On turhauttavaa jatkuvasti joutua aloittamaan alusta. Tällä erää katosi Ylösnousemussinfonian materiaali kun viimeksi hävitin 3. ja 4. sinfonian. Onneksi sentään kotikoneeni kovalevyltä löytyi tästä hieman vanhempi versio niin etten joudu ihan alusta aloittamaan.
Mahlerin musiikkia - kuten ihmistäkin - rikastuttaa sen sallivuus monille tulkinnoille, jolloin Mahlerista voi tulla jokaisen omaa. Oikeastaan Mahlerin sinfoniat peri-inhimillisinä suorastaan vaativat mitä erilaisimpia tulkintoja. Jos Mahlerin Ylösnousemussinfonian kattaa Walterilla, Klempererillä, Abbadolla ja Tennstedtillä, se on jo koko lailla katettu. Klempererin vaihtoehto voi olla Kubelik, ja Walterin tiukempi vaihtoehto Solti.
Vaclav Neumannin johtama Tsekkiläinen filharmonia tarjoaa dramaattisen, temmoiltaan rivakan (75 minuuttia) mutta kuitenkin samaan aikaan valoisan esityksen, joka lisää ymmärrystäni teoksesta. Etenkin ensimmäinen osa on aivan erilainen kuin missään kuulemassani esityksessä: Neumann osoittaa, että klassisistisen suoraviivaisen reippaaseenkin (brisk) tempoon mahtuu rubatoa ja suvantoa. Reippaudesta huolimatta Neumann on lyyrinen toisin kuin esimerkiksi Klemperer. Neumann suosii läpikuultavaa orkesterikudosta, jossa erottuu enemmän yksityiskohtia kuin monellakaan maestrolla. Neumann ei myöskään pyri ehdoin tahdoin paisuttelemaan tai ylidramatisoimaan, hänen Mahlerinsa on nimenomaan musiikkia, dramatiikkaa unohtamatta, kuin Dvorakia. Lisäksi prahalaisten soundi on aivan fantastinen; elävä, rustiikkinen mutta siltikin virtuoosinen, soittimet kuulostavat soittimilta.
Sinfonian toinen osa on sekin suhteellisen reipas ja keveällä otteella soitatettu. Kolmas osa toteuttaa todellakin tempomerkintänsä im ruhig fliessender bewegung, niin kepeä se on. Urlicht on hiljainen, ja tähän sopien myös sinänsä kelpo solisti Gabriela Benackova laulaa kovin hiljaa, vaikkakin varsin miellyttävästi, säädellen nasaalin siedettävälle tasolle. Ehkä juuri hiljaisuus mahdollistaa ennen osan puoliväliä kuuluvien puupuhallinsoolojen erinomaisen erottumisen.
Finaaliin joku voisi kaivata lisää paisutusta, mutta tällaisena suhteellisen kevytotteisena se kuljettaa eteenpäin paremmin kuin tukahduttavammissa esityksissä. Finaalissa pidän tunnin kohdalla, finaalin puolivälin kieppeillä siitä tilavaikutelmasta, jossa vasket tuntuvat tulevan ikäänkuin hallin takaosasta, ja huilut leijailevat ylimpänä. Neumannin esitys on lyyrisempi vaihtoehto Klempererille, jos haluaa sinfoniasta edullisen, yhdelle levylle mahtuvan levytyksen, ja sellaisena on aivan erinomainen.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon Filharmonia-orkesterin levytys on suuri ja romanttinen, suorastaan ekstrovertti. Jotenkin vain olen kasvanut yhä enemmän arvostamaan tai ainakin jaksamaan ja sietämään rauhallisempaa tyyliä, jossa kuulijalle ei alleviivata mitään vaan hän saa ikään kuin sisäisesti täydentää kuulemaansa, laittaa crescendot, diminuendot ja rubatot minne haluaa.
Georg Soltin ja Chicagon sinfoniaorkesterin näkemys painottaa teoksen jännityselementtejä, lyyrisyyden jäädessä sivummas. Soltin dynaamisessa asteikossa on vain kaksi asentoa: forte ja fortissimo. Parhaiten Soltin lähestymistapa toimii 3. scherzomaisessa osassa In ruhig fliessender Bewegung.
Leonard Bernsteinin ja New Yorkin filharmonikkojen levytys kulkee yleisesti ottaen liian verkkaisesti, vaikka sitoutumista asiaan ei voikaan epäillä. Kolmannesta osasta lähtien tahti muuttuu sitten aivan toiseksi. Ylösnousemussinfonia on vaikea saada onnistumaan, ja Bernsteinkaan ei nouse aivan huippulevytysten joukkoon.
Sinfonian toinen osa on niin hidas että siitä momentum jo katoaa. Tämä ei ole mukavaa käyskentelyä vaan löntystämistä. Tälle "pärjää" vain Scherchen.
Bernsteinin uudempi levytys newyorkkilaisten kanssa sisältää aivan huikeat solistit; Christa Ludwig ja Barbara Hendricks. Se lähtee varsin samantapaisilla nuotituksilla liikkeelle aikaisemman Bernsteinin levytyksen kanssa: yleistempo on varsin hitaan käyskentelevä ensimmäisessä osassa, ja soitto lähes ääri-intensiivistä ja ääridynaamista. Osan puolivälissä kuitenkin kuullaan reipas accelerandojakso.
Rafael Kubelik ja Bayerin radio-orkesteri ovat Otto Klempererin linjoilla siinä mielessä, että kumpikaan ei jää piehtaroimaan sentimentoon, mutta Kubelik on jotenkin Klempereriä helläkätisempi. Kubelikin esitys, joka mahtuu yhdelle cd:lle, on yleistemmoltaan suhteellisen vauhdikas, mutta ei mitenkään hätäilty. Kyseessä on aliarvostettu klassikko, jota yleensä pidetään vain oman syklinsä osana, harvemmin itsenäisesti omana huippulevytyksenään. Erityisesti kolmas scherzo-osa In ruhig fliessender Bewegung on todella eloisa. Kokeneelta kuulostavan, tunnustetun Mahler-alton - hän lauloi myös Horensteinin kolmosessa - Norma Procterin luonnehtima Urlicht-osa on todella rauhallinen ja tarjoaa suvannon ennen finaalin alkuräjähdystä. Finaalissa kuoro tuntuu saapuvan kuin jostakin kaukaa, ikään kuin he aloittaisivat jo ennen näyttämölle saapumista. Apoteoosi on ehkä kohtalaisen moderaatti verrattuna vaikka Soltin, Bernsteinin, Rattlen tai Walterin hehkutuksiin, mutta Kubelikin klassiseen lähestymistapaan sopiva. Erinomainen levytys, aivan kärkipäätä, omassa tyylissään johdonmukainen.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri soittaa tapansa mukaan kuin enkelit. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, äänityksen dynamiikka on niin äärimmäinen, että vain hifikuulokkeilla kuullee pianissimoissa muutakin kuin hiljaisuutta tai nauhakohinaa, jota ei kyllä ole. Eipä tässä kyllä kuulu paljon muutakaan sellaista, joka pakottaisi kuuntelemaan, joten ei ole mitenkään kuolematon menetys.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri tarjoaa eloisasti soitetun ja äänitetyn esityksen, jossa on joitakin kiintoisia accelerandoja kahdessa ensimmäisessä osassa. Laulajat ja aivan erityisesti kuoro erottuvat poikkeuksellisen hyvin tässä levytyksessä.
Klaus Tennstedt ja Lontoon filharmonikot ovat tosissaan ja soittavat sydämet vereslihalla. Tempo on ainakin ensimmäisen osan alkupuolella varsin hidas, mutta siltikin jouset laulavat, miltei itkevät. Osan puoliväliin päästyä yleistempo onkin sitten jo asettunut varsin rivakaksi. Sama cantabile jatkuu sinfonian toiseen osaan. Kolmas osa kulkee rauhallisessa liikkeessä suunnilleen kohtaan 3.48, kunnes tulee raju accelerando. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen tämän osan myrskyaalloista. En ole kellottanut, mutta Urlicht-osa vaikuttaisi jokseenkin ennätyshitaalta. Latauksen Tennstedt suurin piirtein säilyttää loppuun asti. Ei vallan huono.
Jotkut vannovat Tennstedtin saman kokoonpanon kanssa tekemään livelevytykseen. Sekin alkaa suhteellisen hitaasti, matalat jouset todella syvältä rouhien. Vasket ovat ensimmäisessä osassa myös todella gloriöösit. Tässä intensiteetti on heti alusta alkaen kovinta luokkaa, todellakin tosissaan soittaen. Ensimmäinen osa sisältää varsin äkkiväärää temmonkäsittelyä, niin äkillistä ritardandoa kuin accelerandoakin muttei kuitenkaan ihan Mengelbergin tyyliin, sillä tässä temmon yksikkö ei ole ihan niin lyhyt (yksi tahti) vaan vähän pidempi sekvenssi.
Sinfonian toinen osa on sekin varsin verkkainen, mutta rytminkäsittely siinä on hyvin aksentoitua ja painokasta ja jousien sointi todella elävää. Kuin kuulija istuisi itse keskellä jousisektiota, joka soittaa todella cantabile. Kolmannen osan laukkarytmi tuo mieleen Bruno Walterin. Urlichtissa on miltei seisahtuneen idyllinen tunnelma, ja solisti Jard van Nes on tunnetusti erinomainen.
Sinfonian finaali 39-minuuttisena taitaa olla ennätyspitkä. Sen intensiteetti kuitenkin riittää pitämään sen kasassa. Kuoron sisääntulovaihe on kyllä niin hiljainen, että sen kuunteleminen taustamusiikinomaisesti ei käy. Finaalin loppuvaiheen kuoro karjuu sydämensä kyllyydestä ja kuin henkensä hädässä vähän Scherchenin tapaan, ja voluumi ja intensiteetti tässä ei jää paljoakaan jälkeen esimerkiksi Horensteinin levytyksestä kahdeksannesta sinfoniasta. Juuri ennen lopetuksen aloittavia rummuniskuja kuitenkin Tennstedt malttaa hetkeksi vetää voluumit alas, ja löytää ihmeellistä kauneutta. Lopun vaskien ja lyömäsoittimien unisono on mahtavin kuulemani, ja aplodit lopussa aivan valtaisat.
Tennstedtin livetaltiointi herättää vähän samaan tapaan kuin Abbadon Luzern-levytys: se saa kuulemaan teoksen uutena, ja palauttaa halun kuunnella teosta kaikkien satojen kertojen jälkeenkin. Abbadon ohella paras, ainakin kiinnostavin modernihko levytys siinä mielessä että siitä löytää uusia asioita kerta toisensa jälkeen. Tosin sitä ei siedä kuunnella kovinkaan usein toisin kuin esimerkiksi Neumannin tai Abbadon levytyksiä.
Ivan Fischer
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri tarjoaa varsin vauhdikkaan esityksen, joka ensimmäisestä osastaan vakuuttaa: ensimmäinen osa on jännittävä, paikoin lyyrinenkin ja portamentoakin on annosteltu sopivasti. Ihan sinfonian avaus kyllä tahtoo miltei karata käsistä, niin vauhdikas se on. Riipaisevuus kompensoi soinnin tietyn opaakkisuuden, ja tämä tempaisee mukaansa. Siinä on "fervouria".
Toisen osan rytmiikka ja puupuhallinsoolot on toteutettu ilahduttavan eloisasti. Siinä tohditaan soittaa niin hiljaa, että kaikki erottuu, myös se, että soitto ei tosiaankaan ole ihan A-luokkaa. Sinfonian kolmannen osan poljento on kepeä ja edelleenkin utahilaiset soittavat puristamatta ja hiljaa.
Beverly Sillsin ääni kuuluu Urlicht-osassa erinomaisesti, ja Sills on erinomainen, selvästi artikuloiva solisti. Finaalin alkuräjähdyksen jälkeinen jousisahaus on poikkeuksellisen nopea, mutta sen jälkeen intensiteetti sopivasti laskeutuu, ja finaali lähtee todella kauniisti liikkeelle. Lopun kuorokohtauksessa on vanhanaikaisen kirkkokuoron sointia, mieleeni tulee Vendla-mummo, jonka ääni hallitsi mitä tahansa yhteislaulutilaisuutta eikä hän häpeillyt vetää oikein paatoksella. Erittäin positiivinen tuttavuus tämä levytys, jotenkin aito, rehellinen ja sydänverellä tehty.
Otto Klempereriltä löytyy EMI-studiolevytyksen ohella myös live-levytys vuodelta -51 Amsterdamista, jossa solisteina eivät ole ketkään vähäisemmät kuin Jo Vincent ja Kathleen Ferrier! Tämä levytys heittää myös romukoppaan epäilyt Klempereristä verkkaisena tai intohimottomana strukturalistina, sillä näin vauhdikasta - 71 minuuttia ja risat - taltiointia en tiedä Ylösnousemussinfoniasta toista. Ensimmäisen osan nousu 11 minuutin kohdalla on ainakin rajuin tietämäni. Hitaan osan etenkin loppupuolelta löytyy myös glissandoa, mikä on Klempererille yllättävää. Altto-osaan Ferrier saakin sitten ihan omanlaistaan herkkyyttä ja syvyyttä. Finaalin alun kehittelyvaihe on varsin erikoinen, ainakin huilut loistavat kuin nenä päästä (Klempererille tyypillisesti puupuhaltimet ovat hyvin esillä).
Münchenin live-esityksestä 1965 tehtyä taltiontia Tony Duggan pitää teoksen suurimpana taltiointina. Se on normipituinen, tunti ja 19 minuuttia eli noin 8 minuuttia Amsterdamin esitystä verkkaisempi. Klempererin tempot hidastuivat vuosien mittaan. Äänitys on aikakautensa liveksi erinomainen, ilmava ja selkeä. Toinen osa on kaikkea muuta kuin herttainen, pikemminkin miltei raaka. Mahlerin kakkonen ruumiillistaa Klempererin bloss ein tempo -ideologian, jossa nopeat osat ovat suhteellisen verkkaisia ja hitaat hyvinkin joutuisia. Tässä tapauksessa andante on todellakin andante. Mezzosolisti, legendaarinen Janet Baker tarjoaa tämän esityksen kohokohdan lyhyen interludimaisessa 4. osassa. Finaalin Klemperer rakentaa myös hienosti koko ajan paisuttaen ja kontrapunktisyyttä korostaen. En vain oikein aivan lämpene Klempererin tyylille tässä sinfoniassa, vaikka pidän itseäni yleensä tämän erittäin karismaattisen omantienkulkijan fanina, vaan minua lämmittää enemmän Bruno Walterin herttaisuus, ja jos omistaa jo Emin levytyksen, tässä kuljetaan hyvin samantyyppisillä poluilla.
Klempererin studiolevytys kuitenkin riittää aivan hyvin, jos tästä teoksesta haluaa tämän immoralistin tulkinnan, joka edustaa klassista esimerkkiä toisesta ääripäästä kuin toinen teoksen klassinen taltiointi, "moralisti" Bruno Walterin. Walter ja Klemperer edustavat kahta koulukuntaa, jotka miltei sulkevat toisensa pois. Vaikka kyllä Mahler kestää kaikki mahdolliset koulukunnat, ja nämä molemmat kyllä itsestäänselvästi kuuluvat mihin tahansa edes vähänkin asialliseen peruskirjastoon. Tässä studiolevytyksessä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa solistit ovat parhaat mahdolliset; Hilde Rössl-Majdan ja Elisabeth Schwarzkopf.
Klempererin tapaan ei kuulu laulattaa orkesteria, mutta siltikin sinfonian ensimmäiseen osaan kuuluu jousien vähintäänkin hillitty cantabile. Varmaankin kuulen väärin, mutta tämän lisäksi Klemperer maustaa sointiväriä jopa hillityllä, tuskin korvinkuultavalla glissandolla reilun 15 minuutin kohdalla. Mitään muuta selitystä tälle ei voi olla kuin että Mahler olisi kirjoittanut ne sinne, eihän nyt Klemperer muuten moiseen ihanaan turhaan mauttomuuteen sortuisi.
Sinfonian toisen osan alkupään jousisahaus on miltei yhtä hidasta kuin Scherchenillä. Kolmas osa laukkaa varsin hillitysti, ja Urlichtin alkupuolella korostuu trumpetti. Sen solisti Hilde Rössl-Majdan on parhaasta päästä.
Finaali on rakennettu ehkä kokonaisuutena parhaiten. Se pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalin viimeisen parin-kolmen minuutin paisutukset muodostavat ehkä komeimman apoteoosin mitä tästä sinfoniasta on tallennettu. Kyllä Klemperer enemmänkin kuin puolustaa paikkaansa ylevästi, ja tämä levytys ei vain kestä aikaa ja kulutusta vaan pikemminkin sen arvo nousee kerta toisensa jälkeen.
Toinen klassinen referenssi ja oma referenssilevytykseni, johon kaikkia muita vertaan, on Bruno Walterin johtamien New Yorkin filharmonikkojen. Verrattuna introvertti Klempereriin, Walter on enemmän ekstrovertti eikä häpeä osoittaa rakkauttaan musiikkia kohtaan. Walter ei mitenkään häpeä annostella ensimmäiseen osaan glissandoa, mutta siltikin vielä sitäkin enemmän osalle antaa oman mausteensa ajoittainen tempo rubato.
Sinfonian "sisä"osissa Walter on omimmillaan. Toinen osa on Walteria tyypillisimmään ja parhaimmillaan. Yksikään toinen ei saa tästä sellaista cantabilea ja ihanaa keinuntaa kuin Walter. Kolmannen osan laukka on ihastuttava. Urlichtin solisti Maureen Forrester on erinomainen, kokenut Mahler-laulaja.
Sinfonian finaalin alkupuolen kehittelyjaksossa on harvinaislaatuista momentumia. Kerrankin tämä musiikki kulkee eteenpäin! Tähän levytykseen oli hienoa palata huomatakseen, että se on kestänyt paitsi aikaa se myös pitää edelleenkin puolensa kaikkia uudempia ja minulle uudempia yrittäjiä vastaan.
Aivan samoin kuin Tuhannen sinfoniassa, Leopold Stokowskin esitys on innoittunut; tässä tapauksessa Lontoon sinfoniaorkesterin live-levytyksessä vuodelta 1963. Tässä on heti ensimmäisen osan alusta alkaen todella tiivis tunnelma. Ensimmäisen osan avauksessa matalat jouset painavat todella rouheasti. Kyseessä on selvästikin ollut todella mieleenpainuva Proms-konsertti, jossa on ollut spektaakkelihenkeä. Esityksessä on dramatiikantajua ja imua, ensiosassa ainakaan ei ole kuolleita hetkiä. Tämä tiedoksi niille, joiden makuun esimerkiksi Tennstedtin sinänsä upeassa konserttitaltioinnissa on liikaa ilmaa ja tyhjää.
Toinen osa etenee varsin joutuisassa tempossa, ja on jännittävä pizzicatoineen ja laulavine, intohimoisine jousineen. Rytmi on toisessa osassa niin irtonainen "bouncy" että se panee melkein hyppimään. Toinen osa on kuitenkin jotenkin etäisesti äänitetty eikä tästä syystä aivan engageeraa siinä määrin kuin mahdollista. Kolmannen osan tempo on suhteellisen reipas (varjomainen?) scherzo-laukka, mutta tässäkin hieman etäinen äänitys pienentää tehoja. Urlichtissä Janet Baker nuorenakin on muistettava Mahler-laulaja. Finaalin spektaakkeli alkaa heti kunnon rummunpäristyksellä, ja finaali vetää harvinaisen hyvin. Siinä on todella imua, ja voitollinen, suorastaan riemukas tunnelma, todellinen apoteoosi. Lopun aplodit ovat aivan harvinaisen riehakkaanhaltioituneet, ja konsertin onkin täytynyt olla suuri kokemus paikallaolijoille.
Stokowskin tuoreempi studiolevytys, jossa on myöskin Lontoon sinfoniaorkesteri (vuodelta 1974), on selvästi verkkaisempi ja paremmin äänitetty. Stoky on tässä 92-vuotias! Ensimmäisen osan sävy on eeppinen, ja toinen osa on kiusallisenkin hidas: varsin letarginen ja hyvin hiljaa äänitetty. Jos tässä teoksessa haluaa kuulla Stokowskia, kannattaa ehdottomasti hankkia mieluummin tuo edellämainittu livetaltiointi, ja jos yleensäkin haluaa teoksesta harvinaisen mielenkiintoisen taltioinnin, missä ei ole yhtään kuollutta hetkeä ja joka pitää näpeissään alusta loppuun saakka, silloin kannattaa hankkia livelevytys.
Hermann Scherchenin johtamalla Wienin valtionoopperan orkesterin levytyksellä on semilegendaarinen maine. Soitto on suhteellisen rupista, kuten odottaa saattaa, ja yleistempo on hitaanlainen; tosin siihen poikkeuksen muodostavat äkilliset accelerandot ja ritardandot. Äänitys on kuitenkin ihan siedettävä stereo tässä Scherchenille ja ajalleen harvinaisessa Mahler-studiolevytyksessä.
Sinfonian toinen osa on ihan käsittämättömän hidas, alkupuolen jousisahauksessakin. Sitä ei voi sanoin kuvailla, se on koettava riippumatta siitä mitä siitä pitää. Urlicht on sentään suhteellisen kosher, varsin kaunis ja sen solisti Lucretia West erinomaisen karismaattinen. Finaalissa kuorojen sointi tuo mieleen Vendla-mummoni antaumuksellisen joikauksen, joka kuului minkä tahansa muun laulamisen ylitse. Tällaista kuorolaulua ei enää kuulla, eikä tehdä. Finaalin lopetus on sen verran antaumuksellinen, että jo sitä kannatti odottaa ja sen vuoksi tämä kuunnella, vaikka ei tätä kuitenkaan muuten voi oikein suositella kuin oikein perusteellisen ylösnousemuskokoelman kuriositeetiksi.
Simon Rattlen levytys Birminghamin sinfoniaorkesterin kanssa on oikeastaan purkitushetkestään saakka nauttinut kanonisoidun uudemman klassikon asemaa. Se on kuitenkin yliarvostettu ainakin Englannissa, jossa Rattleen kohdistui messiaanisia odotuksia 80-luvulla. Tempo on yleisesti ottaen varsin hidas, suorastaan juhlava. Eloa levytys alkaa varsinaisesti saamaan ensiosan nousuun, jota seuraa ihmeellinen hidastus, jossa ainakin jokainen vaskikuvio kuuluu, kiitos hitauden. Minä en tälle lämpene useammasta yrityksestä huolimatta, kuten en kovinkaan yleisesti Rattlen Mahlerille.
Bernard Haitinkin johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat perusesityksen, joka kyllä näyttää teoksen, mutta ei paljasta siitä oikein mitään uutta. Soitto on idiomaattista; matalat jouset sahaavat muhkeasti ja vasket särisevät luonteikkaasti, mutta jännittävää tämä ei ole. Toisen osan Haitink artikuloi hienosti ja Concergebouw'n kaunis soitto tekevät tästä esityksen kohokohdan.
Myös sinfonian kolmas osa on artikuloitu ja soitettu niin hyvin, joskin keveällä ohjauksella, että sitä kuuntelee ilokseen. Urlichtin on kerrankin sellainen solisti, joka ei honota nenäänsä, Aafje Heynis. Sinfonian finaali kaipaisi kyllä selvästi enemmän eksaltaatiota.
Ihan pätevä ylöspano, jossa sinfonian sisäosat pärjäävät parhaimmin, mutta kuitenkin tämä on pohjimmiltaan vähän kuin että kuohuviinistä olisi lähtenyt kuplat. Tosin Haitink kyllä kestää kulutusta, ja vaikka finaali saattaisikin kaivata hieman lisää nostatusta, niin mitään vikaahan tässä ei ole, ja Aafje Heynisin tähdittämä Urlicht on harvinaisen selkeä teoksen spirituaalinen kohokohta. Em. varauksistani huolimattani erinomainen, yleispätevä peruslevytys, jonka avuja en oikein osaa sanallistaa oikeudenmukaisesti. Vaikkei Haitinkin levytys olekaan samassa mielessä klassikko kuin Walter tai Klemperer, tämä on ehdottomasti vähän tasapaksua mainettaan parempi; erinomaisesti soitettu, äänitetty ja hyvällä maulla tehty ilman erityistä eksentrismihakuisuutta. Jatkoon.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kera tuo mieleen Bruno Walterin täyteläisyydessään, toki ilman portamentoa. Tempokin kuulostaa pääosin identtiseltä ensimmäisessä osassa. Ensimmäisen osan loppuun Haitink varaa yllätyksen: äkillisen ritardandon kun moni näkee tässä accelerandon. Sinfonian kolmannen osan laukan Haitink toteuttaa tarkasti, vaikkakin vaskissa kuuluu välillä yllättäviä epäpuhtauksia ehkä livetilanteen takia. Urlichtin dynamiikka on todella hienopiirteisesti toteutettu, ja alttosolisti Jard van Nes artikuloi esimerkillisen selkeästi ja hallitsee myös äänenvoimakkuutensa säätelyn kuin napista painaen.
Sinfonian finaalista syntyvä vaikutelma lienee sonorisesti muhkein kuulemani. Jos haluaa sinfoniasta modernin äänityksen, joka painottaa ja paisuttaa finaalia, silloin tämä on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikka levytys oikeastaan nouseekin siivilleen vasta Urlichtistä alkaen.
Haitinkin live-versiossa Concertgebouw'n kanssa on enemmän nostetta kuin jossain määrin proosallisen anonyymissä, vaikkakin hyvässä studiolevytyksessä. Jo alusta asti tummat jouset rouhivat todella syvältä, ja soitto on esimerkillistä: voimallista mutta puhdasta. Ja ensiosan kliimaksi on muhkein kuulemani. Sävy on selvästi omakohtaisempi ja riipaisevampi kuin studioversiossa.
Sinfonian toinen osa on esimerkillinen: laulavat jouset ja juuri sopiva tempo, ei kiistanalaisen rivakka kuten Abbadolla. Kolmannen osan rytmiikka on Haitinkiksi yllättävän tanssillinen, ja Urlicht hieno. Kerrankin siitä kuulee jotain eikä sitä ole feidattu aineettomaksi. Tässäkin Urlichtissä Haitink käyttää esimerkillistä jo aiemmassa levytyksessään vieraillutta solistia eli Aafje Heynisiä. Finaali kehittyy pikku hiljaa kohti suurta apoteoosia, joka on juuri niin suuri kuin kuuluukin tässä esityksessä, jossa käy selväksi että kyseessä on yksi länsimaisen konserttimusiikin suurteoksia Bachin passioiden tapaan.
Levytyksen ainoa "vika" on se, että sen voi hankkia vain osana pirteästi hinnoiteltua Kerstmatinee-boksia. Muuten tämä kuuluu ehdottomasti top kolmeen ellei top neljään Mahlerin Ylösnousemussinfonian taltioinneista.
Gary Bertini ja Kölnin radio-orkesteri tarjoavat mainettaan paremman esityksen. Bertinin tyyli vain on suhteellisen rauhallisen toteava. Tosin tuoreeltaan, vertailussa Abbadon fantastisen innoittuneen Luzern-levytyksen jälkeen rutiinimaisuuden vaikutelmaa on vaikea välttää. Kuitenkaan ei Bertini mikään unissakävelijä ole: ensiosan nousuihin puhtia riittää yllättävänkin paljon. Toinen osa on varsin gemütlich. Parhaiten mennee sinfonian kolmas osa, jossa Bertinin lyyrinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, ajoittaisia forteja unohtamatta. Urlicht on kauniisti soitettu mutta mezzosolisti Florence Quivar on korkeintaan keskinkertainen: hänen äänensä jää jotenkin tukkoon nenään. Finaali on sinänsä huolellista työtä, mutta ei aivan nouse riittävän korkealle. Loppu paisutellaan kuitenkin komeasti ja muhkeasti, ja urutkin kuuluvat kerrankin sinfonian sulkevilla sivuilla.
Monien ylistämä Claudio Abbadon Luzernin festivaaliorkesterin kanssa tekemä levytys alkaa todella lupaavasti: siinä jouset laulavat ja vasket antavat todella kaikkensa. Avaus on myös riittävän painokas, Walterin tapaan, ja siinä on yllin kyllin mysteeriä ja ihmetystä. Kaikkensa antamisesta huolimatta palaan halusta kuulla lisää. Jo ensiosan perusteella luvassa taitaa olla ainakin tähän saakka ylittämätön uudempi levytys.
Sinfonian toinen osa on varsin reipastahtinen. Kolmas scherzomainen osa on irtonainen mutta sen poljento kuitenkin laukkaa selkeästi vähän Walterin tapaan. Urlichtin solisti Anna Larsson on varsinkin Abbadon käyttämä luotto -Mahler-laulaja, ja hän onkin aikamme parhaita Mahler-ääniä. Tämä Urlicht lienee myös kauneimmin soitettu Urlicht.
Sinfonian finaalin alkuräjähdys tuntuu ikään kuin luistavan alta. Ikään kuin osa soittajista olisi ottanut varaslähdön. Tämä ei pelota ketään. Fanfaarien jälkeisestä kehittelystä Abbado löytää ylimaallista herkkyyttä ja kauneutta. Finaali on kuin konsertto orkesterille, niin solistimaisia ovat instrumenttisoolot, varsinkin puhaltimet. Eikä ihme, onhan orkesteri koottu tunnettujen eurooppalaisten orkesterien konserttimestareista ja äänenjohtajista mallia Natalia Gutman. Monien mielessä definitiivisen "uudemman" (vaikka sekin on jo 80-luvulta) tehnyt Rattle ei ole sopiva pitämään edes kynttilää Abbadon edessä. Loppupaisutuksen kuoro, baskilainen Orfeon Donostiarra kuulostaa valtaisalta, miesvoittoiselta ja komealta.
Kyllä tämä kokonaisuutena on tähänastisista modernemmista levytyksistä aivan omassa kastissaan. Abbado asetti uuden standardin Ylösnousemussinfonian esittämiselle. Tämä Luzernin levytys on kautta linjan vauhdikkaampi kuin aiempi wieniläisversio.
Mahler on Claudio Abbadon johtamien Wienin filharmonikkojen DNA:ssa. Ja sen kuulee. Wieniläislevytys alkaa laulavalla soinnilla, intohimoisesti mutta suhteellisen verkkaisesti. Ei kuitenkaan liian. Tämä ei ole ehkä yhtä voimakkaasti latautunut kuin luzernilaislevytys mutta intohimon paloa kuullaan tässäkin.
Sinfonian toinen osa on wieniläislevytyksessä rauhallisempi kuin luzernilaisten miltei levoton käyskentely; tosin intensiteetti ja soitto on luzernilaisilla aivan hurjaa. Wieniläisillä korostuvat enemmän laulavat jouset. Kolmannen osan aloittavat rummut pärähtävät todella läheltä, ja niin myös yskintä. Urlichtissa Waltraud Meier on vallan erinomainen. Abbado osaa valita äänensä hyvin: Meier ei honota kuten Urlichtin altot valitettavan usein.
Finaalin alkuräjähdys alkaa kohdillaan, toisin kuin Luzernissa. Eivät huonoja ole wieniläisten soolot. Aivan sellaiseen eksaltaatioon tässä ei ylletä kuin Luzernissa, mutta se olikin one-off.
Abbadon ensimmäinen levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa melko ärhäkkäästi; matalat jouset rouhivat syvältä ja kovaa painaen, suhteellisen vauhdikkaasti. Ensimmäisen osan yleisilme on erinomaisesti soitettua, suhteellisen kiihkeää Mahleria, huomattavasti tulisempaa kuin Wienissä. Avauksen vasket ovat todella ärhäkänterävät parhaiden chicagolaisperinteiden mukaisesti, onhan Chicagon sinfoniaorkesteri kuuluisa vaskistaan.
Toinen adagio-osa on todella herkullisesti soitettu, laulavin jousin. Ei ollut Solti onnistunut korruptoimaan chicagolaisilta pianissimoa pois. Kolmas osa on jäntevä, vaikka siinäkin chicagolaiset onnistuvat hillitsemään virtuoosista aggresiviteettiaan. Osan dynaamiset vaihtelut ovat korostuneita: piano on piano ja forte on forte, ja puhtaasti.
Urlicht-osa on harvinaisen hyvin laulettu; siinä solistit Marilyn Horne ja minulle tuntematon Carol Neblett eivät kumpikaan sorru honotukseen. Osa on myös todella herkästi ja hiljaa soitettu. Finaalin offstage-vasket ja huilu erottuvat tarkasti, vaikka ne tulevat kaukaa kuten niiden pitääkin. Harvoin on offstage-kohta näin hyvin toteutettu niin että se myös kuuluu, hiljaisenakin.
Abbadon levytyksissä tämä on kompromissi: ei yhtä herkän cantabile kuin Wienissä eikä yhtä kiihkeä kuin Luzernissa.
Michael Gielen ja SWR -radio-orkesteri (Baden-Baden ja Freiburg) aloittavat todella painokkaasti ja varsin lupaavasti. Heidän näkemyksensä on ankara ja dramaattinen ainakin ensimmäisen osan perusteella. Tässä lähestymistavassa Gielen vakuuttaa, jos on valmis hyväksymään sen. Maisema on todella lohduton, kuin karreksi palanut metsä. Gielen esittää suurimman mahdollisen antiteesin oikeastaan kaikkiin tuntemiini muihin onnistuneisiin levytyksiin, kuten Walteriin, Abbadoon, Tennstedtiin tai Barbirolliin. Toinen osa on linjakas, ei välttämättä niinkään ihastuttava. Kuitenkin siinä esitellään yllättävänkin laulavaa sointia, vaikka ei välttämättä samaan tapaan riipaisevaa kuin vaikka Walterilla. Aivan omanlaisensa näkemys, ja sellaisena oikeinkin hyvä. Kolmas osa In ruhig fliessender bewegung ikään kuin hyökkää heti käyntiin. Siinä instrumentaatio, etenkin puupuhaltimet nostetaan framille siten, että en ole ennen tiennytkään niitä sieltä löytyvän. Orkesterin äänitys on myös todella muhkea, hieman ehkä kaikuisa.
Varsin proosalliseksi jäävän Urlichtin solistina on Cornelia Kallisch. Orkesteri jättäytyy suosiolla solistin taakse ja jättää etäisen vaikutelman. En ole varma, johtuuko tämä ilmeisen kaikuisesta akustiikasta vai äänityksestä, sillä kyllähän kolmannessa osassa kaikki kuului. Ehkä Hans Rosbaud -salissa on kaikuisa akustiikka.
Sinfonian finaali kyllä kaipaisi lisää nostetta. Tällaisena se on kamarimusiikillisen läpikuultava, painottaen teoksen lähes ylimaallisia kauneusarvoja. Muuten tämä olisi varsin hyvä levytys, mutta hehkutus taitaa olla Gielenin luonteelle vierasta.
Mariss Jansonsin levytys Oslon filharmonikoiden kanssa saa vahvan suosituksen Penguin Guidessa. Se alkaa varsin reippaasti, mutta jo ensimmäisestä osasta Jansons löytää myös suvantoja. Jansonsin käsissä ensimmäinen osa on varsin jännittävä; hänen temponkäsittelynsä on elävää, vaikkakaan ei levotonta. Orkesterihan on tunnetusti erinomainen, mikä tiedetään jo saman kokoonpanon Tsaikovski-levytyksistä.
Sinfonian toinen osa on varsin jäntevästi soitettu, joskin hiljaa. Laukkamainen kolmas osa on sekin varsin irtonainen ja kepeä. Urlicht on hyvin hallittu ja hillitty, solistinaan Julia Hamari.
Sinfonian finaalin avauksen jälkeisen alkuräjähdyksen jälkeinen hiljainen jousisahaus on toteutettu erittäin tarkasti ja erottuu tässä paremmin kuin missään muussa kuulemassani levytyksessä. Finaalin huipennukseen kaipaisi kuitenkin lisää ekspansiota. Kaikkiaan ihan hyvä levytys, varsinkin keskiosien osalta, mutta jos kaipaa ekstaasia, kääntyy esimerkiksi Stokowskin, Scherchenin tai Tennstedtin puoleen.
Sitten erittäin tunnettu kuriositeetti. Aivan sikamaisen rikas liikemies Gilbert Kaplan opiskeli johtamaan vain yhden teoksen - paitsi Mahlerin viidennen adagietton - esitti sitä ympäriinsä ja levytti sen Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Selvästikin Kaplan on opiskellut partituurin kuunnellen samalla Bruno Walterin levytystä, sillä tässä ovat ritardandot, accelerandot ja glissandot samoissa paikoissa kuin Walterin klassisessa levytyksessä! Kuitenkin Kaplanin levytys kestää muutaman minuutin kauemmin; ainakin osa erosta syntyy siitä, että ensimmäisen osan loppumetrit Kaplan raahaa todella hitaasti.
Varsin lupaavan alun - jos siis pitää Bruno Walterista, vaikka tässä kuunnellaan Gilbert Kaplania - toinen osa ei aivan lunasta samoja odotuksia, sen verran letarginen se on. Kolmas osa on taas hieman eloisampi. Urlichtin pelastaa erittäin kokenut Mahler-solisti Maureen Forrester, joka muuten lauloi myös Bruno Walterin levytyksessä miltei 30 vuotta aiemmin. Taas yksi lisänapanuora Walteriin.
Finaalin alkuräjähdys on kyllä ihan komea, mutta sen jälkeinen kehittelyjakso on aivan liian hiljaisesti äänitetty. Sitten finaalin keskivaiheen reippaampi jakso taas palauttaa teoksen ikäänkuin raiteilleen. Ennen kuorojen sisääntuloa offstage-bändi on todellakin off stage: se katoaa kuulumattomiin.
Aina kiinnostavaa Mahler-johtajaa John Barbirollia edustaa tässä livetaltiointi Stuttgartista vain vähän ennen hänen kuolemaansa (1970). Äänitys on ihan käyttökelpoinen live-stereo. Esitys kyllä kannattaa kuunnella, sillä jo alusta saa vaikutelman, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Vahinko vain, että levytys on hyvin vaikeasti saatava ja kallis. Barbirolli vuodattaa tapansa mukaan hikeä, verta ja kyyneleitä, mutta hän ei ole kuitenkaan Bernstein tai Tennstedt eikä sorru liioitteluun ja pitää teoksen pulssin koko ajan liikkeessä eikä tukehdu yksityiskohdilla mässäilyyn. Ensimmäisen osan narratiivin pitää yllä ikään kuin taustalla kulkevana lankana lamenttimainen, valittava teema.
Toisessa osassa on portamentoa vanhojen aikojen muistoksi, itse asiassa enemmän kuin kenenkään toisen olen kuullut sinne kehtaavan laittaa. Kaikki eivät siitä pidä, mutta Barbirolli romantikkona kyllä kehtaa. Jousisointi stuttgarttilaisilla tässä ei kyllä ole aivan sulavimmasta päästä, mutta rytmi on keinuvan sijaan pikemminkin laahaava valssi. Kiistanalaisia ratkaisuja siis yltäkylläisesti, mutta minä tykkään. Kolmannessa osassa on laukkaava rytmi, mutta ei mitenkään kevyesti vaan pikemminkin tässä lämminveristen arabialaisten sijasta nelistävät kaakit. Vaskisointi on ehkä Barbirollin valitsemaan elämänläheisyyteen, suorastaan raadollisuuteenkin sopien vähän likainen.
Urlichtin solisti on Birgit Finnilä. Siinä puupuhallinsoolot erottuvat harvinaisen hyvin, vaikkakin orkesterilla onkin tässä melko säestävä rooli, Finnilän annettaessa olla osan tähti. Hän onkin suhteellisen harvoja Urlicht-solisteja, joiden ääni ei mene tuhnuksi tai honotukseksi. Finaalin huipennus on ehkä hieman hillitympi kuin Scherchenillä tai Stokowskilla. Se on pikemminkin jalo kuin eksaltoitunut.
Barbirollin esitys on epäilemättä suurenmoisen konsertin taltiointi. Se pitää jokaisen Mahleria rakastavan ainakin kuulla.
Barbirollin live-esitys Berliinistä (1965) on selkeästi paremmin soitettu kuin Stuttgartissa 5 vuotta myöhemmin. Äänitys on kelvollinen, mutta ei aivan Stuttgartin tasoa. Sen sijaan berliiniläiset eivät kyllä yhtä sydänverellä kuin stuttgartilaiset, eikä tässä synny samaa imua. Kolmas osa in fliessender Bewegung onnistuu paremmin kuin kaksi ensimmäistä.
Urlicht tarjoaa Janet Bakerin taidetta, mutta Birgit Finnilä kyllä vetää hänelle täysin vertoja. Finaalin kehittelyjakso vetää erinomaisesti.
Zubin Mehtan levytys Wienin filharmonikkojen kanssa on ainakin semiklassikko. On yllättävää, että Mehtan levytys vuodelta -75 oli Mahlerin kotiorkesterin vasta 3. Mahler-studiolevytys.
Mehta tapansa mukaan avaa varsin suorasukaisesti sen kummemmin kaartamatta tai empimättä. Heti alusta wieniläisten soitto on mitä idiomaattisinta mutta ajoittain varsin suurpiirteisesti soittavalta orkesterilta kerrankin hyvin hiottua, ja äänitys parasta Deccan 70-lukua, tai ainakin edustavinta: vaikutelma on hyvin erotteleva ja kirkas, ei ehkä kaikkein täyteläisin, ehkä lievästi aggressiivinen. Hyvin harvoin, jos koskaan ajoittain leipiintynyt soittajisto kuulostaa näin valppaalta ja innoittuneelta.
Sinfonian ensiosan lyyriset kohdat ovat lyyrisiä, ja fortet jonkin verran prässättyjä. Yleisvaikutelma on suhteellisen joutuisa, dramaattinenkin. Toinen osa alkaa jäntevällä jousisoitolla, jossa wieniläiset osoittavat osaavansa valssin paremmin kuin yksikään toinen soittajisto maan päällä. Tässä myös äänitys saa enemmän ilmaa allensa. Tässä on juuri tempo giusto, ei laahata eikä laukata. Kolmas osa on nimensä mukaan rauhallisessa liikkeessä, mutta tässä ja yleensäkin Mehtalla on tapana kiihdyttää forteihin.
Urlichtin vaskisointi on puhdas ja hiljainen, ja Christa Ludwig saattaa hyvinkin olla ylittämätön laulusolisti, jota taltioiduissa Urlichteissa on tarjolla. Finaali kehkeytyy orgaanisesti, ja se sama vaskisointi, joka ilmoittautui jo Urlichtissä, kantaa tässäkin. Tässä ei ole yhtään mitään muuta vikaa kuin että se ei ihan onnistu liikuttamaan minua; jotenkin vaan tähän kaipaisi livetilanteen tuomaa vaaraa: tässä olen samaa mieltä Tony Dugganin kanssa.
Michael Tilson Thomasin levytys San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa hieman anonyymisti mutta ensiosa lämpenee sitten vanhetessaan. Se sisältää varsin äärimmäistä tempojen ja dynamiikan käsittelyä: pianissimot ovat todellakin pianissimoita ja accelerandot accelerandoja. Kuitenkin ensiosan kesto on pisimmästä päästä, yli 23 ja puoli minuuttia. Tämä on ikäänkuin helpommin lähestyttävää Tennstedtiä, eli ei kovinkaan huono.
Toisen osan MTT aloittaa varsin hitaasti ja laulavalla tummien jousten soinnilla. Kolmas osa etenee sen sijaan suhteellisen joutuisasti mutta ensiosan tavoin varsin runsaalla rubatolla. Lorraine Hunt Lieberson on minulle ventovieras mutta erinomainen erittäin hiljaa alkavan Urlichtin solisti. Urlichtin orkesteriosuus on toteutettu aivan asiallisesti mutta vailla suurinta magiikkaa. Finaali lienee muhkeimmin äänitetty kuulemistani levytyksistä: se on ilmava, "spacious" sanan molemmissa merkityksissä. Se on pilkottu kahteen raitaan, joista jälkimmäinen alkaa niin hiljaa, että musiikki ikään kuin tulee jostain kaukaisuudesta. Kuoron soinnissa on häivähdys Stokowskia ja Schercheniä. Minä tykkään, on yksi parhaimpia uudempia levytyksiä.
Tähän saakka kuulemistani Bruno Walterin levytys on ylittämätön referenssi. Klemperer tarjoaa hänelle klassisen vastapainon. Uudemmista Abbadon Luzern-levytys on uusi standardi. Kun tähän listaan lisää Barbirollin ja Haitinkin livetaltioinnin Kerstmatineesta, suosikkini ovat tässä.
Seuraavalta listalta löytyy klassisen koherentit tsekit Kubelik ja Neumann, jännittävä Stokowskin live-levytys ja Tennstedtin live-levytys, joka ei sovi teoksen ainoaksi versioksi eikä kestä kovin tiheää kuuntelua. Abbadon kaksi muutakin levytystä ovat ihan hyviä, Scherchen pitää kuulla ainakin kerran ja Jansons tarjoaa ihan hyvän yhden cd:n levytyksen. Haitink on itse asiassa vallan kelpo, asiallinen peruslevytys, siis vanhempi Concertgebouw-versio. Tilson Thomas on laveahko, erinomaisesti äänitetty uudempi levytys. Mehta on erinomainen studiolevytys, jos siis haluaa teoksen siististi tuotettuna ja on se jopa innoittunutkin. Abravanel on sympaattinen villi kortti. Solti on ihan pätevä jos ei muusta tiedä, mutta hän missaa kyllä kaiken teokseen liittyvän pyhyyden.
Mahlerin musiikkia - kuten ihmistäkin - rikastuttaa sen sallivuus monille tulkinnoille, jolloin Mahlerista voi tulla jokaisen omaa. Oikeastaan Mahlerin sinfoniat peri-inhimillisinä suorastaan vaativat mitä erilaisimpia tulkintoja. Jos Mahlerin Ylösnousemussinfonian kattaa Walterilla, Klempererillä, Abbadolla ja Tennstedtillä, se on jo koko lailla katettu. Klempererin vaihtoehto voi olla Kubelik, ja Walterin tiukempi vaihtoehto Solti.
Vaclav Neumannin johtama Tsekkiläinen filharmonia tarjoaa dramaattisen, temmoiltaan rivakan (75 minuuttia) mutta kuitenkin samaan aikaan valoisan esityksen, joka lisää ymmärrystäni teoksesta. Etenkin ensimmäinen osa on aivan erilainen kuin missään kuulemassani esityksessä: Neumann osoittaa, että klassisistisen suoraviivaisen reippaaseenkin (brisk) tempoon mahtuu rubatoa ja suvantoa. Reippaudesta huolimatta Neumann on lyyrinen toisin kuin esimerkiksi Klemperer. Neumann suosii läpikuultavaa orkesterikudosta, jossa erottuu enemmän yksityiskohtia kuin monellakaan maestrolla. Neumann ei myöskään pyri ehdoin tahdoin paisuttelemaan tai ylidramatisoimaan, hänen Mahlerinsa on nimenomaan musiikkia, dramatiikkaa unohtamatta, kuin Dvorakia. Lisäksi prahalaisten soundi on aivan fantastinen; elävä, rustiikkinen mutta siltikin virtuoosinen, soittimet kuulostavat soittimilta.
Sinfonian toinen osa on sekin suhteellisen reipas ja keveällä otteella soitatettu. Kolmas osa toteuttaa todellakin tempomerkintänsä im ruhig fliessender bewegung, niin kepeä se on. Urlicht on hiljainen, ja tähän sopien myös sinänsä kelpo solisti Gabriela Benackova laulaa kovin hiljaa, vaikkakin varsin miellyttävästi, säädellen nasaalin siedettävälle tasolle. Ehkä juuri hiljaisuus mahdollistaa ennen osan puoliväliä kuuluvien puupuhallinsoolojen erinomaisen erottumisen.
Finaaliin joku voisi kaivata lisää paisutusta, mutta tällaisena suhteellisen kevytotteisena se kuljettaa eteenpäin paremmin kuin tukahduttavammissa esityksissä. Finaalissa pidän tunnin kohdalla, finaalin puolivälin kieppeillä siitä tilavaikutelmasta, jossa vasket tuntuvat tulevan ikäänkuin hallin takaosasta, ja huilut leijailevat ylimpänä. Neumannin esitys on lyyrisempi vaihtoehto Klempererille, jos haluaa sinfoniasta edullisen, yhdelle levylle mahtuvan levytyksen, ja sellaisena on aivan erinomainen.
Giuseppe Sinopolin johtaman Lontoon Filharmonia-orkesterin levytys on suuri ja romanttinen, suorastaan ekstrovertti. Jotenkin vain olen kasvanut yhä enemmän arvostamaan tai ainakin jaksamaan ja sietämään rauhallisempaa tyyliä, jossa kuulijalle ei alleviivata mitään vaan hän saa ikään kuin sisäisesti täydentää kuulemaansa, laittaa crescendot, diminuendot ja rubatot minne haluaa.
Georg Soltin ja Chicagon sinfoniaorkesterin näkemys painottaa teoksen jännityselementtejä, lyyrisyyden jäädessä sivummas. Soltin dynaamisessa asteikossa on vain kaksi asentoa: forte ja fortissimo. Parhaiten Soltin lähestymistapa toimii 3. scherzomaisessa osassa In ruhig fliessender Bewegung.
Leonard Bernsteinin ja New Yorkin filharmonikkojen levytys kulkee yleisesti ottaen liian verkkaisesti, vaikka sitoutumista asiaan ei voikaan epäillä. Kolmannesta osasta lähtien tahti muuttuu sitten aivan toiseksi. Ylösnousemussinfonia on vaikea saada onnistumaan, ja Bernsteinkaan ei nouse aivan huippulevytysten joukkoon.
Sinfonian toinen osa on niin hidas että siitä momentum jo katoaa. Tämä ei ole mukavaa käyskentelyä vaan löntystämistä. Tälle "pärjää" vain Scherchen.
Bernsteinin uudempi levytys newyorkkilaisten kanssa sisältää aivan huikeat solistit; Christa Ludwig ja Barbara Hendricks. Se lähtee varsin samantapaisilla nuotituksilla liikkeelle aikaisemman Bernsteinin levytyksen kanssa: yleistempo on varsin hitaan käyskentelevä ensimmäisessä osassa, ja soitto lähes ääri-intensiivistä ja ääridynaamista. Osan puolivälissä kuitenkin kuullaan reipas accelerandojakso.
Rafael Kubelik ja Bayerin radio-orkesteri ovat Otto Klempererin linjoilla siinä mielessä, että kumpikaan ei jää piehtaroimaan sentimentoon, mutta Kubelik on jotenkin Klempereriä helläkätisempi. Kubelikin esitys, joka mahtuu yhdelle cd:lle, on yleistemmoltaan suhteellisen vauhdikas, mutta ei mitenkään hätäilty. Kyseessä on aliarvostettu klassikko, jota yleensä pidetään vain oman syklinsä osana, harvemmin itsenäisesti omana huippulevytyksenään. Erityisesti kolmas scherzo-osa In ruhig fliessender Bewegung on todella eloisa. Kokeneelta kuulostavan, tunnustetun Mahler-alton - hän lauloi myös Horensteinin kolmosessa - Norma Procterin luonnehtima Urlicht-osa on todella rauhallinen ja tarjoaa suvannon ennen finaalin alkuräjähdystä. Finaalissa kuoro tuntuu saapuvan kuin jostakin kaukaa, ikään kuin he aloittaisivat jo ennen näyttämölle saapumista. Apoteoosi on ehkä kohtalaisen moderaatti verrattuna vaikka Soltin, Bernsteinin, Rattlen tai Walterin hehkutuksiin, mutta Kubelikin klassiseen lähestymistapaan sopiva. Erinomainen levytys, aivan kärkipäätä, omassa tyylissään johdonmukainen.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri soittaa tapansa mukaan kuin enkelit. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, äänityksen dynamiikka on niin äärimmäinen, että vain hifikuulokkeilla kuullee pianissimoissa muutakin kuin hiljaisuutta tai nauhakohinaa, jota ei kyllä ole. Eipä tässä kyllä kuulu paljon muutakaan sellaista, joka pakottaisi kuuntelemaan, joten ei ole mitenkään kuolematon menetys.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri tarjoaa eloisasti soitetun ja äänitetyn esityksen, jossa on joitakin kiintoisia accelerandoja kahdessa ensimmäisessä osassa. Laulajat ja aivan erityisesti kuoro erottuvat poikkeuksellisen hyvin tässä levytyksessä.
Klaus Tennstedt ja Lontoon filharmonikot ovat tosissaan ja soittavat sydämet vereslihalla. Tempo on ainakin ensimmäisen osan alkupuolella varsin hidas, mutta siltikin jouset laulavat, miltei itkevät. Osan puoliväliin päästyä yleistempo onkin sitten jo asettunut varsin rivakaksi. Sama cantabile jatkuu sinfonian toiseen osaan. Kolmas osa kulkee rauhallisessa liikkeessä suunnilleen kohtaan 3.48, kunnes tulee raju accelerando. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen tämän osan myrskyaalloista. En ole kellottanut, mutta Urlicht-osa vaikuttaisi jokseenkin ennätyshitaalta. Latauksen Tennstedt suurin piirtein säilyttää loppuun asti. Ei vallan huono.
Jotkut vannovat Tennstedtin saman kokoonpanon kanssa tekemään livelevytykseen. Sekin alkaa suhteellisen hitaasti, matalat jouset todella syvältä rouhien. Vasket ovat ensimmäisessä osassa myös todella gloriöösit. Tässä intensiteetti on heti alusta alkaen kovinta luokkaa, todellakin tosissaan soittaen. Ensimmäinen osa sisältää varsin äkkiväärää temmonkäsittelyä, niin äkillistä ritardandoa kuin accelerandoakin muttei kuitenkaan ihan Mengelbergin tyyliin, sillä tässä temmon yksikkö ei ole ihan niin lyhyt (yksi tahti) vaan vähän pidempi sekvenssi.
Sinfonian toinen osa on sekin varsin verkkainen, mutta rytminkäsittely siinä on hyvin aksentoitua ja painokasta ja jousien sointi todella elävää. Kuin kuulija istuisi itse keskellä jousisektiota, joka soittaa todella cantabile. Kolmannen osan laukkarytmi tuo mieleen Bruno Walterin. Urlichtissa on miltei seisahtuneen idyllinen tunnelma, ja solisti Jard van Nes on tunnetusti erinomainen.
Sinfonian finaali 39-minuuttisena taitaa olla ennätyspitkä. Sen intensiteetti kuitenkin riittää pitämään sen kasassa. Kuoron sisääntulovaihe on kyllä niin hiljainen, että sen kuunteleminen taustamusiikinomaisesti ei käy. Finaalin loppuvaiheen kuoro karjuu sydämensä kyllyydestä ja kuin henkensä hädässä vähän Scherchenin tapaan, ja voluumi ja intensiteetti tässä ei jää paljoakaan jälkeen esimerkiksi Horensteinin levytyksestä kahdeksannesta sinfoniasta. Juuri ennen lopetuksen aloittavia rummuniskuja kuitenkin Tennstedt malttaa hetkeksi vetää voluumit alas, ja löytää ihmeellistä kauneutta. Lopun vaskien ja lyömäsoittimien unisono on mahtavin kuulemani, ja aplodit lopussa aivan valtaisat.
Tennstedtin livetaltiointi herättää vähän samaan tapaan kuin Abbadon Luzern-levytys: se saa kuulemaan teoksen uutena, ja palauttaa halun kuunnella teosta kaikkien satojen kertojen jälkeenkin. Abbadon ohella paras, ainakin kiinnostavin modernihko levytys siinä mielessä että siitä löytää uusia asioita kerta toisensa jälkeen. Tosin sitä ei siedä kuunnella kovinkaan usein toisin kuin esimerkiksi Neumannin tai Abbadon levytyksiä.
Ivan Fischer
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri tarjoaa varsin vauhdikkaan esityksen, joka ensimmäisestä osastaan vakuuttaa: ensimmäinen osa on jännittävä, paikoin lyyrinenkin ja portamentoakin on annosteltu sopivasti. Ihan sinfonian avaus kyllä tahtoo miltei karata käsistä, niin vauhdikas se on. Riipaisevuus kompensoi soinnin tietyn opaakkisuuden, ja tämä tempaisee mukaansa. Siinä on "fervouria".
Toisen osan rytmiikka ja puupuhallinsoolot on toteutettu ilahduttavan eloisasti. Siinä tohditaan soittaa niin hiljaa, että kaikki erottuu, myös se, että soitto ei tosiaankaan ole ihan A-luokkaa. Sinfonian kolmannen osan poljento on kepeä ja edelleenkin utahilaiset soittavat puristamatta ja hiljaa.
Beverly Sillsin ääni kuuluu Urlicht-osassa erinomaisesti, ja Sills on erinomainen, selvästi artikuloiva solisti. Finaalin alkuräjähdyksen jälkeinen jousisahaus on poikkeuksellisen nopea, mutta sen jälkeen intensiteetti sopivasti laskeutuu, ja finaali lähtee todella kauniisti liikkeelle. Lopun kuorokohtauksessa on vanhanaikaisen kirkkokuoron sointia, mieleeni tulee Vendla-mummo, jonka ääni hallitsi mitä tahansa yhteislaulutilaisuutta eikä hän häpeillyt vetää oikein paatoksella. Erittäin positiivinen tuttavuus tämä levytys, jotenkin aito, rehellinen ja sydänverellä tehty.
Otto Klempereriltä löytyy EMI-studiolevytyksen ohella myös live-levytys vuodelta -51 Amsterdamista, jossa solisteina eivät ole ketkään vähäisemmät kuin Jo Vincent ja Kathleen Ferrier! Tämä levytys heittää myös romukoppaan epäilyt Klempereristä verkkaisena tai intohimottomana strukturalistina, sillä näin vauhdikasta - 71 minuuttia ja risat - taltiointia en tiedä Ylösnousemussinfoniasta toista. Ensimmäisen osan nousu 11 minuutin kohdalla on ainakin rajuin tietämäni. Hitaan osan etenkin loppupuolelta löytyy myös glissandoa, mikä on Klempererille yllättävää. Altto-osaan Ferrier saakin sitten ihan omanlaistaan herkkyyttä ja syvyyttä. Finaalin alun kehittelyvaihe on varsin erikoinen, ainakin huilut loistavat kuin nenä päästä (Klempererille tyypillisesti puupuhaltimet ovat hyvin esillä).
Münchenin live-esityksestä 1965 tehtyä taltiontia Tony Duggan pitää teoksen suurimpana taltiointina. Se on normipituinen, tunti ja 19 minuuttia eli noin 8 minuuttia Amsterdamin esitystä verkkaisempi. Klempererin tempot hidastuivat vuosien mittaan. Äänitys on aikakautensa liveksi erinomainen, ilmava ja selkeä. Toinen osa on kaikkea muuta kuin herttainen, pikemminkin miltei raaka. Mahlerin kakkonen ruumiillistaa Klempererin bloss ein tempo -ideologian, jossa nopeat osat ovat suhteellisen verkkaisia ja hitaat hyvinkin joutuisia. Tässä tapauksessa andante on todellakin andante. Mezzosolisti, legendaarinen Janet Baker tarjoaa tämän esityksen kohokohdan lyhyen interludimaisessa 4. osassa. Finaalin Klemperer rakentaa myös hienosti koko ajan paisuttaen ja kontrapunktisyyttä korostaen. En vain oikein aivan lämpene Klempererin tyylille tässä sinfoniassa, vaikka pidän itseäni yleensä tämän erittäin karismaattisen omantienkulkijan fanina, vaan minua lämmittää enemmän Bruno Walterin herttaisuus, ja jos omistaa jo Emin levytyksen, tässä kuljetaan hyvin samantyyppisillä poluilla.
Klempererin studiolevytys kuitenkin riittää aivan hyvin, jos tästä teoksesta haluaa tämän immoralistin tulkinnan, joka edustaa klassista esimerkkiä toisesta ääripäästä kuin toinen teoksen klassinen taltiointi, "moralisti" Bruno Walterin. Walter ja Klemperer edustavat kahta koulukuntaa, jotka miltei sulkevat toisensa pois. Vaikka kyllä Mahler kestää kaikki mahdolliset koulukunnat, ja nämä molemmat kyllä itsestäänselvästi kuuluvat mihin tahansa edes vähänkin asialliseen peruskirjastoon. Tässä studiolevytyksessä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa solistit ovat parhaat mahdolliset; Hilde Rössl-Majdan ja Elisabeth Schwarzkopf.
Klempererin tapaan ei kuulu laulattaa orkesteria, mutta siltikin sinfonian ensimmäiseen osaan kuuluu jousien vähintäänkin hillitty cantabile. Varmaankin kuulen väärin, mutta tämän lisäksi Klemperer maustaa sointiväriä jopa hillityllä, tuskin korvinkuultavalla glissandolla reilun 15 minuutin kohdalla. Mitään muuta selitystä tälle ei voi olla kuin että Mahler olisi kirjoittanut ne sinne, eihän nyt Klemperer muuten moiseen ihanaan turhaan mauttomuuteen sortuisi.
Sinfonian toisen osan alkupään jousisahaus on miltei yhtä hidasta kuin Scherchenillä. Kolmas osa laukkaa varsin hillitysti, ja Urlichtin alkupuolella korostuu trumpetti. Sen solisti Hilde Rössl-Majdan on parhaasta päästä.
Finaali on rakennettu ehkä kokonaisuutena parhaiten. Se pysyy harvinaisen hyvin koossa, ja finaalin viimeisen parin-kolmen minuutin paisutukset muodostavat ehkä komeimman apoteoosin mitä tästä sinfoniasta on tallennettu. Kyllä Klemperer enemmänkin kuin puolustaa paikkaansa ylevästi, ja tämä levytys ei vain kestä aikaa ja kulutusta vaan pikemminkin sen arvo nousee kerta toisensa jälkeen.
Toinen klassinen referenssi ja oma referenssilevytykseni, johon kaikkia muita vertaan, on Bruno Walterin johtamien New Yorkin filharmonikkojen. Verrattuna introvertti Klempereriin, Walter on enemmän ekstrovertti eikä häpeä osoittaa rakkauttaan musiikkia kohtaan. Walter ei mitenkään häpeä annostella ensimmäiseen osaan glissandoa, mutta siltikin vielä sitäkin enemmän osalle antaa oman mausteensa ajoittainen tempo rubato.
Sinfonian "sisä"osissa Walter on omimmillaan. Toinen osa on Walteria tyypillisimmään ja parhaimmillaan. Yksikään toinen ei saa tästä sellaista cantabilea ja ihanaa keinuntaa kuin Walter. Kolmannen osan laukka on ihastuttava. Urlichtin solisti Maureen Forrester on erinomainen, kokenut Mahler-laulaja.
Aivan samoin kuin Tuhannen sinfoniassa, Leopold Stokowskin esitys on innoittunut; tässä tapauksessa Lontoon sinfoniaorkesterin live-levytyksessä vuodelta 1963. Tässä on heti ensimmäisen osan alusta alkaen todella tiivis tunnelma. Ensimmäisen osan avauksessa matalat jouset painavat todella rouheasti. Kyseessä on selvästikin ollut todella mieleenpainuva Proms-konsertti, jossa on ollut spektaakkelihenkeä. Esityksessä on dramatiikantajua ja imua, ensiosassa ainakaan ei ole kuolleita hetkiä. Tämä tiedoksi niille, joiden makuun esimerkiksi Tennstedtin sinänsä upeassa konserttitaltioinnissa on liikaa ilmaa ja tyhjää.
Toinen osa etenee varsin joutuisassa tempossa, ja on jännittävä pizzicatoineen ja laulavine, intohimoisine jousineen. Rytmi on toisessa osassa niin irtonainen "bouncy" että se panee melkein hyppimään. Toinen osa on kuitenkin jotenkin etäisesti äänitetty eikä tästä syystä aivan engageeraa siinä määrin kuin mahdollista. Kolmannen osan tempo on suhteellisen reipas (varjomainen?) scherzo-laukka, mutta tässäkin hieman etäinen äänitys pienentää tehoja. Urlichtissä Janet Baker nuorenakin on muistettava Mahler-laulaja. Finaalin spektaakkeli alkaa heti kunnon rummunpäristyksellä, ja finaali vetää harvinaisen hyvin. Siinä on todella imua, ja voitollinen, suorastaan riemukas tunnelma, todellinen apoteoosi. Lopun aplodit ovat aivan harvinaisen riehakkaanhaltioituneet, ja konsertin onkin täytynyt olla suuri kokemus paikallaolijoille.
Stokowskin tuoreempi studiolevytys, jossa on myöskin Lontoon sinfoniaorkesteri (vuodelta 1974), on selvästi verkkaisempi ja paremmin äänitetty. Stoky on tässä 92-vuotias! Ensimmäisen osan sävy on eeppinen, ja toinen osa on kiusallisenkin hidas: varsin letarginen ja hyvin hiljaa äänitetty. Jos tässä teoksessa haluaa kuulla Stokowskia, kannattaa ehdottomasti hankkia mieluummin tuo edellämainittu livetaltiointi, ja jos yleensäkin haluaa teoksesta harvinaisen mielenkiintoisen taltioinnin, missä ei ole yhtään kuollutta hetkeä ja joka pitää näpeissään alusta loppuun saakka, silloin kannattaa hankkia livelevytys.
Hermann Scherchenin johtamalla Wienin valtionoopperan orkesterin levytyksellä on semilegendaarinen maine. Soitto on suhteellisen rupista, kuten odottaa saattaa, ja yleistempo on hitaanlainen; tosin siihen poikkeuksen muodostavat äkilliset accelerandot ja ritardandot. Äänitys on kuitenkin ihan siedettävä stereo tässä Scherchenille ja ajalleen harvinaisessa Mahler-studiolevytyksessä.
Sinfonian toinen osa on ihan käsittämättömän hidas, alkupuolen jousisahauksessakin. Sitä ei voi sanoin kuvailla, se on koettava riippumatta siitä mitä siitä pitää. Urlicht on sentään suhteellisen kosher, varsin kaunis ja sen solisti Lucretia West erinomaisen karismaattinen. Finaalissa kuorojen sointi tuo mieleen Vendla-mummoni antaumuksellisen joikauksen, joka kuului minkä tahansa muun laulamisen ylitse. Tällaista kuorolaulua ei enää kuulla, eikä tehdä. Finaalin lopetus on sen verran antaumuksellinen, että jo sitä kannatti odottaa ja sen vuoksi tämä kuunnella, vaikka ei tätä kuitenkaan muuten voi oikein suositella kuin oikein perusteellisen ylösnousemuskokoelman kuriositeetiksi.
Simon Rattlen levytys Birminghamin sinfoniaorkesterin kanssa on oikeastaan purkitushetkestään saakka nauttinut kanonisoidun uudemman klassikon asemaa. Se on kuitenkin yliarvostettu ainakin Englannissa, jossa Rattleen kohdistui messiaanisia odotuksia 80-luvulla. Tempo on yleisesti ottaen varsin hidas, suorastaan juhlava. Eloa levytys alkaa varsinaisesti saamaan ensiosan nousuun, jota seuraa ihmeellinen hidastus, jossa ainakin jokainen vaskikuvio kuuluu, kiitos hitauden. Minä en tälle lämpene useammasta yrityksestä huolimatta, kuten en kovinkaan yleisesti Rattlen Mahlerille.
Bernard Haitinkin johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat perusesityksen, joka kyllä näyttää teoksen, mutta ei paljasta siitä oikein mitään uutta. Soitto on idiomaattista; matalat jouset sahaavat muhkeasti ja vasket särisevät luonteikkaasti, mutta jännittävää tämä ei ole. Toisen osan Haitink artikuloi hienosti ja Concergebouw'n kaunis soitto tekevät tästä esityksen kohokohdan.
Myös sinfonian kolmas osa on artikuloitu ja soitettu niin hyvin, joskin keveällä ohjauksella, että sitä kuuntelee ilokseen. Urlichtin on kerrankin sellainen solisti, joka ei honota nenäänsä, Aafje Heynis. Sinfonian finaali kaipaisi kyllä selvästi enemmän eksaltaatiota.
Ihan pätevä ylöspano, jossa sinfonian sisäosat pärjäävät parhaimmin, mutta kuitenkin tämä on pohjimmiltaan vähän kuin että kuohuviinistä olisi lähtenyt kuplat. Tosin Haitink kyllä kestää kulutusta, ja vaikka finaali saattaisikin kaivata hieman lisää nostatusta, niin mitään vikaahan tässä ei ole, ja Aafje Heynisin tähdittämä Urlicht on harvinaisen selkeä teoksen spirituaalinen kohokohta. Em. varauksistani huolimattani erinomainen, yleispätevä peruslevytys, jonka avuja en oikein osaa sanallistaa oikeudenmukaisesti. Vaikkei Haitinkin levytys olekaan samassa mielessä klassikko kuin Walter tai Klemperer, tämä on ehdottomasti vähän tasapaksua mainettaan parempi; erinomaisesti soitettu, äänitetty ja hyvällä maulla tehty ilman erityistä eksentrismihakuisuutta. Jatkoon.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kera tuo mieleen Bruno Walterin täyteläisyydessään, toki ilman portamentoa. Tempokin kuulostaa pääosin identtiseltä ensimmäisessä osassa. Ensimmäisen osan loppuun Haitink varaa yllätyksen: äkillisen ritardandon kun moni näkee tässä accelerandon. Sinfonian kolmannen osan laukan Haitink toteuttaa tarkasti, vaikkakin vaskissa kuuluu välillä yllättäviä epäpuhtauksia ehkä livetilanteen takia. Urlichtin dynamiikka on todella hienopiirteisesti toteutettu, ja alttosolisti Jard van Nes artikuloi esimerkillisen selkeästi ja hallitsee myös äänenvoimakkuutensa säätelyn kuin napista painaen.
Sinfonian finaalista syntyvä vaikutelma lienee sonorisesti muhkein kuulemani. Jos haluaa sinfoniasta modernin äänityksen, joka painottaa ja paisuttaa finaalia, silloin tämä on ihan potentiaalinen vaihtoehto, vaikka levytys oikeastaan nouseekin siivilleen vasta Urlichtistä alkaen.
Haitinkin live-versiossa Concertgebouw'n kanssa on enemmän nostetta kuin jossain määrin proosallisen anonyymissä, vaikkakin hyvässä studiolevytyksessä. Jo alusta asti tummat jouset rouhivat todella syvältä, ja soitto on esimerkillistä: voimallista mutta puhdasta. Ja ensiosan kliimaksi on muhkein kuulemani. Sävy on selvästi omakohtaisempi ja riipaisevampi kuin studioversiossa.
Sinfonian toinen osa on esimerkillinen: laulavat jouset ja juuri sopiva tempo, ei kiistanalaisen rivakka kuten Abbadolla. Kolmannen osan rytmiikka on Haitinkiksi yllättävän tanssillinen, ja Urlicht hieno. Kerrankin siitä kuulee jotain eikä sitä ole feidattu aineettomaksi. Tässäkin Urlichtissä Haitink käyttää esimerkillistä jo aiemmassa levytyksessään vieraillutta solistia eli Aafje Heynisiä. Finaali kehittyy pikku hiljaa kohti suurta apoteoosia, joka on juuri niin suuri kuin kuuluukin tässä esityksessä, jossa käy selväksi että kyseessä on yksi länsimaisen konserttimusiikin suurteoksia Bachin passioiden tapaan.
Levytyksen ainoa "vika" on se, että sen voi hankkia vain osana pirteästi hinnoiteltua Kerstmatinee-boksia. Muuten tämä kuuluu ehdottomasti top kolmeen ellei top neljään Mahlerin Ylösnousemussinfonian taltioinneista.
Gary Bertini ja Kölnin radio-orkesteri tarjoavat mainettaan paremman esityksen. Bertinin tyyli vain on suhteellisen rauhallisen toteava. Tosin tuoreeltaan, vertailussa Abbadon fantastisen innoittuneen Luzern-levytyksen jälkeen rutiinimaisuuden vaikutelmaa on vaikea välttää. Kuitenkaan ei Bertini mikään unissakävelijä ole: ensiosan nousuihin puhtia riittää yllättävänkin paljon. Toinen osa on varsin gemütlich. Parhaiten mennee sinfonian kolmas osa, jossa Bertinin lyyrinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, ajoittaisia forteja unohtamatta. Urlicht on kauniisti soitettu mutta mezzosolisti Florence Quivar on korkeintaan keskinkertainen: hänen äänensä jää jotenkin tukkoon nenään. Finaali on sinänsä huolellista työtä, mutta ei aivan nouse riittävän korkealle. Loppu paisutellaan kuitenkin komeasti ja muhkeasti, ja urutkin kuuluvat kerrankin sinfonian sulkevilla sivuilla.
Monien ylistämä Claudio Abbadon Luzernin festivaaliorkesterin kanssa tekemä levytys alkaa todella lupaavasti: siinä jouset laulavat ja vasket antavat todella kaikkensa. Avaus on myös riittävän painokas, Walterin tapaan, ja siinä on yllin kyllin mysteeriä ja ihmetystä. Kaikkensa antamisesta huolimatta palaan halusta kuulla lisää. Jo ensiosan perusteella luvassa taitaa olla ainakin tähän saakka ylittämätön uudempi levytys.
Sinfonian toinen osa on varsin reipastahtinen. Kolmas scherzomainen osa on irtonainen mutta sen poljento kuitenkin laukkaa selkeästi vähän Walterin tapaan. Urlichtin solisti Anna Larsson on varsinkin Abbadon käyttämä luotto -Mahler-laulaja, ja hän onkin aikamme parhaita Mahler-ääniä. Tämä Urlicht lienee myös kauneimmin soitettu Urlicht.
Sinfonian finaalin alkuräjähdys tuntuu ikään kuin luistavan alta. Ikään kuin osa soittajista olisi ottanut varaslähdön. Tämä ei pelota ketään. Fanfaarien jälkeisestä kehittelystä Abbado löytää ylimaallista herkkyyttä ja kauneutta. Finaali on kuin konsertto orkesterille, niin solistimaisia ovat instrumenttisoolot, varsinkin puhaltimet. Eikä ihme, onhan orkesteri koottu tunnettujen eurooppalaisten orkesterien konserttimestareista ja äänenjohtajista mallia Natalia Gutman. Monien mielessä definitiivisen "uudemman" (vaikka sekin on jo 80-luvulta) tehnyt Rattle ei ole sopiva pitämään edes kynttilää Abbadon edessä. Loppupaisutuksen kuoro, baskilainen Orfeon Donostiarra kuulostaa valtaisalta, miesvoittoiselta ja komealta.
Kyllä tämä kokonaisuutena on tähänastisista modernemmista levytyksistä aivan omassa kastissaan. Abbado asetti uuden standardin Ylösnousemussinfonian esittämiselle. Tämä Luzernin levytys on kautta linjan vauhdikkaampi kuin aiempi wieniläisversio.
Mahler on Claudio Abbadon johtamien Wienin filharmonikkojen DNA:ssa. Ja sen kuulee. Wieniläislevytys alkaa laulavalla soinnilla, intohimoisesti mutta suhteellisen verkkaisesti. Ei kuitenkaan liian. Tämä ei ole ehkä yhtä voimakkaasti latautunut kuin luzernilaislevytys mutta intohimon paloa kuullaan tässäkin.
Sinfonian toinen osa on wieniläislevytyksessä rauhallisempi kuin luzernilaisten miltei levoton käyskentely; tosin intensiteetti ja soitto on luzernilaisilla aivan hurjaa. Wieniläisillä korostuvat enemmän laulavat jouset. Kolmannen osan aloittavat rummut pärähtävät todella läheltä, ja niin myös yskintä. Urlichtissa Waltraud Meier on vallan erinomainen. Abbado osaa valita äänensä hyvin: Meier ei honota kuten Urlichtin altot valitettavan usein.
Finaalin alkuräjähdys alkaa kohdillaan, toisin kuin Luzernissa. Eivät huonoja ole wieniläisten soolot. Aivan sellaiseen eksaltaatioon tässä ei ylletä kuin Luzernissa, mutta se olikin one-off.
Abbadon ensimmäinen levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa melko ärhäkkäästi; matalat jouset rouhivat syvältä ja kovaa painaen, suhteellisen vauhdikkaasti. Ensimmäisen osan yleisilme on erinomaisesti soitettua, suhteellisen kiihkeää Mahleria, huomattavasti tulisempaa kuin Wienissä. Avauksen vasket ovat todella ärhäkänterävät parhaiden chicagolaisperinteiden mukaisesti, onhan Chicagon sinfoniaorkesteri kuuluisa vaskistaan.
Toinen adagio-osa on todella herkullisesti soitettu, laulavin jousin. Ei ollut Solti onnistunut korruptoimaan chicagolaisilta pianissimoa pois. Kolmas osa on jäntevä, vaikka siinäkin chicagolaiset onnistuvat hillitsemään virtuoosista aggresiviteettiaan. Osan dynaamiset vaihtelut ovat korostuneita: piano on piano ja forte on forte, ja puhtaasti.
Urlicht-osa on harvinaisen hyvin laulettu; siinä solistit Marilyn Horne ja minulle tuntematon Carol Neblett eivät kumpikaan sorru honotukseen. Osa on myös todella herkästi ja hiljaa soitettu. Finaalin offstage-vasket ja huilu erottuvat tarkasti, vaikka ne tulevat kaukaa kuten niiden pitääkin. Harvoin on offstage-kohta näin hyvin toteutettu niin että se myös kuuluu, hiljaisenakin.
Abbadon levytyksissä tämä on kompromissi: ei yhtä herkän cantabile kuin Wienissä eikä yhtä kiihkeä kuin Luzernissa.
Michael Gielen ja SWR -radio-orkesteri (Baden-Baden ja Freiburg) aloittavat todella painokkaasti ja varsin lupaavasti. Heidän näkemyksensä on ankara ja dramaattinen ainakin ensimmäisen osan perusteella. Tässä lähestymistavassa Gielen vakuuttaa, jos on valmis hyväksymään sen. Maisema on todella lohduton, kuin karreksi palanut metsä. Gielen esittää suurimman mahdollisen antiteesin oikeastaan kaikkiin tuntemiini muihin onnistuneisiin levytyksiin, kuten Walteriin, Abbadoon, Tennstedtiin tai Barbirolliin. Toinen osa on linjakas, ei välttämättä niinkään ihastuttava. Kuitenkin siinä esitellään yllättävänkin laulavaa sointia, vaikka ei välttämättä samaan tapaan riipaisevaa kuin vaikka Walterilla. Aivan omanlaisensa näkemys, ja sellaisena oikeinkin hyvä. Kolmas osa In ruhig fliessender bewegung ikään kuin hyökkää heti käyntiin. Siinä instrumentaatio, etenkin puupuhaltimet nostetaan framille siten, että en ole ennen tiennytkään niitä sieltä löytyvän. Orkesterin äänitys on myös todella muhkea, hieman ehkä kaikuisa.
Varsin proosalliseksi jäävän Urlichtin solistina on Cornelia Kallisch. Orkesteri jättäytyy suosiolla solistin taakse ja jättää etäisen vaikutelman. En ole varma, johtuuko tämä ilmeisen kaikuisesta akustiikasta vai äänityksestä, sillä kyllähän kolmannessa osassa kaikki kuului. Ehkä Hans Rosbaud -salissa on kaikuisa akustiikka.
Sinfonian finaali kyllä kaipaisi lisää nostetta. Tällaisena se on kamarimusiikillisen läpikuultava, painottaen teoksen lähes ylimaallisia kauneusarvoja. Muuten tämä olisi varsin hyvä levytys, mutta hehkutus taitaa olla Gielenin luonteelle vierasta.
Mariss Jansonsin levytys Oslon filharmonikoiden kanssa saa vahvan suosituksen Penguin Guidessa. Se alkaa varsin reippaasti, mutta jo ensimmäisestä osasta Jansons löytää myös suvantoja. Jansonsin käsissä ensimmäinen osa on varsin jännittävä; hänen temponkäsittelynsä on elävää, vaikkakaan ei levotonta. Orkesterihan on tunnetusti erinomainen, mikä tiedetään jo saman kokoonpanon Tsaikovski-levytyksistä.
Sinfonian toinen osa on varsin jäntevästi soitettu, joskin hiljaa. Laukkamainen kolmas osa on sekin varsin irtonainen ja kepeä. Urlicht on hyvin hallittu ja hillitty, solistinaan Julia Hamari.
Sinfonian finaalin avauksen jälkeisen alkuräjähdyksen jälkeinen hiljainen jousisahaus on toteutettu erittäin tarkasti ja erottuu tässä paremmin kuin missään muussa kuulemassani levytyksessä. Finaalin huipennukseen kaipaisi kuitenkin lisää ekspansiota. Kaikkiaan ihan hyvä levytys, varsinkin keskiosien osalta, mutta jos kaipaa ekstaasia, kääntyy esimerkiksi Stokowskin, Scherchenin tai Tennstedtin puoleen.
Sitten erittäin tunnettu kuriositeetti. Aivan sikamaisen rikas liikemies Gilbert Kaplan opiskeli johtamaan vain yhden teoksen - paitsi Mahlerin viidennen adagietton - esitti sitä ympäriinsä ja levytti sen Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Selvästikin Kaplan on opiskellut partituurin kuunnellen samalla Bruno Walterin levytystä, sillä tässä ovat ritardandot, accelerandot ja glissandot samoissa paikoissa kuin Walterin klassisessa levytyksessä! Kuitenkin Kaplanin levytys kestää muutaman minuutin kauemmin; ainakin osa erosta syntyy siitä, että ensimmäisen osan loppumetrit Kaplan raahaa todella hitaasti.
Varsin lupaavan alun - jos siis pitää Bruno Walterista, vaikka tässä kuunnellaan Gilbert Kaplania - toinen osa ei aivan lunasta samoja odotuksia, sen verran letarginen se on. Kolmas osa on taas hieman eloisampi. Urlichtin pelastaa erittäin kokenut Mahler-solisti Maureen Forrester, joka muuten lauloi myös Bruno Walterin levytyksessä miltei 30 vuotta aiemmin. Taas yksi lisänapanuora Walteriin.
Finaalin alkuräjähdys on kyllä ihan komea, mutta sen jälkeinen kehittelyjakso on aivan liian hiljaisesti äänitetty. Sitten finaalin keskivaiheen reippaampi jakso taas palauttaa teoksen ikäänkuin raiteilleen. Ennen kuorojen sisääntuloa offstage-bändi on todellakin off stage: se katoaa kuulumattomiin.
Aina kiinnostavaa Mahler-johtajaa John Barbirollia edustaa tässä livetaltiointi Stuttgartista vain vähän ennen hänen kuolemaansa (1970). Äänitys on ihan käyttökelpoinen live-stereo. Esitys kyllä kannattaa kuunnella, sillä jo alusta saa vaikutelman, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Vahinko vain, että levytys on hyvin vaikeasti saatava ja kallis. Barbirolli vuodattaa tapansa mukaan hikeä, verta ja kyyneleitä, mutta hän ei ole kuitenkaan Bernstein tai Tennstedt eikä sorru liioitteluun ja pitää teoksen pulssin koko ajan liikkeessä eikä tukehdu yksityiskohdilla mässäilyyn. Ensimmäisen osan narratiivin pitää yllä ikään kuin taustalla kulkevana lankana lamenttimainen, valittava teema.
Toisessa osassa on portamentoa vanhojen aikojen muistoksi, itse asiassa enemmän kuin kenenkään toisen olen kuullut sinne kehtaavan laittaa. Kaikki eivät siitä pidä, mutta Barbirolli romantikkona kyllä kehtaa. Jousisointi stuttgarttilaisilla tässä ei kyllä ole aivan sulavimmasta päästä, mutta rytmi on keinuvan sijaan pikemminkin laahaava valssi. Kiistanalaisia ratkaisuja siis yltäkylläisesti, mutta minä tykkään. Kolmannessa osassa on laukkaava rytmi, mutta ei mitenkään kevyesti vaan pikemminkin tässä lämminveristen arabialaisten sijasta nelistävät kaakit. Vaskisointi on ehkä Barbirollin valitsemaan elämänläheisyyteen, suorastaan raadollisuuteenkin sopien vähän likainen.
Urlichtin solisti on Birgit Finnilä. Siinä puupuhallinsoolot erottuvat harvinaisen hyvin, vaikkakin orkesterilla onkin tässä melko säestävä rooli, Finnilän annettaessa olla osan tähti. Hän onkin suhteellisen harvoja Urlicht-solisteja, joiden ääni ei mene tuhnuksi tai honotukseksi. Finaalin huipennus on ehkä hieman hillitympi kuin Scherchenillä tai Stokowskilla. Se on pikemminkin jalo kuin eksaltoitunut.
Barbirollin esitys on epäilemättä suurenmoisen konsertin taltiointi. Se pitää jokaisen Mahleria rakastavan ainakin kuulla.
Barbirollin live-esitys Berliinistä (1965) on selkeästi paremmin soitettu kuin Stuttgartissa 5 vuotta myöhemmin. Äänitys on kelvollinen, mutta ei aivan Stuttgartin tasoa. Sen sijaan berliiniläiset eivät kyllä yhtä sydänverellä kuin stuttgartilaiset, eikä tässä synny samaa imua. Kolmas osa in fliessender Bewegung onnistuu paremmin kuin kaksi ensimmäistä.
Urlicht tarjoaa Janet Bakerin taidetta, mutta Birgit Finnilä kyllä vetää hänelle täysin vertoja. Finaalin kehittelyjakso vetää erinomaisesti.
Zubin Mehtan levytys Wienin filharmonikkojen kanssa on ainakin semiklassikko. On yllättävää, että Mehtan levytys vuodelta -75 oli Mahlerin kotiorkesterin vasta 3. Mahler-studiolevytys.
Mehta tapansa mukaan avaa varsin suorasukaisesti sen kummemmin kaartamatta tai empimättä. Heti alusta wieniläisten soitto on mitä idiomaattisinta mutta ajoittain varsin suurpiirteisesti soittavalta orkesterilta kerrankin hyvin hiottua, ja äänitys parasta Deccan 70-lukua, tai ainakin edustavinta: vaikutelma on hyvin erotteleva ja kirkas, ei ehkä kaikkein täyteläisin, ehkä lievästi aggressiivinen. Hyvin harvoin, jos koskaan ajoittain leipiintynyt soittajisto kuulostaa näin valppaalta ja innoittuneelta.
Sinfonian ensiosan lyyriset kohdat ovat lyyrisiä, ja fortet jonkin verran prässättyjä. Yleisvaikutelma on suhteellisen joutuisa, dramaattinenkin. Toinen osa alkaa jäntevällä jousisoitolla, jossa wieniläiset osoittavat osaavansa valssin paremmin kuin yksikään toinen soittajisto maan päällä. Tässä myös äänitys saa enemmän ilmaa allensa. Tässä on juuri tempo giusto, ei laahata eikä laukata. Kolmas osa on nimensä mukaan rauhallisessa liikkeessä, mutta tässä ja yleensäkin Mehtalla on tapana kiihdyttää forteihin.
Urlichtin vaskisointi on puhdas ja hiljainen, ja Christa Ludwig saattaa hyvinkin olla ylittämätön laulusolisti, jota taltioiduissa Urlichteissa on tarjolla. Finaali kehkeytyy orgaanisesti, ja se sama vaskisointi, joka ilmoittautui jo Urlichtissä, kantaa tässäkin. Tässä ei ole yhtään mitään muuta vikaa kuin että se ei ihan onnistu liikuttamaan minua; jotenkin vaan tähän kaipaisi livetilanteen tuomaa vaaraa: tässä olen samaa mieltä Tony Dugganin kanssa.
Michael Tilson Thomasin levytys San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa hieman anonyymisti mutta ensiosa lämpenee sitten vanhetessaan. Se sisältää varsin äärimmäistä tempojen ja dynamiikan käsittelyä: pianissimot ovat todellakin pianissimoita ja accelerandot accelerandoja. Kuitenkin ensiosan kesto on pisimmästä päästä, yli 23 ja puoli minuuttia. Tämä on ikäänkuin helpommin lähestyttävää Tennstedtiä, eli ei kovinkaan huono.
Toisen osan MTT aloittaa varsin hitaasti ja laulavalla tummien jousten soinnilla. Kolmas osa etenee sen sijaan suhteellisen joutuisasti mutta ensiosan tavoin varsin runsaalla rubatolla. Lorraine Hunt Lieberson on minulle ventovieras mutta erinomainen erittäin hiljaa alkavan Urlichtin solisti. Urlichtin orkesteriosuus on toteutettu aivan asiallisesti mutta vailla suurinta magiikkaa. Finaali lienee muhkeimmin äänitetty kuulemistani levytyksistä: se on ilmava, "spacious" sanan molemmissa merkityksissä. Se on pilkottu kahteen raitaan, joista jälkimmäinen alkaa niin hiljaa, että musiikki ikään kuin tulee jostain kaukaisuudesta. Kuoron soinnissa on häivähdys Stokowskia ja Schercheniä. Minä tykkään, on yksi parhaimpia uudempia levytyksiä.
Tähän saakka kuulemistani Bruno Walterin levytys on ylittämätön referenssi. Klemperer tarjoaa hänelle klassisen vastapainon. Uudemmista Abbadon Luzern-levytys on uusi standardi. Kun tähän listaan lisää Barbirollin ja Haitinkin livetaltioinnin Kerstmatineesta, suosikkini ovat tässä.
Seuraavalta listalta löytyy klassisen koherentit tsekit Kubelik ja Neumann, jännittävä Stokowskin live-levytys ja Tennstedtin live-levytys, joka ei sovi teoksen ainoaksi versioksi eikä kestä kovin tiheää kuuntelua. Abbadon kaksi muutakin levytystä ovat ihan hyviä, Scherchen pitää kuulla ainakin kerran ja Jansons tarjoaa ihan hyvän yhden cd:n levytyksen. Haitink on itse asiassa vallan kelpo, asiallinen peruslevytys, siis vanhempi Concertgebouw-versio. Tilson Thomas on laveahko, erinomaisesti äänitetty uudempi levytys. Mehta on erinomainen studiolevytys, jos siis haluaa teoksen siististi tuotettuna ja on se jopa innoittunutkin. Abravanel on sympaattinen villi kortti. Solti on ihan pätevä jos ei muusta tiedä, mutta hän missaa kyllä kaiken teokseen liittyvän pyhyyden.
Kommentit
Lähetä kommentti