereristä kuin Boulez, ja Baden-Badenin orkesteri ei anna yhtään tasoitusta verrattuna esimerkiksi Chicagon tai Lontoon Filharmonia-orkestereihin.
Bruno Madernan live-levytys BBC-orkesterin kanssa, joka löytyy laatusarjasta BBC Legends on kulttimaineessa. Ensiosassa vasket hieman särkyvät, muuten äänitys on ikäkautensa (1971) parempaa live-tasoa.
Mahlerin 9. sinfonia tosiaan on kapellimestarivarma, rokotettu kaikenkarvaisia kamelinajajia vastaan, kuten Tony Duggankin jo totesi. Jos on niin onnekas, että omistaa jo Horensteinin LSO-livelevytyksen, Bruno Walterin, Otto Klempererin ja Bernard Haitinkin, näillä tulee kyllä loppuelämänsä toimeen. Ancerl on kyllä samaa tasoa. Seuraavaan ryhmään kuuluvat sitten ainakin Gielen, Solti, Bertini, Boulez, Bernstein (vanhempi), Giulini, Rattle, Sanderlingin parikin levytystä, Haitink (Kerstmatinee), Barbirolli, Mitropoulos ja Szell. Walterin 1930-luvun taltiointi tietenkin kuuluu jokaisen historiallisesti valistuneen keräilijän hyllyyn.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen esitys alkaa hyvin rauhallisesti. Niin rauhallisesti, että yleensä 7 minuutin kohdalla tulevaa harpunnäppäilyä saa odottaa 9 minuutin kohdalle, ja se on vaimennettu lähes kuulumattomiin. Wieniläisten sointi on tässä hieno, ilmava ja avara, ja etenkin vasket erottautuvat komeasti. Niinpä ensiosan kliimaksi kuulostaa erityisen komealta. Ländler lähtee juhlavanverkkaisen ensiosan jälkeen käyntiin heti varsin reippaasti. Puupuhaltimet kuuluvat tässä orkesterikudoksen päälle hienosti, ja matalat jouset rouhivat rytmin. Toinen scherzo on sekin eläväinen ja virtuoosinen. Finaali on erittäin verkkainen, mutta ei laahaa yhtä toivottomasti kuin vaikka Levinellä. Positiivinen yllätys tämä Maazelin esitys kuitenkin oli kokonaisuutena, hänen syklinsä parhaasta päästä, vaikka onhan yhdeksäinen rokotettu kaikenlaisia kapellimestareita vastaan. Paitsi Karajania.
Jesus Lopez Cobosin levytystä kohtaan Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa minulla oli jonkin verran odotuksia, olihan heidän levytyksensä 3. sinfoniasta aivan loistava. Kuitenkin yhdeksäinen tarvitsee enemmän raakuutta ja kontrasteja. Tämä on liian pehmeätä. Kaikki tapahtuu sinänsä hyvällä maulla ja häiritsemättä, kuten kolmannessakin sinfoniassa, mutta yhdeksäisessä kilpailu on armoton eikä tämä riitä ainakaan jos paremmasta tietää. Ei tämä tietenkään ole huono levytys, saati toivoton. Kuten Karajan.
Gary Bertinin johtaman Kölnin radio-orkesterin levytys on yksi onnistuneimpia moderneja taltiointeja. Se alkaa temponsa puolesta rauhallisesti, mutta siltikin siinä on eloa: pinnan alla värisee. Soitto on erinomaisen hallittua ja äänitys kaunis ja esitys tasapainoinen. Yleisestä verkkaisuudestaan ja rauhallisuudestaan huolimatta kiihdytys ensimmäiseen nousuun 6-7 minuutin kohdalla törisee kunnolla. Harppusynkopointi 9 minuutin kohdalla kuuluu erinomaisesti. Aivan erityisen komeilta kuulostavat jokaisen nousukiihdytyksen jälkeiset tutti-paisuttelut, joista tietenkin edustavin on ensimmäisen osan suuri kliimaksi 19 minuutin kohdalla. Sen Bertini toteuttaa erittäin hyvin: muhkeasti, antaen aikaa ja tilaa.
Ländlerin alku kyllä kaipaisi lisää jäntevyyttä. Käyntiin päästyään 3 minuutista eteenpäin puhtiakin kyllä löytyy, vaikka vasket aloittavatkin kliksauksella. Scherzo-osa on varsin vauhdikas tour-de-force, jossa Suntory Hallin akustiikka tuntuu jotenkin kaikuisalta. Bertinin esityksen kruunaa finaali, jonka taivaallinen pituus ei kerrankin ole liikaa. Levinen olisi hyvä ottaa tästä oppia, miten hitaassa temmossa intensiteetti pidetään yllä. Bertinin finaali on niin kaunis kaikessa rannattomuudessaan, että se on osoittautunut lukuisia kertoja toimivaksi unilääkkeeksi, jota olen käyttänyt yöbussimatkoillani Helsingistä kotiin. Oma suosikkini moderneista levytyksistä Boulezin ohella.
Dimitri Mitropoulosin livetaltiointi New Yorkista vuodelta 1960 on kestoltaan lyhyin tuntemani taltiointi. Mitropoulos kuitenkin osoittaa, että kesto on vain numeroita: mitenkään hätiköityä vaikutelmaa tästä ei saa. Tunneskaalaan Mitroa on vaikea sijoittaa: hän ei kieriskele niin perusteellisesti kaikessa inhimillisessä kuonassa kuin Horenstein, mutta siltikin sävy on yhtä lailla erittäin vakava, ehkä jopa hieman tyly mutta aivan eri tavalla kuin vaikka Klemperer. Tämä musiikki ei ole sievää, söpöä tai mukavaa.
Äänitys on tässä kaukana hifistä, mutta kaikki olennainen kuuluu. Kiinnostavasti tämä on aivan eri maailman Mahleria kuin hänen Nykin seuraajansa ja nuoremman aikalaisensa Bernsteinin. Kuolleita hetkiä tässä ei ole yhtään, ei ensimmäisessäkään osassa. Mitropoulosin yhdeksäinen on harvinaisen koherentti, involvoiva ja autoritäärinen.
Mitropoulos hyökkää ländlerin päälle todella äkäisesti. Se ei ainakaan ole Im Tempo eines gemächlichen Ländlers, ei mitään näistä. Tempo II:n eli trion alkaessa tempo asettuu vain rivakaksi. Toinen scherzo sen sijaan on jokseenkin "normaali". Finaali on yksi levytyshistorian nopeimpia, mutta sitä ei huomaa. Tämä on tärkeä opetus sellaisille kamelinajajille kuin esimerkiksi James Levine: hitaan osan ei tarvitse kestää ikuisuutta.
Kilpailu Mahlerin yhdeksännen sinfonian levytyksissä on tosiaan kovaa. Jotkut vannovat James Levinen ja Philadelphian orkesterin nimeen, ehkä siksi, että teoksen 60-luvulla tehtyjen suurten levytysten - Walter, Klemperer, Horenstein, Barbirolli, Haitink - jälkeinen 70-luku oli miltei musta aukko, ja jotkut ovat tutustuneet 70-luvulla teokseen juuri Levinen ansiosta Kyllä se teoksen esittelyäänitteeksi sinänsä kelpaa, sillä sinänsä siinä ei ääriverkkaista viimeistä osaa lukuunottamatta ole osoitettavissa suurempaa vikaa. Sinfonia kaipaisi myös lisää kontrasteja, varsinkin siitä raaemmasta päästä, eikä Philadelphian sinänsä virtuoosisen orkesterin sointi tunnu Mahlerille oikealta. Heille luontuvat germaanista paremmin slaavilainen ja ranskalainen traditio.
Ländler lähtee varsin raskassoutuisesti liikkeelle. Tempo II on sitten paljon osuvampi. Levytyksen parasta antia on virtuoosinen ja ihan oikeaoppinen scherzo. Finaali on omilla ehdoillaan toki kaunis, mutta suunnilleen jokaisen tahdin, nuotin ja fraasin venyttäminen ja soittaminen fortessa ei tee kokonaisuudesta intensiivisesti kestävää. Tai jos rehellisiä ollaan, niin ehkä vain suunnilleen joka toinen tahti soitetaan fortessa. Levine, muuten vaikka onkin Mahlerin ysiä pumpuloimassa, hakee tässä dynaamisia äärikontrasteja. Jos ei mistään muusta tietäisi, tämä saattaisi silloin olla ihan laatuunkäyvä.
Georg Soltin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa aivan upeasti. Alun perusteella positiivinen yllätys: tässä Soltin ylilatautunut tyyli purkautuu intensiivisenä värinänä, joka palvelee musiikkia, luoden odotuksia. Ensiosan vaskinen kliimaksi ei tämän pörheämmältä voi kuulostaa. Ländler on Soltiksi yllättävänkin Gemächlich. Scherzo-osa on virtuoosinen, mutta ei siinä määrin, että se kääntäisi liiaksi huomion pois musiikista. Rytmiikan kontrolli on Soltilla todella ihailtava. Sinfonian finaalissa Solti soittaa hiljempaa kuin mitä koskaan olen kuullut hänen soitattavan. Kaiken kaikkiaan Solti yllättää tässä hyvinkin positiivisesti. Kyseessä on yksi parhaita kuulemiani Georg Soltin sinfonialevytyksiä.
Claudio Abbadon johtaman Wienin filharmonikkojen esitys alkaa hieman surumielisen nostalgisesti ja jousia laulattamalla, hieman samoissa tunnelmissa kuin Bruno Walter. Ei tämä kuitenkaan ole pelkkää kaunotaidetta á la Karajan, vaan kyllä varsinkin vasket myös räikyvät. Claudio Abbadon käsissä ensimmäinen osa on elävää ja hengittävää kudosta, ei mitään yhtenäistä orkesterimassaa. Livetaltioinnin makua on tässäkin. Kehittelyjakso kliimaksiin on ehkä hieman liian rivakka, ja jopa hengästynyt. Itse kliimaksissa vasket kuulostavat Abbadoksi yllättävänkin rumilta ja raaoilta, niinkuin niiden mielestäni pitääkin.
Sinfonian toinen osa, Ländler lähtee aavistuksen verran raskaalla poljennolla liikkeelle. Sinänsä se on soitettu hyvin, ja varsinkin puupuhaltimet loistavat, mutta Abbadolla on tässä kummallinen maneeri tehdä äkkihidastuksia. Poco piu mosso subito tempossa II lähtee sitten vähän reippaammin, mutta siihen taas kaipaisi lisää kieliposkessa-henkeä. Sitten taas tempo III -hidastelun jälkeen tempossa II edetään oikeinkin reippaasti, reippaammin kuin edellisessä tempo II:ssa. 3. osa ei oikein jätä muistijälkiä paitsi että siinäkin puupuhaltimet erottuvat mukavasti. Tässä Abbado on jotenkin turhan turvallinen vaikka tämän musiikin pitäisi olla vaarallista ja äkkiväärääkin. Osan loppua kohden hän kiihdyttää tahtiaan, mutta edelleenkin tämä tapahtuu turvavyöt päällä. Finaali on hyvin jousivoittoinen, ja Wienin filharmonikkojen jousisointi on Mahlerissa voittamaton.
Joidenkin silmissä Abbadon Luzernin festivaaliorkesterin kanssa tekemä livetaltiointi on ylittämätön. Ensimmäinen osa siinä alkaa varsin valoisissa merkeissä, mutta yleissävy pikku hiljaa muuntuu surumielisen nostalgiseksi. Kontrastit tässä on miltei minimoitu; ensimmäinen osa on Abbadon käsissä lyyrisen kaunis. Toinen osa on hyvähenkisen huumorin leimaama, ei niin hirtehisen morbidi kuin vaikka Klempererillä. Poljento on irtonainen, ja puupuhaltimet lennokkaita. Liveen sopien sävelpuhtaus pettää puupuhaltimilla muutamissa kohdin. Toiseenkin scherzoon ainakin minä kaipaisin enemmän poljentoa, juurevuutta, gravitasta joka kytkisi sen maahan, painovoimaa.
Esitys huipentuu finaaliin. Siitä Abbado ja luzernlaiset tarjoavat harvinaisen kauniin ja keskittyneen esityksen, ei ehkä kärventävän intensiivistä á la Barbirolli mutta kauniin joka tapauksessa. Ei tämä haasta vakiintuneita suosikkejani, kuten saman kokoonpanon Ylösnousemussinfonia.
Abbadon livelevytys Berliinin filharmonikkojen kanssa hyökkää alussa musiikin päälle. En ole varma, onko se intohimoa vai levottomuutta. Onko Abbado epävarma siitä, mitä musiikki haluaa sanoa vai haluaako hän nimenomaisesti antaa epävarman vaikutelman?
Musiikki asettuu sitten ensimmäisen osan synkopointivaiheeseen, noin 7-8 minuutin kohdalla, jolloin Abbado nostaa esiin jousten maagisen pizzicatosynkoopin, tai ei nosta, vaan laskee muiden soitinryhmien volyymiä niin että se sieltä nousee. Siltikään tästä ei oikein muodostu kokonaisuutta. Pintaa syvemmälle ei päästä kuin hetkittäin.
Ländler-osa käynnistyy pikku hiljaa, ikään kuin empien. Kahden ja puolin minuutin kohdalla on jo rähinä ja rumputuli käynnissä. Scherzo on ilmava, vauhdikas ja voimakaspoljentoinen, mutta aivan kaikkia sarkasmin kerroksia siinä ei tavoiteta.
Sinfonian Abbado sulkee varsin kauniilla finaalilla, jossa on keskittynyt tunnelma ja joka hyvin hiljaa soitetuissa pianissimoissa pakottaa kuuntelemaan. Abbadon esitys paranee loppua kohden, ja löytää rauhan, mutta siltikään ei tämä kokonaisuutena aivan huipuksi nouse.
Toinen kuuntelukerta selventää, mitä Abbado tarkoitti. Hänen taltiointinsa on yksi kiihkeimmistä, yrittäen tempoilla romanttista sointi-ihannetta modernistiseen formaliteettiin.
Sitten tullaankin aitoon asiaan, jonka kuunneltuaan Mahlerin yhdeksäiseen kohdistettu odotushorisontti siirtyy pysyväisesti loitommas. Ainakin kuudesta taltioinnistaan Jascha Horensteinin livestereo Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa vuodelta 1966 katsotaan yleisesti parhaaksi. Esitys alkaa Horensteinin tapaan suhteellisen varovasti mutta odotusta väreillen. Kuitenkin jo ensimmäisestä purkauksenpoikasesta 2.40 alkaen kupletin juoni tulee selväksi: intensiteettiä on aivan musertavasti. Vaikka Horenstein tapaa rakentaa esityksensä takapainotteisesti, lähes puolituntisen ensiosan intensiteetti on niin valtaisa, että on siinä ja siinä, jaksaako kuuntelija keskittyä siitä eteenpäin. Hän nimittäin saattaa olla aivan lopussa; ravistettu ja mehut poispuristettu. Soitto ei ole viimeisen päälle hiottua, kuten Horensteinin live-esityksissä harvoin, mutta sen sijaan tässä ollaan elävän organismin kimpussa.
Horensteinin näkemys on äärimmäisen raaka, lohdutonkin. Vasket varsinkin ovat todella raakoja. Tässä vietetään koko tunnetun maailman hautajaisia. 19 minuutin kohdalla se tapahtuu: maailma romahtaa isoon kuoppaan. Vaikka ensiosa on ainakin lähes ennätyksellisen pitkä, lähes puoli tuntia Horensteinin käsittelyssä, se ei tunnu lainkaan laahatulta. Toinen osa eli ländler on luonteikas: rytmi on voimakkaasti aksentoitu ja vasket häiriköivät. Joku tosin voisi kaivata hiotumpaa ja viimeistellympää soittoa. Toinen scherzo ei välttämättä ole kaikkein sujuvin, ja dissonansseja on tarjolla, jopa jatkuvuuden kustannuksella. Jos esimerkiksi Bruno Walterille ja Bernard Haitinkille scherzo on amok-juoksu pakoon vainoajia, Horenstein haluaa kohdata vihollisensa ja ryhtyä miekkasille.
Finaalin Horenstein esittää varsin hitaasti, mutta ei kuitenkaan ihan yhtä verkkaisesti kuin Levine ja Bertini. Jousien ja puupuhaltimien sävy on kuin kylmä arotuuli, Tämän finaalin jälkeen teokseen ei oikein heti palata, tai ainakin mikä tahansa muu esitys olisi antiklimaattinen palautus arkeen. Suurin taltioitu esitys teoksesta, kyllä, mutta ei välttämättä se yksi taltiointi, joka kestäisi jatkuvaa kulutusta, tai ainakin tämän jatkuva kuunteleminen kuluttaisi kuuntelijansa.
Horensteinilta löytyy kuusi eri taltiointia. Niistä vanhin on hänen ainoa studiolevytyksensä ja teoksen ensimmäinen studiolevytys, Wienin sinfonikkojen kanssa tehty vuodelta 1952. Jo tässä ovat korvin kuultavissa Horensteinin tavaramerkeiksi tulleet rakenteentaju, miltei sietämätön intensiteetti ja miltei inhorealistinen raakuus, jota ei voi sekoittaa kehenkään muuhun. Sinfonikkojen soitto on aikakauteen nähden yllättävänkin hyvää, ja äänitys ihan siedettävä.
Ländler-osa on viimeistellympi kuin Lontoossa, mutta yllättävän raskastempoinen. Scherzo-osassa vasket kaikuvat hyvin pahaenteisesti. Sinfonian päättävä hidas on hyvin keskittynyt. Se pysyy paremmin kasassa kuin Lontoossa. Kuitenkin, jos tästä teoksesta jo omistaa yllä arvioidun Lontoo-taltioinnin, se antanee kokonaisuutena Horensteinin tulkintataiteesta edustavimman kuvan.
Simon Rattlen ja Birminghamin sinfoniaorkesterin levytyksen alku tuo Bruno Walterin kaikuja: se on samaan tapaan riipaisevan nostalginen ja varsin verkkainen. Pian sitten sävy muuttuu varsin raaistavaksi a la Horenstein. En oikein saa selvää mitä tyylilajia Rattle hakee ja millaiseksi hän näkee teoksen yleissävyn. Vaihtelevaksi? Esimerkiksi Walterista Rattle eroaa viime kädessä siinä, että Walterista saa käsityksen, että hän todellakin tietää mitä tekee, kokemuksen rintaäänellä. Ehkä tämä epävarmuuden tunne menee ohi Rattlen vanhetessa. Koetan saada käsiini myös Tony Dugganin Stop the press -epiteetillä ylistäneen uudemman Berliinin-levytyksen saadakseni tietää, onko teos selvinnyt Rattlelle. Ehkä kyse onkin siitä, että Rattle pitää teoksen teknisen rakenteen sijaan tärkeämpänä musiikin psykoanalyysiä. On tässä toki paljon hyviä asioita, mutta kilpailu yhdeksännessä sinfoniassa on armotonta. Ländler alkaa heti kummallisella hidastuksella. Rattle ikäänkuin jää lähdössä takamatkalle eikä aivan saa tätä osan aikana kiinni. Miltei ennätysnopeassa scherzossa - joka ei kyllä kuulosta niinkään ennätysnopealta - soitto on varsinkin sooloissa yllättävänkin rupista. Sinfonian finaali kuulostaa vain 26 minuuttisena huomattavan hitaalta, Levinen luokkaa olevalta. Se on indikaattori siitä, että intensiteetti ei oikein riitä pitämään otteessaan. Tämä ei vain riitä. Berliini-versiota odotellessa.
David Zinmanin ja Zürichin Tonhalle-orkesterin levytyksen ensimmäinen osa lienee ennätyspitkä, vähän yli puoli tuntia. Valitettavasti tälle kestolle ei löydy vastinetta ihan siinä määrin että tämä pituus olisi perusteltua. Toinen Ländler-osa sen sijaan on paljon parempi; sekä reippaasti soitettu että ilmavasti äänitetty. Puupuhaltimet ovat luonteikkaita. Scherzo eli kolmososa on paitsi "bouncy" myös soinnikas. 11 minuutin todella kimmeltävästi soitetussa kling klang -kohdassa pasmat menevät hieman sekaisin. Tai sitten kyse oli jostain erikoisesta partituurin laitoksesta. Finaali Zinmanilla on hitaaammasta päästä, mutta hän onnistuu pitämään sen melko hyvin koossa. Kuitenkin tunnelma on ennemmin kaunis kuin intensiivinen. Kliimaksiin Zinman lataakin sitten sitäkin enemmän. Keskiosat tässä levytyksessä onnistuvat erittäin hyvin, muuten tämä ei ole aivan ehdotonta huippua.
Hermann Scherchenin ja Wienin sinfonikkojen levytyksen (1950) aloitus on jotenkin indifferentti. Ikään kuin olisivat päättäneet saada alun mahdollisimman pian pois systeemistään. Itse asiassa tämä vaikutelma pysyy läpi ensimmäisen osan aina kliimaksin codaromahdukseen saakka, minkä jälkeiseen laskusuhdanteeseen Scherchen rauhoittuu. Saiko hän pahimmat frustraationsa purettua? Sinfonian toiseen osaan Scherchen suhtautuu normaali-ihmisen tavoin, vaikkakaan ei tavoita Klempererin tai Walterin juurevaa huumoria (quirkyness). Kolmannen osan trio-osista Scherchen löytää miltei kauneuttakin siinä määrin kuin se on Wienin sinfonikkojen kanssa ollut vuonna 1950 mahdollista. Itse asiassa Scherchenin esitys on juostenkusaistua ensiosaa lukuunottamatta ihan asiallinen, mutta kovassa kilpailussa se ei pärjää.
Wyn Morrisilla, tuolla Walesin Leif Segerstamilla, on aivan omanlaisensa ote Mahleriin. Orkesteri on hänen perustamansa "Symphonica of London". Hän onnistuu yleensä vakuuttamaan siitä, että hän ymmärtää materiaalinsa ja on tosissaan, riippumatta siitä, millaisiin ratkaisuihin päätyy. Usein aika erikoisiinkin, etenkin hitaisiin, kuten tässä. Ensimmäinen osa kuitenkin hyötyisi lisäintensiteetistä. Paremmin pärjäävät sinfonian keskiosat, etenkin scherzo, jonka suvantovaiheisiin Morris lataa harvinaista intensiteettiä ja merkitystä pitkälläkin kaarella.
Leif Segerstam, tuo Suomen Wyn Morris Tanskan radio-orkesterin kanssa tekemässään levytyksessä on Morrisin tapaan verkkainen, mutta tässä on ainakin ensimmäisen osan alussa enemmän intensiteettiä. Ländler-osa alkaa sekin maltillisessa tempossa, mutta sitten pääsee vauhtiin, ja Segerstam ikään kuin herää henkiin osan vanhetessa. Tanskalaisorkesteri pärjää tässä yllättävänkin hyvin. Sekä Ländler että scherzo-osa osoittavat että Mahlerin vinoutunut huumori saa Segerstamilta kyllä vastinetta. Sinfonian päättävä hidas osa pysyy jotenkin koossa ensimmäisen puoliskon ajan, sitten se jotenkin lopahtaa sen keskivaiheilla olevaan kauniiseen suvantovaiheeseen. Tämän kohdan pitäisi olla nimenomaan teoksen tunnelmallinen kulminaatiopiste, ja intensiteetin pitäisi nimenomaan tiivistyä tähän, minkä John Barbirolli on osoittanut. Levytyksellä on hetkensä, mutta jotenkin se lopahtaa siinä noin tunnin ja 15 minuutin kohdalla, jonka reippaammat levytykset kestävät. Kuitenkin Segerstamin nyt-hetki on laveampi ja kestää vielä vartin hätäisempiä kauemmin.
Carlo Maria Giulini ja Chicagon sinfoniaorkesteri aloittavat jalolla jousisoinnilla. Ensimmäinen osa kestää miltei 32 minuuttia, mutta intensiteetti tuntuisi kuitenkin pitävän. Giulinin riipaiseva tyyli ja chicagolaisten upea sointi pitävät huolta siitä. Vaikka Giulini onkin läpeensä humaanina kapellimestarina lähes kykenemätön tuottamaan rumaa ääntä, chicagolaisten maailmankuulu vaskisektio on todella ilo korvalle. Intensiteetti kyllä selvästi laskee ensimmäisen osan romahtavan koodan jälkeen. Tämä on joka tapauksessa yksi kaikkein parhaimmin soitetuista esityksistä Mahlerin yhdeksännen sinfonian ensimmäisestä osasta, ja ensimmäiset noin 20 minuuttia hakevat vertaistaan.
Ländler-osa on sitten kyllä turhan raskas. Niin on Klempererilläkin, mutta siinä sentään on huumoria. Scherzo on myös turhan comodo, vaikka sen pitäisi olla amok-juoksu. Sinfonian finaali on tempoltaan yllättävänkin keskiverto verrattuna muihin osiin, ja kauniin surumielinen.
Vahinko, että todella lupaavan alun jälkeen levytyksen taso laski jonkin verran, muuten olisin nostanut Giulinin aivan huippujen joukkoon. Ehkä Giulinin levytystä voisi luonnehtia kauniimmaksi ja humanistisemmaksi Klempereriksi.
Saarbrückenissä toimii hieno radio-orkesteri. Tämän tiedän viime vuonna kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin Bruckner-levytyksistä. Tässä sitä johtaa livetaltioinnissa Günther Herbig, jonka levytys Mahlerin 6. sinfoniasta nauttii pienimuotoista konossöörimainetta. Kuitenkin kovassa kilpailussa tämä jää lähinnä korrektiksi läpisoitoksi. Parhaimmin pärjäävät ehkä teoksen keskiosat, ja vaikkei tässä tehdä minkäänlaista vääryyttä teokselle, joka esitetään paitsi korrektisti niin myös varsin hyvällä maulla, niin kyllä kontrasteja ja sävyjä tarvitaan tähän teokseen enemmän.
Vaclav Neumann ja Tsekkiläinen filharmonia liittyvät samantyyppiseen klassistiseen Mahler-traditioon, jota voinee ehkä sanoa tsekkiläiseksi, sillä siellä on jo vanhastaan Kubelik ja ehkä Ancerlkin. Sille on ominaista jousivoittoinen sointi, keskittyminen suuriin linjoihin ja ääridynamiikan välttäminen. Niinpä ainakin ensimmäisen osan kokonaisuus pitääkin Neumannilla erittäin hyvin, ja edellämainitusta klassisismiluonnehdinnasta huolimatta Neumann ei ole mikään läpisoitatus, ja ensiosan koodaromahdukseen haetaan ihan kunnolla töristen vauhtia.
Toinen ländler-osa on erinomainen, joskin varsin keveäotteinen ja scherzo-osa on hyvin keveä. Adagio saa parempien luonnehdintojen puuttuessa selväpiirteisen ja jalon esityksen.
Kurt Masurin ja New Yorkin filharmonikkojen levytyksen ensimmäinen osa alkaa minun makuuni liian rivakasti. Masurhan ei ole mitenkään tunnettu Mahler-johtajana, mutta sen sijaan newyorkkilaisten soitosta kuuluu näiden pitkän linjan traditio tähän ohjelmistoon. Ensimmäinen ländler-scherzo on jotenkin ponneton, ja herää edes joten kuten eloon vasta loppupuolella. Varsinainen scherzo-osa menee hieman paremmin, ja siinä vasket ovat arvoituksella tavalla pahaenteisiä.
Simon Rattle - jonka Mahlerista, ainakaan nuoruuden Birminghamin levytyksistä en isossa kuvassa ole vakuuttunut, sillä en koe hänen tienneen mitä hän halusi tehdä - on sittemmin levyttänyt Berliinin filharmonikkojen kanssa osan sinfonioista toisen kerran. Mahler-skolaari Tony Duggan kohottaa tämän levytyksen kaikkein korkeimmalle poodiumille, joten odotukset ovat suurensuuret.
Sinfonian ensiosa alkaa kyllä varsin lupaavasti: siinä on samanaikaisesti Horensteinin kiihkeyttä, Haitinkin moitteeton ja valpas eksekuutio ja Karajanin kultainen sointi (tosin Karajanin levytys muuten on täysin kelvoton). Valppaan Rattlen näkemyksestä tekee - tällä kertaa kuitenkin välttäen hänen helmasyntinsä eli mikromanageerauksen kaikkein ilmeisimmät sudenkuopat - se, että hän antaa jokaiselle soittimelle aivan uuden ilmeen, houkuttelee näitä paljastamaan luonteestaan aivan uusia piirteitä. Luonnetta on siis enemmän kuin kotitarpeiksi. Kuitenkin nämä kaikki elementit on integroitu samaan esitykseen ikäänkuin samanaikaisesti läsnäoleviksi ulottuvuuksiksi, jotka rikastavat sinfonian kuultua kuvaa. Kun osa vanhenee, ensimmäinen kunnon nousu 6-7 minuutin kohdalla on suorastaan raivokas, miltei toscaninimainen. On siinä ja siinä rajoilla kyllä, ovatko accelerandoiksi piirretyt crescendot jopa levottomia.
Toinen ländler-osa alkaa hyvin comodo. Se jatkuu vajaa 3 minuutin kohdalla tapahtuvan reipastumis-accelerandosta alkaen hyvin kevyenä, reippaana ja virtuoosisena. Itse kaipaisin tähän hieman lisää juurevuutta ja varjoja valoisuuden vastapainoksi. Scherzo-osa on Mahlerin tapaan varjomaisen kiitävä. Sinfonian päättävän adagion intensiteetti tuntuu kasvavan koko ajan ikäänkuin salakavalasti, ja kun päästään toiseen kolmannekseen, jouset laulavat todella sakeasti, tauotta. Vasket täyttävät mahdolliset niiltä jäävät reiät.
Jos omistaa jo Haitinkin levytyksen, ei tämä kuitenkaan antane aihetta sen korvaamiseen. Hyvä tämä on, luultavasti Rattlen paras Mahler-levytys, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan uusi klassikko, sillä sellaisiksi ei oikein ole tarjolla ketään. Horenstein, Walter, Klemperer ja kumppanit pitävät pintansa.
Bruckner-johtajana kulttimaineessa oleva Takashi Asahina on tehnyt myös Mahleria. Vahinko vain, että hänen levytyksiään on vaikea saada kaksinumeroisilla rahasummilla. Kiitos Facebookin Mahler-ryhmäläisen suosituksen osasin hakeutua tämän Osakan filharmonikkojen (1983) livelevytyksen luokse.
Ensimmäisen osan alun perusteella soitossa ei ole mitään vikaa: vasket hehkuvat ja jouset laulavat. Tämä tuo mieleen Kurt Sanderlingin, ja on tässä Klempererinkin kaikuja: tempo on suhteellisen hidas ja sävy varsin raaka. Koodaan nousu kaipaisi kuitenkin accelerandoa, ja tässä nousu lässähtää jotenkin suutariksi.
Sinfonian toisen ländler-osan puupuhaltimet ovat luonteikkaita, ja rytmiikka klemperermäisen hitaanakin tarkasti luonnehdittua. Kuitenkin minä kaipaisin tähän lisää pirskahtelua. Scherzo-osa on sekin suhteellisen rytmiikaltaan rauhallinen. Siihenkin pätee tästä huolimatta sama kuin Ländleriin: hitaanakin rytmiikka on tarkasti aksentoitu, ja puupuhaltimet prominoivat. Melkein kuin Klempereriä.
Asahinan levytyksen kohokohta on sinfonian finaali, joka tuntuu Asahinan käsissä miltei rannattomalta. Se on samaan aikaan sekä intensiivinen, kaunis että hidas. Puupuhaltimet hallitsevat finaalissakin sointikuvaa. Asahinan finaaliesitys on yksi kaikkein kauneimmista ja keskittyneimmistä, ja tässä levytys lunastaa paikkansa.
Joidenkin mielestä koko länsimaisen, inhimillisen kulttuurin ylittämätön saavutus, joka sietäisi tulla lähetettäväksi lyijylieriössä ulos Linnunradalta, on Herbert von Karajanin levytys. Niitä on kaksi; studio ja live, molemmissa orkesterina on tietenkin Berliinin filharmonikot. Ensimmäiseksi uskaltaudun studioversion kimppuun.
Ei tämä aivan niin toivottomalta kuulosta kuin mikä on ollut hätäinen mielikuvani, tai sitten olen kuunnellut aiemmin sitä toista versiota. Berliiniläisten kultainen sointi tosin ei mitenkään päihitä esimerkiksi Giulinin chicagolaisia tai Haitinkin amsterdamilaisia.
Melko vähän Mahleria tehneeltä - vain 4, ja 6. levyttäneeltä - George Szelliltä löytyy clevelandiläisten kanssa livetaltiointi 9. sinfoniasta. Se on hyvin eteenpäinmenevä ja vauhdikas heti alusta alkaen, ja clevelandiläisten jousisointi on laulava, ja ripeässäkin tempossa vasket pysyvät mukana. Soitto on, kuten odottaa saattaa, aivan sensaatiomaista. Eri asia on se, pitääkö Szellin melko tylystä tyylistä, mutta tämä on jotain aivan omanlaistaan ja sellaisena täysin kompromissitonta. Ensiosan kliimaksikaan hyvin harvoin nostaa karvat pystyyn tällä tavalla, ja siihen Szell malttaa hidastaa alun varsin hengästyttävää tahtiaan. Muutenkin sinfonian ensimmäinen osa kaiken kaikkiaan rauhoittuu loppua kohden, vaikka idylli tästä on mahdollisimman kaukana.
Toinen Ländler-osa on heti alusta puupuhaltimilla selkeästi artikuloitu, ja etenee vain kohtuullisen joutuisasti verrattuna ensiosan luomiin odotuksiin. Scherzo-osa on hyvin kepeä, mutta tässä, kuten aivan Ländlerissäkään perivakavikko Szell ei tavoita kaikkia huumorin kerrostumia. Scherzon lopetus on todella kitkeränkatkera amok-juoksu, ja virtuositeetiltaan todella hurja.
Sinfonian päättävä Adagio-finaali kestää Szellin käsittelyssä vain reilut 22 minuuttia, mutta ei tunnu tippaakaan hätäillyltä kuten vaikka Walterilla. Tässäkin kuullaan laulavaa jousisointia, vaikkakaan ei levine- tai karajanmaisesti ylihehkutettuna. Tässä finaalin draaman kaari on jäntevä. Erinomainen, suorastaan teoksen uudella tavalla kuuntelemaan pakottava tulkinta vakiintuneiden suosikkien ulkopuolelta.
Michael Gielenin levytys Baden-Badenin (SWR Rundfunk) orkesterin kanssa alkaa kirkkaammilla vaskilla kuin missään. Heti alku paaluttaa sen, missä mennään: tässä yleensä kirkkauteen ja kiihkottomaan asiallisuuteen panostava Gielen tarjoaa yllätyksen. Esitys on kärventävän intensiivinen. Tässä kuuluu kaikki, ja sinfonia on kuin puhdistettu kaikesta kuonasta. Siltikään tämä ei ole lähdevettä, vaan jotain raaempaa tavaraa, puhdasta tosin. Kuin jäinen votkasnapsi, kuin Klemperer ilman savua, tupakoinnin lopettaneena. Joissain muissa Gielenin levytyksissä kamarimusiikillinen ote tuottaa jotenkin hiljaisen vaikutelman, mutta tässä paahdetaan aivan urku auki. Tämä on täydellinen antiteesi Walterin hellälle nostalgialle tai Giulinin kauneudelle.
Ländler jatkaa sekin klemperermäisillä linjoilla, tosin tässä soittimet ikäänkuin huutavat olemassaolonsa oikeutta. Osa vanhetessaan kiihtyy ja sävy muuttuu jotenkin epätoivoiseksi; sarjaksi peräkkäisiä aina entistä kiihtyvämpiä accelerandoja niin että musiikki miltei kaatuu nenilleen. Osan lopun puupuhaltimien luonteikkaat soolot erottuvat niin hyvin että se on ilo. Scherzo-osassa haistaa jo lähestyvän hyvästijätön, ehkä Gielenin hyvästijätön ystävälleen Lotte Klempererille, Otto Klempererin tyttärelle muuten, joka kuoli levytystä seuraavana päivänä. Ehkä siksi tämä levytys onkin niin klemperermäinen. Osan loppupuolen rauhallinen interludi muodostaa harvinaisen voimallisen kontrastin osan yleiselle kululle; tässä puupuhaltimet distinktoituvat.
Varsin joutuisasti käyskentelevässä rytmissä etenevä adagio voisi olla riipaisevampikin, mutta tällaisena se ainakin pysyy jäntevästi koossa. Kokonaisuudessaan Gielenin tulkinta on yksi parhaita moderneja levytyksiä, ellei jopa paras. Se on ehkä hieman riipaisevampi päivitys Klempereristä kuin Boulez, ja Baden-Badenin orkesteri ei anna yhtään tasoitusta verrattuna esimerkiksi Chicagon tai Lontoon Filharmonia-orkestereihin.
Bruno Madernan live-levytys BBC-orkesterin kanssa, joka löytyy laatusarjasta BBC Legends on kulttimaineessa. Ensiosassa vasket hieman särkyvät, muuten äänitys on ikäkautensa (1971) parempaa live-tasoa.
Mahlerin 9. sinfonia tosiaan on kapellimestarivarma, rokotettu kaikenkarvaisia kamelinajajia vastaan, kuten Tony Duggankin jo totesi. Jos on niin onnekas, että omistaa jo Horensteinin LSO-livelevytyksen, Bruno Walterin, Otto Klempererin ja Bernard Haitinkin, näillä tulee kyllä loppuelämänsä toimeen. Ancerl on kyllä samaa tasoa. Seuraavaan ryhmään kuuluvat sitten ainakin Gielen, Solti, Bertini, Boulez, Bernstein (vanhempi), Giulini, Rattle, Sanderlingin parikin levytystä, Haitink (Kerstmatinee), Barbirolli, Mitropoulos ja Szell. Walterin 1930-luvun taltiointi tietenkin kuuluu jokaisen historiallisesti valistuneen keräilijän hyllyyn.
Kommentit
Lähetä kommentti