Mahlerin sinfoniakaanonista kahdeksas oli minulle pitkään suljettu kirja. Kyllä se onkin ihan eri puuta kuin muut; oikeastaan se on ylitsepursuava maallinen kantaatti, ei niinkään sinfonia.
Vaclav Neumannin johtaman Tsekkiläisen filharmonian esitys paranee loppua kohden, kuten pitääkin. Ensimmäisessäkin osassa on kyllä impetusta enemmän kuin useimmissa esityksissä, ja tsekkiläisillä - etenkin vaskilla - aivan oma saundinsa, jotenkin miltei häijy, ja joka tapauksessa erittäin elävä ja hehkuva. Se sopii Mahleriin kovinkin hyvin, vaikka se onkin mahdollisimman kaukana esimerkiksi clevelandilaisten hiotusta puhtaudesta. Luonnetta ei ainakaan puutu, vaikka Neumannille onkin vierasta varsinainen pseudoemotionaalinen lataus ja paisuttelu. Neumannin näkemys on hyvin koherentti ja jatkuva, ja sinfonian kuuntelee yhdeltä istumalta. Esityksen kaksi viimeistä osaa, jotka huipentavat teoksen, ovat sopivan haltioituneita, ja laulaminen erinomaista. Tempo sinfonian lopettavassa Alles vergänglichessä on juuri oikea, mikä on hyvin harvinaista: ei kiireinen muttei ylipaisuteltu, missä esimerkiksi Tennstedt kulkee siinä ja siinä rajalla. Parhaasta päästä.
Leif Segerstam ei pelkää suuria muotoja, mutta hänen johtamansa Tanskan radio-orkesterin levytys tuntuu kuuluvan jostakin kaukaa, ikään kuin suuren salin takaosasta. Mikä sinänsä on ihmeellistä, miten ihmeessä näin suuri koneisto voi matkalla vaimentua, peräti hukkua jonnekin? Paikoitellen Segerstam suosii niin hitaita tempoja, että musiikin pulssi katkeaa, esimerkiksi juuri ennen ensimmäisen osan finaalikliimaksin kehittelyjaksoa. Sama toivottoman hidas pulssi jatkuu toisen osan puolelle, jonka aloittava instrumentaaliadagio kelluu niin vapaapulsatiivisesti, että pulssista lienee turha puhua, ja tässä vaiheessa kuulija alkaa olla jo epätoivoinen ja kadoksissa.
Giuseppe Sinopoli, Lontoon Filharmonia-orkesteri ja muut joukot teettävät kahdeksaisesta innoittuneen esityksen, joka alkaa in medias res. Ehkä innoittuneimman olemassaolevan studiolevytyksen, jolle kylläkin on tehty sellainen studiotemppu, että kun paikalle ei ilmeisesti mahtunut riittävän suurta kuoroa, niin se on miksattu vähintäänkin tuplaksi. Kuoron puutteellisuuden kyllä tästä trikistä huolimatta huomaa kaltaiseni laulukuuro ihminenkin heti alusta saakka ilman Tony Dugganinkin huomautusta. Accende lumen sensibuksessa on ihan hienosti impetusta eikä tässä kuoron pienuus tule yhtä räikeästi esiin kuin alussa. Ensiosassa tunnelma tiivistyy hienosti, ja sen lopettava Gerettet on oikeinkin innoittunut ja suurikin.
Toisessa osassa, suunnilleen sen osasta numero 8 "Ich spür soeben" esitys alkaa nousemaan kohti taivaita. Sinfonian loppu on haltioitunein kuulemani, tietystikin Horensteinin jälkeen. Jos siis joku siistimpi tuotanto Mahlerin Tuhannennesta on pakko saada - siis tietenkin Horensteinin lisäksi - niin miksei sitten tämä.
Leonard Bernstein ja Lontoon sinfoniaorkesteri - jonka lisäksi kuorovoimatkin ovat osittain samat kuin Horensteinin esityksessä - tuottavat ainakin ensimmäisessä osassa jännittävän ja eloisan esityksen, joka kuitenkin hyötyisi ekspansiivisemmästä äänityksestä. Ensimmäinen osa ja koko teos lähtee lentoon 10 minuutin jälkeen, kun Accende lumen sensibus kiihdyttää liikkeelle ikään kuin joku ajaisi sitä takaa. Yhtä yhtäkkisesti kuin se kiihdytti, osan loppupuolella tempo hidastuu äkisti. Toisen osan siunattujen poikien kuoro, ja yleisemminkin sen toisen osan 8. osa on todella jännittävää kuorojen vuoropuhelua, ja mengelbergläisen vaihtelevasti kiihtyilevät tempot palvelevat luontevasti dramatiikkaa. Totta puhuen pitäisi olla todella kroonisesti epäkompetentti tampio, jos esiintyjät eivät nouse taivaisiin viimeistään toiseksi viimeisessä osassa Blicket auf, eikä Bernstein jätäkään tätä tilaisuutta käyttämättä.
Jos tästä teoksesta haluaa Bernsteinin taltioinnin, hankkii kuitenkin live-esityksen Salzburgista 1970-luvun puolivälistä Wienin filharmonikkojen kanssa. Siinäkään kyllä ei ole aivan ideaalinen äänitys, mutta laulaminen on kautta linjan erinomaista, ja tunnelma keskittynyt ja innoittunut. Sinfonian lopun kliimaksia maltetaan rakentaa pitkällä kaarella, ja se nostaa karvat pystyyn. Tässä kokonaisuus näyttäytyy selvästi paremmin yhtenä kaarena ja pysyy koossa. Teoksen tilavaikutelmaa tässä ei aivan pystytä välittämään, mutta se ei taida olla äänitysteknisesti mahdollisesti. Parhaiten siihen on pystytty Horensteinin BBC-livetaltioinnissa.
Rafael Kubelik ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen raottivat minulle tämän teoksen salaisuutta ensimmäisenä. Erinomainen levytys se onkin, musikaalinen ja jännittävä; ainoastaan teokselle niin olennainen tilavaikutelma kärsii. Siinä kohdassa jossa Accende lumen sensibus, joka on teoksen ja ensimmäisen osan se kohta, jossa teos lähtee ensimmäisen kerran lentoon, teos kyllä lähtee lentoon, mutta massa ei ikään kuin liikahda mihinkään. Kubelikin levytys on jaettu kolmeen osaan, toinen pääosa kahteen. Näistä osa 2:1 jää jotenkin interludiksi, johdatteluksi 2:2:een, mitä se toki onkin. Sinänsä kuitenkin erikoinen editoriaalinen ratkaisu, olla tarkemmin erittelemättä tai edes nimeämättä osia osien sisällä. Osa 2:2 onkin sitten sinfonialle sopiva lopetus: siinä tunnelma tiivistyy koko ajan, sinfonia, esittäjät ja kuulija nousee taivaaseen viimeistään kymmenisen minuuttia ennen loppua. Sinfonian sulkevat viimeiset partituurinsivut ovatkin sellaiset ekstaasia, että vain Horenstein menee siitä ohitse ja Sinopoli ehkä on lähellä samaa tasoa. Ehdoton huippulevytys, jonka osittain typistää äänityksen suhteellisen lattea tilavaikutelma.
Eliahu Inbalin johtamat frankfurtilaisvoimat tarjoavat hienopiirteisen esityksen. Kerrankin kahdeksas on äänitetty täyteläisesti ja ilmavasti ja kuitenkaan teoksen suuruudesta ei tarvitse tinkiä. Laulajien artikulaatio erottuu erinomaisesti, ja paikoin Inbal on jopa innoittunutkin. Sinfonian lopettavat viimeiset 10 minuuttia ovat todella kauniita ja läpikuultavia, mutta intensiteettiä toivoisi ehkä hitusen lisää. Sinfonian loppua kyllä onneksi markkeeraa koko ajan nouseva intensiteetti. Huippulevytys, yksi parhaista ainakin digitaalisista versioista.
Maurice Abravanelin ja Utahin sinfoniaorkesterin esitys herää henkiin oikeastaan vasta 2. osassa, jonka avaava Adagio on kaunis. Abravanel on erinomainen kuorojohtaja, ja niin solistien kuin kuoronkin artikulaatio kuuluu levytyksessä harvinaisen selvästi; hintana tosin on valtavuuden vaikutelman kutistuminen, kamarimusiikillisuus joka ei oikein kuulu tähän teokseen. Toisen osan vanhetessa esitys ikään kuin puhkeaa kukkaan, mutta lopetus ei nouse aivan siivilleen.
Gary Bertini, Kölnin radio-orkesteri ja kuorot esittävät hienon, muhkeasti äänitetyn esityksen, jos tästä teoksesta haluaa muhkean ja onnistuneen produktion, joka on esitetty livenä Tokiossa. Mystistä nostetta ei ole - tietenkään - Horensteinin mitoissa, mutta kompensaatioksi siitä tässä kuuluu suurin piirtein kaikki, ja teoksen valtaisuudestakin saa jonkinlaisen käsityksen. Kerrankin se ei latistu. Muhkeasta äänivaikutelmasta huolimatta, on hämmästyttävää, miten Horensteinin vuoden -59 livetaltioinnista erottuu monia yksityiskohtia esimerkiksi tätä Bertinin sinänsä hienoa äänitystä paremmin.
Accende lumen sensibus, josta teos alkaa varsinaisesti jyräämään, on soveliaan muhkea ja menevä. Ensimmäinen osa loppuu samaan malliin. Toisen osan avaava eepillinen Poco adagio kuuluu kerrankin kunnolla, ja siinä on voimallinen poljento. Ennen loppuhuipennusta osissa Bei der liebe ja Neige, neige hätäillään ajoittain lapsikuorokohtauksissa. Rauhallisemmalla tahdilla vaikutelma olisi vielä pyhempi. Juuri ennen Alles Vergänglichen huipentumista kuullaan kummallinen hidastus, mutta itse huipennus on komea, enkä ole vielä kuullut toista levytystä, jossa lopetus olisi äänityksellisesti näin törisevä.
Lorin Maazelin johtamien wieniläisjoukkojen esitys on alustaan varsin rauhallinen ja lyyrinen, miltei hiljainen, mikäli se on tämän musiikin kohdalla mahdollista. Infirma nostri corporis tuntuu miltei luksuöösiltä. Kokonaisuutta tästä ei oikein kyllä synny.
Leopold Stokowskin live-taltiointi New Yorkista vuodelta 1950 on varsin hyvin äänitetty aikakautensa liveksi., varsinkin jos sen kuuntelee 3D-versiona. Kuorot kuuluvat tässä erinomaisesti, ja esityksessä on hyvin eteenpäin menevä henki, "sweep", imua. Esitys on harvinaisen optimistinen
sävyltään, innoittunut, haltioitunutkin.
Michael Gielenin uudempi levytys SWR-orkesterin (Etelä-Saksan radio-orkesteri) kanssa on selvästi artikuloitu ja keveänpuoleinen. Siinä on alusta asti eteenpäinmenemisen henki, mutta kyllä teos vaatisi selvästi lisää ekspansiota. Nyt tämä on kuin kamarimusiikkia, mitä tämä missään nimessä ei saisi olla. Positiivista tässä on se, että kaikki kuuluu, mutta kyllä joukkokohtauksiin - etunenässä Accende lumen sensibus - kaipaisi huomattavasti enemmän suuruuden tunnetta. Tosin, jos haluaa erottaa jättikoneistosta yksityiskohtia, niin sen lähestymistavan kunkki Gielen kyllä on. Lopun sopraanosolistilla on ärsyttävän kimeä ja ruikuttava ääni.
Gielenin levytyksen hienoudet oikeastaan tulevat esiin sinfonian toisessa osassa, varsinkin sen hiljaisemmissa kohdissa. Doctor Marianuksen aaria Hier ist die Aussicht frei virittää korvat herkälle, ja kuoro Dir, der Unberührbaren on kamarimusiikillisuudessaan poikkeuksellisen kaunis. Doctor Marianusta esittävä Glenn Winslade hehkuttaa todella antaumuksella mutta siltikin selkeästi artikuloiden myös loppuhuipennusta edeltävässä Blicket auf zum Retterblickissä.
Vaclav Neumannin johtaman Tsekkiläisen filharmonian esitys paranee loppua kohden, kuten pitääkin. Ensimmäisessäkin osassa on kyllä impetusta enemmän kuin useimmissa esityksissä, ja tsekkiläisillä - etenkin vaskilla - aivan oma saundinsa, jotenkin miltei häijy, ja joka tapauksessa erittäin elävä ja hehkuva. Se sopii Mahleriin kovinkin hyvin, vaikka se onkin mahdollisimman kaukana esimerkiksi clevelandilaisten hiotusta puhtaudesta. Luonnetta ei ainakaan puutu, vaikka Neumannille onkin vierasta varsinainen pseudoemotionaalinen lataus ja paisuttelu. Neumannin näkemys on hyvin koherentti ja jatkuva, ja sinfonian kuuntelee yhdeltä istumalta. Esityksen kaksi viimeistä osaa, jotka huipentavat teoksen, ovat sopivan haltioituneita, ja laulaminen erinomaista. Tempo sinfonian lopettavassa Alles vergänglichessä on juuri oikea, mikä on hyvin harvinaista: ei kiireinen muttei ylipaisuteltu, missä esimerkiksi Tennstedt kulkee siinä ja siinä rajalla. Parhaasta päästä.
Leif Segerstam ei pelkää suuria muotoja, mutta hänen johtamansa Tanskan radio-orkesterin levytys tuntuu kuuluvan jostakin kaukaa, ikään kuin suuren salin takaosasta. Mikä sinänsä on ihmeellistä, miten ihmeessä näin suuri koneisto voi matkalla vaimentua, peräti hukkua jonnekin? Paikoitellen Segerstam suosii niin hitaita tempoja, että musiikin pulssi katkeaa, esimerkiksi juuri ennen ensimmäisen osan finaalikliimaksin kehittelyjaksoa. Sama toivottoman hidas pulssi jatkuu toisen osan puolelle, jonka aloittava instrumentaaliadagio kelluu niin vapaapulsatiivisesti, että pulssista lienee turha puhua, ja tässä vaiheessa kuulija alkaa olla jo epätoivoinen ja kadoksissa.
Giuseppe Sinopoli, Lontoon Filharmonia-orkesteri ja muut joukot teettävät kahdeksaisesta innoittuneen esityksen, joka alkaa in medias res. Ehkä innoittuneimman olemassaolevan studiolevytyksen, jolle kylläkin on tehty sellainen studiotemppu, että kun paikalle ei ilmeisesti mahtunut riittävän suurta kuoroa, niin se on miksattu vähintäänkin tuplaksi. Kuoron puutteellisuuden kyllä tästä trikistä huolimatta huomaa kaltaiseni laulukuuro ihminenkin heti alusta saakka ilman Tony Dugganinkin huomautusta. Accende lumen sensibuksessa on ihan hienosti impetusta eikä tässä kuoron pienuus tule yhtä räikeästi esiin kuin alussa. Ensiosassa tunnelma tiivistyy hienosti, ja sen lopettava Gerettet on oikeinkin innoittunut ja suurikin.
Toisessa osassa, suunnilleen sen osasta numero 8 "Ich spür soeben" esitys alkaa nousemaan kohti taivaita. Sinfonian loppu on haltioitunein kuulemani, tietystikin Horensteinin jälkeen. Jos siis joku siistimpi tuotanto Mahlerin Tuhannennesta on pakko saada - siis tietenkin Horensteinin lisäksi - niin miksei sitten tämä.
Leonard Bernstein ja Lontoon sinfoniaorkesteri - jonka lisäksi kuorovoimatkin ovat osittain samat kuin Horensteinin esityksessä - tuottavat ainakin ensimmäisessä osassa jännittävän ja eloisan esityksen, joka kuitenkin hyötyisi ekspansiivisemmästä äänityksestä. Ensimmäinen osa ja koko teos lähtee lentoon 10 minuutin jälkeen, kun Accende lumen sensibus kiihdyttää liikkeelle ikään kuin joku ajaisi sitä takaa. Yhtä yhtäkkisesti kuin se kiihdytti, osan loppupuolella tempo hidastuu äkisti. Toisen osan siunattujen poikien kuoro, ja yleisemminkin sen toisen osan 8. osa on todella jännittävää kuorojen vuoropuhelua, ja mengelbergläisen vaihtelevasti kiihtyilevät tempot palvelevat luontevasti dramatiikkaa. Totta puhuen pitäisi olla todella kroonisesti epäkompetentti tampio, jos esiintyjät eivät nouse taivaisiin viimeistään toiseksi viimeisessä osassa Blicket auf, eikä Bernstein jätäkään tätä tilaisuutta käyttämättä.
Jos tästä teoksesta haluaa Bernsteinin taltioinnin, hankkii kuitenkin live-esityksen Salzburgista 1970-luvun puolivälistä Wienin filharmonikkojen kanssa. Siinäkään kyllä ei ole aivan ideaalinen äänitys, mutta laulaminen on kautta linjan erinomaista, ja tunnelma keskittynyt ja innoittunut. Sinfonian lopun kliimaksia maltetaan rakentaa pitkällä kaarella, ja se nostaa karvat pystyyn. Tässä kokonaisuus näyttäytyy selvästi paremmin yhtenä kaarena ja pysyy koossa. Teoksen tilavaikutelmaa tässä ei aivan pystytä välittämään, mutta se ei taida olla äänitysteknisesti mahdollisesti. Parhaiten siihen on pystytty Horensteinin BBC-livetaltioinnissa.
Rafael Kubelik ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen raottivat minulle tämän teoksen salaisuutta ensimmäisenä. Erinomainen levytys se onkin, musikaalinen ja jännittävä; ainoastaan teokselle niin olennainen tilavaikutelma kärsii. Siinä kohdassa jossa Accende lumen sensibus, joka on teoksen ja ensimmäisen osan se kohta, jossa teos lähtee ensimmäisen kerran lentoon, teos kyllä lähtee lentoon, mutta massa ei ikään kuin liikahda mihinkään. Kubelikin levytys on jaettu kolmeen osaan, toinen pääosa kahteen. Näistä osa 2:1 jää jotenkin interludiksi, johdatteluksi 2:2:een, mitä se toki onkin. Sinänsä kuitenkin erikoinen editoriaalinen ratkaisu, olla tarkemmin erittelemättä tai edes nimeämättä osia osien sisällä. Osa 2:2 onkin sitten sinfonialle sopiva lopetus: siinä tunnelma tiivistyy koko ajan, sinfonia, esittäjät ja kuulija nousee taivaaseen viimeistään kymmenisen minuuttia ennen loppua. Sinfonian sulkevat viimeiset partituurinsivut ovatkin sellaiset ekstaasia, että vain Horenstein menee siitä ohitse ja Sinopoli ehkä on lähellä samaa tasoa. Ehdoton huippulevytys, jonka osittain typistää äänityksen suhteellisen lattea tilavaikutelma.
Eliahu Inbalin johtamat frankfurtilaisvoimat tarjoavat hienopiirteisen esityksen. Kerrankin kahdeksas on äänitetty täyteläisesti ja ilmavasti ja kuitenkaan teoksen suuruudesta ei tarvitse tinkiä. Laulajien artikulaatio erottuu erinomaisesti, ja paikoin Inbal on jopa innoittunutkin. Sinfonian lopettavat viimeiset 10 minuuttia ovat todella kauniita ja läpikuultavia, mutta intensiteettiä toivoisi ehkä hitusen lisää. Sinfonian loppua kyllä onneksi markkeeraa koko ajan nouseva intensiteetti. Huippulevytys, yksi parhaista ainakin digitaalisista versioista.
Maurice Abravanelin ja Utahin sinfoniaorkesterin esitys herää henkiin oikeastaan vasta 2. osassa, jonka avaava Adagio on kaunis. Abravanel on erinomainen kuorojohtaja, ja niin solistien kuin kuoronkin artikulaatio kuuluu levytyksessä harvinaisen selvästi; hintana tosin on valtavuuden vaikutelman kutistuminen, kamarimusiikillisuus joka ei oikein kuulu tähän teokseen. Toisen osan vanhetessa esitys ikään kuin puhkeaa kukkaan, mutta lopetus ei nouse aivan siivilleen.
Gary Bertini, Kölnin radio-orkesteri ja kuorot esittävät hienon, muhkeasti äänitetyn esityksen, jos tästä teoksesta haluaa muhkean ja onnistuneen produktion, joka on esitetty livenä Tokiossa. Mystistä nostetta ei ole - tietenkään - Horensteinin mitoissa, mutta kompensaatioksi siitä tässä kuuluu suurin piirtein kaikki, ja teoksen valtaisuudestakin saa jonkinlaisen käsityksen. Kerrankin se ei latistu. Muhkeasta äänivaikutelmasta huolimatta, on hämmästyttävää, miten Horensteinin vuoden -59 livetaltioinnista erottuu monia yksityiskohtia esimerkiksi tätä Bertinin sinänsä hienoa äänitystä paremmin.
Accende lumen sensibus, josta teos alkaa varsinaisesti jyräämään, on soveliaan muhkea ja menevä. Ensimmäinen osa loppuu samaan malliin. Toisen osan avaava eepillinen Poco adagio kuuluu kerrankin kunnolla, ja siinä on voimallinen poljento. Ennen loppuhuipennusta osissa Bei der liebe ja Neige, neige hätäillään ajoittain lapsikuorokohtauksissa. Rauhallisemmalla tahdilla vaikutelma olisi vielä pyhempi. Juuri ennen Alles Vergänglichen huipentumista kuullaan kummallinen hidastus, mutta itse huipennus on komea, enkä ole vielä kuullut toista levytystä, jossa lopetus olisi äänityksellisesti näin törisevä.
Lorin Maazelin johtamien wieniläisjoukkojen esitys on alustaan varsin rauhallinen ja lyyrinen, miltei hiljainen, mikäli se on tämän musiikin kohdalla mahdollista. Infirma nostri corporis tuntuu miltei luksuöösiltä. Kokonaisuutta tästä ei oikein kyllä synny.
Leopold Stokowskin live-taltiointi New Yorkista vuodelta 1950 on varsin hyvin äänitetty aikakautensa liveksi., varsinkin jos sen kuuntelee 3D-versiona. Kuorot kuuluvat tässä erinomaisesti, ja esityksessä on hyvin eteenpäin menevä henki, "sweep", imua. Esitys on harvinaisen optimistinen
sävyltään, innoittunut, haltioitunutkin.
Michael Gielenin uudempi levytys SWR-orkesterin (Etelä-Saksan radio-orkesteri) kanssa on selvästi artikuloitu ja keveänpuoleinen. Siinä on alusta asti eteenpäinmenemisen henki, mutta kyllä teos vaatisi selvästi lisää ekspansiota. Nyt tämä on kuin kamarimusiikkia, mitä tämä missään nimessä ei saisi olla. Positiivista tässä on se, että kaikki kuuluu, mutta kyllä joukkokohtauksiin - etunenässä Accende lumen sensibus - kaipaisi huomattavasti enemmän suuruuden tunnetta. Tosin, jos haluaa erottaa jättikoneistosta yksityiskohtia, niin sen lähestymistavan kunkki Gielen kyllä on. Lopun sopraanosolistilla on ärsyttävän kimeä ja ruikuttava ääni.
Gielenin levytyksen hienoudet oikeastaan tulevat esiin sinfonian toisessa osassa, varsinkin sen hiljaisemmissa kohdissa. Doctor Marianuksen aaria Hier ist die Aussicht frei virittää korvat herkälle, ja kuoro Dir, der Unberührbaren on kamarimusiikillisuudessaan poikkeuksellisen kaunis. Doctor Marianusta esittävä Glenn Winslade hehkuttaa todella antaumuksella mutta siltikin selkeästi artikuloiden myös loppuhuipennusta edeltävässä Blicket auf zum Retterblickissä.
Ylipäätään Gielenin tyyli antaa suuremman painoarvon solisteille, ja orkesteri jää enemmän taka-alalle. Tämä lähestymistapa pääsisi erityiseen oikeuteensa, jos olisi tosissaan kiinnostunut Goethen Faustista eikä vain äänistä.
Tosin useammalla kuuntelulla Gielenin huolellinen ja läpikuultava tyyli paljastaa arvonsa. Vaikka hehkutusta voisikin olla enemmänkin, missään tapauksessa tämä levytys ei ole voimaton.
Claudio Abbadon live-levytys Berliinistä saa Tony Dugganilta armon, eli suosituksen parhaana modernina levytyksenä. Tässä onkin harvinaista kyllä, jonkinlaista pyhyyden kosketusta. Abbado ei vain paahda, vaan malttaa jäädä kuuntelemaan taivaasta annettuja ääniä. Levytys alkaa harvinaisenkin rauhallisessa tempossa kun useimmat lähtevät paahtamaan heti. Accende lumen sensibuksessa kyllä kaipaisi lisää mahtavuutta ja impetusta; yksikään toinen versio ei yllä lähellekään Horensteinin mittasuhteita ja innoitusta. Ensimmäisen osan päättävän gloria patri dominon Abbado vetää senkin suhteellisen verkkaisesti, mutta nyt esityksen volyymi on noussut. Tässä kaikki ovat mukana, ja vetävät todella antaumuksella.
Tässä levytyksessä solistien äänet kuuluvat harvinaisen hyvin. Ainakin osasyynsä siihen on että Abbado malttaa kontrolloida orkesterin äänenvoimakkuutta hyvin huolellisesti. Sinfonian toisen osan aloittava orkesteripreludi on soitettu harvinaisen muhkeasti; etenkin tummat jouset rouhivat todella syvältä.
Abbadon esitys onnistuu olemaan samaan aikaan sekä riittävän suuri, lyyrinen että kaunis, oikeastaan kaikkea, mitä tässä sinfoniassa tai oikeastaan maallisessa kantaatissa on tärkeätä. Tuhannen sinfonian pitää saada avautua tilassa, ja nimenomaan avautua, ei sulkeutua. Sen Abbado tekee. Sinfonian loppuhuipennukseen Abbado ottaa sen tarvitseman tilan ja ajan. Horenstein on omissa sfääreissään, mutta jos tästä teoksesta on pakko saada modernimpi levytys, tässä on oikein kelpo kandidaatti Bertinin ohella.
On hyvin vaikea onnistua kirjoittamaan mitään uutta Jascha Horensteinin Mahlerin 8. sinfonian live-taltioinnista, ainakaan mitään sellaista, mitä Tony Duggan tai minä itsekin ei olisi jo todennut, varsinkaan mitään sellaista, joka tekisi yhtäänkään oikeutta tälle elämykselle, jonka tarjoaa tämä suurin tuntemani musiikillinen taltiointi. Ilman sitä en välttämättä olisi koko tähän projektiinkaan lähtenyt.
Heti alun urkujen murina kertoo ja kuorojen hyökkäys kertoo, mistä nyt on kysymys. Tässä todella paahdetaan urku auki, yli 750 esiintyjän koneistolla. Hämmästyttävintä tässä on, että livetaltioinnissa vuodelta 1959 paitsi kaikki yksityiskohdat erottuvat parhaiten, mutta ennen kaikkea tilavaikutelma. Lontoon sinfoniaorkesterin soitto ei kaikilta osin ole prikulleen virheetöntä, mutta tätä, kuten rakastettujakin, rakastetaan kaiken sen takia, mitä tässä on eikä siksi mitä tässä ei ole. Tämän kuunnellessa tuntuu, että tämän takia on kannattanut elää tähän saakka.
Avauksen jälkeen tulevassa Imple superne gratiassa selvästikin kerätään voimia, vedetään henkeä. Intensiteetti ei kuitenkaan laske hetkeksikään kuorojen ja varsinkin sopraanosolistien itkiessä huutonsa julki. Sitten laulajien tauotessa 3 ja puolen minuutin kohdalla annetaan hieman esimakua niistä sfääreistä, minne tullaan nousemaan, jousten sahatessa ja vaskien räikyessä. Yksi huilunkliksaus on enemmänkin kuin anteeksiannettava, jonka selittää tilanteen miltei sietämätön intensiteetti. Kirkonkello kuuluu tässä paremmin kuin missään muussa myöhemmässäkään levytyksessä.
Infirma nostri corporiksessa taas vedetään henkeä, vaskien kuljettaessa eteenpäin jännittävään Tempo I -osaan (Allergro, etwas hastig), jossa eri soitinryhmien keskinäinen vuoropuhelu artikuloituu mahdollisimman selkeästi. Tenori Kenneth Neaten avaama toinen infirma nostri corporis on sekin tavallaan välisoitto siihen, mitä seuraavaksi on luvassa. Accende lumen sensibus avaa kaikki mahdolliset padot. Siinä 18 sekuntin kohdalla hyökätään liikkeelle varoittamatta. Naapuria kyllä kannattaa varoittaa: siinä kumulatiivinen liike-energia ja volyymi on jo lähes käsittämätön: on kuin kokonainen panssariarmeija jyräisi kaiken alleen. Vaskien keskenäinen räyhääminen minuutin kohdalla on sekin luonteikkaampaa kuin kaikissa levytyksissä yhteensä. Jo tässä kohdassa silmät alkavat ensimmäistä kertaa kyyneltymään. Yksi suosikkikohtiani seuraa kohdassa 3.43. Siinä vasket erottuvat niin kuin niiden kuuluukin, sarkastisen toteavina, miltei pilkkaavina. Qui paraclitus diceriksessä solistit saavat pääosan, musiikin rauhoittuessa hetkeksi ennen ensimmäisen osan päättävää Gloria Patri Dominoa. Taitos näiden kahden osan välillä on mestarillinen: vaskien crescendo, joka hieman tasaantuu osan vaihtuessa. Diminuendossa vaskista saattaa kuulua yksittäinen kliksahdus, mutta se on inhimillistä. Finaalin puolivälin rummuniskut tulevat olohuoneeseen asti. Naisten glissando kohdalla 2.17 on haltioitunut, ja lopetus, jossa kuorot, urut ja orkesteri pauhaavat tutti fortissimo, tarjoaa ensimmäisen asteen katarsiksen.
Toisen näytöksen avaava poco adagio alkaa harvinaisen hiljaa. Intensiteetti pakottaa kuitenkin kuuntelemaan alusta asti. Volyymi nousee sitten suunnilleen 3 minuutin 15 sekunnin kohdalla kertaheitolla ikäänkuin Jascha olisi vain säätänyt volyymia kolmisen pykälää lisää. Sitten volyymiä ja intensiteettiäkin jälleen vaimennetaan muutamalla pykämällä Waldung... -osaan. Toinen osa alkaa varsinaisesti kolmannesta osasta eli eeppisten, laulavien jousten hallitsemasta intohimoisesta Ewiger Wonnebrandista, jossa baritoni Alfred Ordan ääni tuntuu tulevan jostakin kauempaa. Tästä ikuisen rakkauden ja intohimon julistuksesta päästään saumattomasti Wie Felsenabgrundiin, jossa kertojana toimii basso Arnold van Mill. Osasta 5 Gerettet kuorot palaavat taas framille, ja intensiteetti alkaa jälleen nousemaan. Taitoksen huilut vievät seuraavaan naiskuoron hallitsemaan idylliseen Jene Rosen -osaan, jossa yhtäkkinen vaskien ärhäkkä hetkellinen crescendo minuutin ja 50 sekunnin kohdalla toimii ikään kuin pienenä kenraaliharjoituksena koko teoksen päättävälle loppunousulle, jonka aika ei sentään ole aivan vielä. Yleensäkin Horensteinilla on ihmeellinen kyky luoda odotusta: hän rakentaa teokset siinä mielessä lopusta käsin että hänellä jo aloittaessaan, mahdollisesti jo ennen lopetusta mielessään miten teos tulee huipentumaan.
Uns bleibt alkaa viulusoololla. 8. osa Ich spür soebenin kilkatinavaus melkein lyö polvilleen: niin hyvin triangeli kaiuttimesta kuuluu, että tyttärenikin päätti herätä päiväuniltaan. Hier ist die Aussicht frei, laulaa Kenneth Neate riipaisevasti, ja lisäksi kuullaan kauniita puupuhallinsooloja. Osa loppuu käsittämättömän kauniisti, orkesterin avautuessa kuin kukka. Taitos tyyneen myrskyn edellä, Äüsserst langsam-osaan tapahtuu saumatta. Kuoron laulama Dir, der Unberührbaren on teoksen siihenastinen hengellinen ydin. Oikeastaan sama jatkuu seuraavaan osaan, Joyce Barkerin Magna peccatrix-osaan Bei der Liebe. Kerstin Meyer on Mulier samaritanan ominaisuudessa varsin heleä-ääninen altto. 2 minuutin 40 sekunnin jälkeen koittava lyhyt orkesterinnousu on maagisuudessaan jotenkin jouluinen, kuin lyhyt rekiretki seuraavalle ovelle, jonka takaa löytyy Maria Aegyptiacan roolissa Helen Watts. Sitten kaikki edellämainitut kolme naista laulavat hetken yhdessä Die du grossen Sünderinnen. Maaginen mandoliini lopettaa osan. Samainen ihmeellinen mandoliini avaa myös siunattujen poikien kuoron Er überwächst, mistä jatkaa Agnes Giebelin Una Poenitentium. Sitten seuraava Mater Gloriosa kuuluu jostakin kaukaisuudesta.
Lopullisesti sinfonian ja tämän esityksen kohottaa taivaaseen kaksi viimeistä osaa. Kenneth Neaten Doctor Marianus avaa Blicket auf -osan, jossa jo taivaan portti raottuu. Vaskien diminuendo johtaa taivaalliseen suvantoon, jossa jousten tremolo ja mandoliini yhtyvät. Horenstein hallitsee tässä dynamiikan ihailtavasti: hän malttaa pitää esityksen yleisvoluumin riittävän alhaalla jotta sitten crescendot tuntuvat. Finaaliin aletaan nousemaan viimeisen diminuendon kautta noin 5 minuutin kohdalta, jossa on koko tuntemani musiikinhistorian herkimpiä kohtauksia, jossa soitetaan äärimmäisen hiljaa. Huilulla on tässä kohdassa, kuten monissa teoksen hiljaisemmissa kohdissa, yllättävän iso rooli. Nyt taivas raottuu jo sen verran, että kuulija voi nousta sinne. Kuorot malttavat laulaa finaalin alussa todella, todella hiljaa. Sitten kuorojen pikku hiljaa nostaessa volyymiaan esiin nousee sopraanon ääni kaiken yläpuolelle. Orkesterin hiljainen, värisevä intensiteetti ennen lopullista nousua on valtava. Kuorojen laulaessa yhteen ääneen Alles vergängliche siihen päätyvä loppunousu on koko musiikkihistorian suurin, vähittäinen crescendo täyteen mittaan, ainakin sellaisena kuin se kuullaan tässä taltioidussa historiallisessa esityksessä.
Tony Duggan toteaa tästä kohdalleen, että Horensteinilla on malttia vetää lopun paisutus todella hitaasti ja lisätä täten sen tehoa. Useimmat hätilöivät sen, jolloin lopetuksen teho jää huomattavasti vaisummaksi. Lopussa, kun koko koneisto, mukaanlukien urut, vetävät urku auki, pitäisi saada luukuttaa siten että hankkii itselleen häädön. Jos jollakin hankkia itselleen kuulovamman, niin tällä. Sitten on ainakin viimeisekseen noussut musiikilliseen taivaaseen, eikä tämän jälkeen tarvitsekaan kuulla muuta. Vahinko, että 17 minuutin loppuaplodeista on otettu mukaan vain parisenkymmentä sekuntia. Minun elämäni ei ole ollut sama sen jälkeen kun kuulin tämän esityksen reilut kolme vuotta sitten. Kehotan kaikkia muitakin kuuntelemaan sen, sillä se muuttaa elämänne.
Dimitri Mitropoulosin live-esitys Wienistä vuodelta 1960 on Mitroksi yllättävän järkälemäinen. Se on myös Mitroksi kohtuullisen hyvin äänitetty ainakin siinä mielessä, että solistit ovat ihan hyvin esillä. Ensimmäisen osan yleistempo on varsin rauhallinen, ja ei tässä oikein lähdetä lentoon tästä rauhallisuudesta ja toisaalta tietystä järkäleisyydestä huolimatta. Esityksessä on oikeastaan yksi ja sama tempo alusta loppuun, mistä tulee jotenkin eloton vaikutelma, vaikka moni nostaakin tämän esityksen klassikoksi ja Mitropoulosin onnistuneimmaksi Mahler-taltioinniksi. Vertailuksi Horensteiniin, jossa sama yleistempo myöskin pysyy halki koko esityksen, siinä taas osien sisällä oleva pienimuotoinen ja hillitty rubato lisää teoksen dramaturgista tenhovoimaa, mutta tässä ei tempo vaihdu oikein missään. Suuruuden vaikutelma tässä kyllä hyvin välittyy äänityksen tietystä dynaamisesta rajoittuneisuudesta huolimatta.
Toisen osan poco adagio lähti harvinaisen intensiivisellä jousienvärinällä liikkeelle. Toinen osa kaiken kaikkiaan ottaa hieman paremmin ilmaa siipiensä alle kuin ensimmäinen osa: tässä on pikkuruisen rubatoakin, ja laulaminenhan on oikeinkin hyvätasoista. Yleisvaikutelma Mitropouloksen esityksestä on ylevänklassinen, jotenkin jopa tyly. Ei tämä kuitenkaan koskaan oikein lähde lentoon, mikä voi kyllä osin mennä äänityksenkin piikkiin. (toim. huom: tämä levytys paljastaa salojaan vähän kerrassaan, sillä kolme vuotta myöhemmin tämä toimii paljon paremmin, ja kyllä äänityksenkin kanssa tulee toimeen, vaikka kieltämättä vähän vaikutelma on kuin mikrofonin päälle oltaisiin laitettu tumppu).
Georg Soltin legendaarinen levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa odotetusti heti urku auki, äärimmäisellä paahteella. En kehota kuuntelemaan sitä kuulokkeilla tai ainakin kannattaa tarkistaa voluumit. Soltin esityksessä äänitys on erinomaisen erotteleva, ja kaikki kuuluu, myös urku ja kellot. Myös laulajat, jopa useampi laulaja samanaikaisesti erottuu hyvin. Yleinen tunnelma tässä esityksessä on eteenpäinmeno, suuri ja ajoittain jopa valtaisa liike-energia. Accende lumen sensibus kaipaisi kuitenkin selvästi lisää ekspansiota. Nyt se vain jyrää, mutta voimakkaamman vaikutelman se antaisi ehkä vähän verkkaisemmalla tahdilla ja bassovoittoisemmin. Nyt Solti on vain briljantinterävä. En kuitenkaan oikein lämpeä Soltin esitykselle sinfonian ensimmäisestä osasta. Se on yksinkertaisesti läpisoitto, ja siihen kaipaisi lisää mahtavuutta. Musiikki ei oikein aukea ja levittäydy.
Toinen osa Soltilla on huomattavasti parempi. Toisen osan avaavan poco adagion Solti malttaa esittää yllättävänkin kauniisti. Toisessa osassa kyllä Solti osaa löytää teoksesta myös kauneusarvoja, laulavuutta ja jopa ajoittaista rauhaakin, joten Solti ylittää itsensä. Toisen osan henkinen keskipiste eli kuoro Dir, der Unberührbaren on todella kauniisti esitetty. Siunattujen poikien kuoro on todella iskuvalmis ja innokas, ja yleensäkin Soltin levytys on ehkä parhaiten laulettu levytys Mahlerin kahdeksaisesta. Kyllä Soltilla pysyvät käsissään suuret koneistot ja laulajien kanssa hän osaa toimia. Teoksen ekstaattinen loppuhuipentuma on Soltilla oikeinkin komea, joskin vailla horensteinilaista katarsista. Urut suorastaan ampaisevat ulos jättiläiskoneistosta.
Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfoniaorkesteri esittää sujuvan, paikoin suhteellisen innoittuneenkin esityksen, josta kuitenkin puuttuu riittävä ekspansio. Kaunis TT:n esitys kyllä on: solistit korostuvat, ja etenkin hitaammat osat on keskittyneesti soitettu, ja kuorotkin sopivasti vaimennettu. Blicket auf on erityisen kauniisti toteutettu; jopa siihen nouseva vaskikuoro on niin sordinoitu että se on miltei diminuendo. Alles vergänglichen lopullisessa kliimaksissakin sävelpuhtaus säilyy koko ajan, vaikka siinä voisikin olla vielä rahtusen lisää intensiteettiä. Ensimmäinen osa TT:n esityksessä on kyllä liian kevyttä sarjaa, mutta toisen osan esitys on ennen kaikkea kaunis, jos ei odota valtavaa ekspansiota a la Horenstein tai tykitystä a la Solti.
Wyn Morrisin johtama "Symphonica of London" (minkä etiketin alle Morris on käsin poiminut freelance-pohjaisen studioesittäjistön) esittää positiivisella tavalla suuren esityksen, joka Morrisin tavalle uskollisesti on varsin pitkäkestoinen. Accende lumen sensibus on voimakkain ja massiivisin Horensteinin jälkeen, ja menee se eteenpäin kuin tankki. Oma uniikkinsa Wyn Morris, tuo Walesin Segerstam, kehtaa olla oma itsensä täysin piittaamatta ja on avoimesti appasionata. Toisen osan ensimmäinen draamallinen kohokohta eli Ewiger Wonnebrand sopii Morrisin tulkitsijanlaadulle erityisen hyvin. Esityksen yleiseen intohimoisuuteen nähden teoksen loppuhuipennus ei ole aivan suhteessa yleiseen ekspansiivisuuteen. Ehkä Morrisin Symphonica et kuorot olivat jo tyhjentäneet pajatsonsa.
On sääli, että Bernard Haitinkin ja Concertgebouw'n esitys on niin "square". Aika paljon kyllä auttaa voluumin nostaminen, mutta ei silti siitä minnekään pääse, että tämä on aivan turhan proosallinen, kun tästä musiikista pitäisi niin esittäjien kuin kuulijoiden saada innoitusta. Nyt tuntuu, että he ovat "vain" töissä. Kaikki tässä tapahtuu sinänsä oikein, eikä tässä sen suurempaa rikosta tehdä kuin oltaisi valmistettu shamppanjaa ilman että se oltaisiin muistettu käyttää. Volyymin nostaminen on vähän kuin yrittäisi tähän keinotekoisesti lisätä sitä kuplivuutta suihkupullosta, mutta edelleenkin käyttäminen olisi jäänyt tekemättä. Haitinkin tasainen tyyli ei myöskään korosta riittävästi huippukohtia; Ewiger Wonnebrand muodostaa kyllä toisen osan ensimmäisen kliimaksin, mutta se ei kohoa riittävän ylös. Gerettet.. -lapsikuoro ja sitä seuraavan osan naiskuoro kyllä erottuvat hienosti, ja samaten vasket ovat terävät. Loppunousua edeltävässä hymnimäisessä Blicket auf -osassa kaikki myös herkempi kudos kuuluu, mutta magiikkaa jää puuttumaan. Tässä pysytään maallisella tasolla, kun pitäisi nousta taivaaseen. Ehkä Haitink on ateisti, mene ja tiedä.
sir Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri hyökkäävät heti kappaleen kimppuun reippaasti. Heti puolen minuutin jälkeen tulee yksi kummallinen hidastus. Rattlen improvisatorinen tyyli tuntuisi sopivan tähän teokseen, ja taltioinnista saa livemäisen vaikutelman sen kuitenkaan olematta sitä. Accende lumen sensibus miltei pääsee yllättämään puun takaa, niin vauhdikkaasti se hyökkää. Toisen osan aloittava poco adagio kulkee miltei yllättäväkin joutuisassa tempossa. Se on muutenkin varsin epäortodoksinen: se sisältää varsin äkillisiä käänteitä rauhallisen ulkokuoren alla, ja huilun lisäksi muutkin puupuhaltimet prominoivat. Hyvin hienopiirteisesti soitettu poco adagio. Sitten tapahtuu jotain. Esitys lässähtää, ja tästä eteenpäin intensiteetti, voluumi, voima ja massiivisuus haihtuvat. Niitä ei vain ole, on vain jotain tiluttelua omalaatuisesti vaihtuvassa tempossa. Loppuaa kohti Rattle löytää taas kapellimestarin sisältään. Ehkä tässä oltiinkin vain vetämässä henkeä oikein pitkällä kaarella loppuhuipennusta varten. Alles Vergänglichen lopun Rattle vetää aivan käsittämättömän hitaasti, mutta vakaumuksella ja intensiteetillä. On tässä ehdottomasti hetkensä, mutta jännitys pääsee herpaantumaan teoksen keskivaiheilla liian pitkäksi aikaa jotta tätä voisi varauksettomasti suositella.
David Zinman ja Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittavat varsin lupaavasti: reippaasti ja muhkeasti. Solistit on miksattu hyvin eteen, ja äänitys on suurenmoisen analyyttinen. Niin on esityskin, mutta ehkä liiankin. Analyyttinen. Yleisessä laatuunkäyvässä asiallisuudessaan tämä tuo mieleen Tilson Thomasin, mutta tässä on jonkin verran enemmän nostetta ja ilmaa ympärillään. Jos arvostaa sitä, että laulajat erottuvat hyvin, silloin tämä on todella erinomainen. Loppukuoro, tai kuorot Alles Vergänglichessä todennnäköisesti kuulostaisivat upeilta, jos ne voisi kuunnella jossain muualla kuin kerrostalon sohvalla illalla kello puoli 11, lasten nukkuessa. Ainakin voluumiltaan kompromissinen sohvakuuntelu antaa sellaista viitettä.
Hermann Scherchenin, Wienin sinfonikoiden ja lukuisten kuorojen taltiointi vuodelta 1951 lienee hänen asiallisin Mahler-taltiointinsa siinä mielessä että siinä ei ole kovinkaan mitään eksentrisyyttä. Tarjolla on oman aikansa liveäänitystä, joka on selvästi heikompaa kuin esimerkiksi Stokowskilla oli käytettävissä. Solistit on äänitetty eteen, jolloin kuorojen ja varsinkin orkesterin tilavaikutelma ja detaljien erottaminen kärsivät. Ensiosan Accende lumen sensibuksesta ei tällä kertaa tule mitään valtavaa apoteoosia ehkä ainakin osin äänityksestä johtuen. Toisessa osassa on sitten paikoin parissa kohdassa muutama yllättävä (quirky) accelerando, muuten esitys on taiten ja tosissaan tehty.
Klaus Tennstedtin ja Lontoon filharmonikkojen levytys on legendaarisessa maineessa, ja monien kirjoissa ylittämätön. Tennstedtin kahdesta taltioinnista kannattaa ehdottomasti kuulla live-levytys, jossa on selvästi enemmän nostetta, kuten on Tennstedtin tapana. Se alkaa hyvin positiivisessa sävyssä, miltei ekstaattisen innokkaassa tunnelmassa. Kuoroja pitäisi kyllä olla paljon enemmän tälle teokselle niin kriittisen massan saavuttamiseksi, mutta tässä on kyllä sellaista impetusta, liike-energiaa ja innostusta jota kuulee erittäin harvoissa levytyksissä. Ensimmäisen osan energinen huippukohta on Accende lumen sensibus, ja ensimmäisen osan lopettavassa tuttikuorossa ei kuorokoneiston keveyttä huomaa, sen verran ankarasti tässä karjutaan ja paahdetaan.
Sinfonian päättävässä Alles vergänglichessä on lähes samaa innostuksen paloa ja eksaltaatiota kuin Horensteinin ylittämättömässä levytyksessä. Ja kuorokoneiston riittämättömyyttä minä ainakaan en huomaa, on tässä siksi verran volyymiä.
Seiji Ozawan levytystä Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa jotkut pitävät - ohitse vakiintunempien Mahler-suositusten - ideaalisena. Varmaa on ainakin, että tässä on alusta asti impetusta ja kuorojen artikulaatio erottuu selkeästi. Ensimmäinen osa muodostaa Ozawalla yhden varsin innoittuneen kaaren, ja kerrankin teoksen mittasuhteista saa edes jonkinlaisen kalpeankin käsityksen äänitteen peruseella.
Sinfonian toisessa osassa otetaan jalka pois polkimelta, ja osittain innoitus, joka kantoi ensimmäistä osaa, lopahtaa toisen osan avaavan poco adagion jälkeen. Tosin toinen osa onkin tunnelmaltaan sävykkäämpi ja elegisempi kuin ensiosa.
Toisen japanilaiskapellimestarin, Takashi Asahinan suhteellisen varhaisen (1972) livelevytyksessä Osakan filharmonikkojen kanssa urut pärähtävät korvaan kuuluvammin kuin yhdessäkään toisessa levytyksessä.
Pierre Boulezin Berliinin Statskapellen kanssa tehty levytys on liian "asiallinen" ja maallinen. Tenori Johan Botha pinnistelee tohtori Marianuksena epämiellyttävän kireästi. Muutenkin, solistien kuuluessa varsin hyvin, heidän soisi olevan sitten kuulemisen arvoisia. Niin paljon kuin Pierre Boulezista kapellimestarina tykkäänkin, niin Mahlerin kahdeksikkoon hänen lasertyylinsä ei sovellu.
Vielä en ole päässyt merkittäviksi mainituista levytyksistä Naxoksen Antoni Witiä ja Kent Naganoa. Ilman näitä, omaan ylimpään yksinäisyyteensä nousee Jascha Horensteinin historiallinen live-levytys. Omilla tavoillaan varsin hyviä ovat myös Sinopoli, Inbal, Bertini, Abbado, Kubelik, Neumann, Mitropoulos, Stokowski, Ozawa, Tennstedt ja Rattle ja oman tiensä kulkija Wyn Morris.
Claudio Abbadon live-levytys Berliinistä saa Tony Dugganilta armon, eli suosituksen parhaana modernina levytyksenä. Tässä onkin harvinaista kyllä, jonkinlaista pyhyyden kosketusta. Abbado ei vain paahda, vaan malttaa jäädä kuuntelemaan taivaasta annettuja ääniä. Levytys alkaa harvinaisenkin rauhallisessa tempossa kun useimmat lähtevät paahtamaan heti. Accende lumen sensibuksessa kyllä kaipaisi lisää mahtavuutta ja impetusta; yksikään toinen versio ei yllä lähellekään Horensteinin mittasuhteita ja innoitusta. Ensimmäisen osan päättävän gloria patri dominon Abbado vetää senkin suhteellisen verkkaisesti, mutta nyt esityksen volyymi on noussut. Tässä kaikki ovat mukana, ja vetävät todella antaumuksella.
Tässä levytyksessä solistien äänet kuuluvat harvinaisen hyvin. Ainakin osasyynsä siihen on että Abbado malttaa kontrolloida orkesterin äänenvoimakkuutta hyvin huolellisesti. Sinfonian toisen osan aloittava orkesteripreludi on soitettu harvinaisen muhkeasti; etenkin tummat jouset rouhivat todella syvältä.
Abbadon esitys onnistuu olemaan samaan aikaan sekä riittävän suuri, lyyrinen että kaunis, oikeastaan kaikkea, mitä tässä sinfoniassa tai oikeastaan maallisessa kantaatissa on tärkeätä. Tuhannen sinfonian pitää saada avautua tilassa, ja nimenomaan avautua, ei sulkeutua. Sen Abbado tekee. Sinfonian loppuhuipennukseen Abbado ottaa sen tarvitseman tilan ja ajan. Horenstein on omissa sfääreissään, mutta jos tästä teoksesta on pakko saada modernimpi levytys, tässä on oikein kelpo kandidaatti Bertinin ohella.
On hyvin vaikea onnistua kirjoittamaan mitään uutta Jascha Horensteinin Mahlerin 8. sinfonian live-taltioinnista, ainakaan mitään sellaista, mitä Tony Duggan tai minä itsekin ei olisi jo todennut, varsinkaan mitään sellaista, joka tekisi yhtäänkään oikeutta tälle elämykselle, jonka tarjoaa tämä suurin tuntemani musiikillinen taltiointi. Ilman sitä en välttämättä olisi koko tähän projektiinkaan lähtenyt.
Heti alun urkujen murina kertoo ja kuorojen hyökkäys kertoo, mistä nyt on kysymys. Tässä todella paahdetaan urku auki, yli 750 esiintyjän koneistolla. Hämmästyttävintä tässä on, että livetaltioinnissa vuodelta 1959 paitsi kaikki yksityiskohdat erottuvat parhaiten, mutta ennen kaikkea tilavaikutelma. Lontoon sinfoniaorkesterin soitto ei kaikilta osin ole prikulleen virheetöntä, mutta tätä, kuten rakastettujakin, rakastetaan kaiken sen takia, mitä tässä on eikä siksi mitä tässä ei ole. Tämän kuunnellessa tuntuu, että tämän takia on kannattanut elää tähän saakka.
Avauksen jälkeen tulevassa Imple superne gratiassa selvästikin kerätään voimia, vedetään henkeä. Intensiteetti ei kuitenkaan laske hetkeksikään kuorojen ja varsinkin sopraanosolistien itkiessä huutonsa julki. Sitten laulajien tauotessa 3 ja puolen minuutin kohdalla annetaan hieman esimakua niistä sfääreistä, minne tullaan nousemaan, jousten sahatessa ja vaskien räikyessä. Yksi huilunkliksaus on enemmänkin kuin anteeksiannettava, jonka selittää tilanteen miltei sietämätön intensiteetti. Kirkonkello kuuluu tässä paremmin kuin missään muussa myöhemmässäkään levytyksessä.
Infirma nostri corporiksessa taas vedetään henkeä, vaskien kuljettaessa eteenpäin jännittävään Tempo I -osaan (Allergro, etwas hastig), jossa eri soitinryhmien keskinäinen vuoropuhelu artikuloituu mahdollisimman selkeästi. Tenori Kenneth Neaten avaama toinen infirma nostri corporis on sekin tavallaan välisoitto siihen, mitä seuraavaksi on luvassa. Accende lumen sensibus avaa kaikki mahdolliset padot. Siinä 18 sekuntin kohdalla hyökätään liikkeelle varoittamatta. Naapuria kyllä kannattaa varoittaa: siinä kumulatiivinen liike-energia ja volyymi on jo lähes käsittämätön: on kuin kokonainen panssariarmeija jyräisi kaiken alleen. Vaskien keskenäinen räyhääminen minuutin kohdalla on sekin luonteikkaampaa kuin kaikissa levytyksissä yhteensä. Jo tässä kohdassa silmät alkavat ensimmäistä kertaa kyyneltymään. Yksi suosikkikohtiani seuraa kohdassa 3.43. Siinä vasket erottuvat niin kuin niiden kuuluukin, sarkastisen toteavina, miltei pilkkaavina. Qui paraclitus diceriksessä solistit saavat pääosan, musiikin rauhoittuessa hetkeksi ennen ensimmäisen osan päättävää Gloria Patri Dominoa. Taitos näiden kahden osan välillä on mestarillinen: vaskien crescendo, joka hieman tasaantuu osan vaihtuessa. Diminuendossa vaskista saattaa kuulua yksittäinen kliksahdus, mutta se on inhimillistä. Finaalin puolivälin rummuniskut tulevat olohuoneeseen asti. Naisten glissando kohdalla 2.17 on haltioitunut, ja lopetus, jossa kuorot, urut ja orkesteri pauhaavat tutti fortissimo, tarjoaa ensimmäisen asteen katarsiksen.
Toisen näytöksen avaava poco adagio alkaa harvinaisen hiljaa. Intensiteetti pakottaa kuitenkin kuuntelemaan alusta asti. Volyymi nousee sitten suunnilleen 3 minuutin 15 sekunnin kohdalla kertaheitolla ikäänkuin Jascha olisi vain säätänyt volyymia kolmisen pykälää lisää. Sitten volyymiä ja intensiteettiäkin jälleen vaimennetaan muutamalla pykämällä Waldung... -osaan. Toinen osa alkaa varsinaisesti kolmannesta osasta eli eeppisten, laulavien jousten hallitsemasta intohimoisesta Ewiger Wonnebrandista, jossa baritoni Alfred Ordan ääni tuntuu tulevan jostakin kauempaa. Tästä ikuisen rakkauden ja intohimon julistuksesta päästään saumattomasti Wie Felsenabgrundiin, jossa kertojana toimii basso Arnold van Mill. Osasta 5 Gerettet kuorot palaavat taas framille, ja intensiteetti alkaa jälleen nousemaan. Taitoksen huilut vievät seuraavaan naiskuoron hallitsemaan idylliseen Jene Rosen -osaan, jossa yhtäkkinen vaskien ärhäkkä hetkellinen crescendo minuutin ja 50 sekunnin kohdalla toimii ikään kuin pienenä kenraaliharjoituksena koko teoksen päättävälle loppunousulle, jonka aika ei sentään ole aivan vielä. Yleensäkin Horensteinilla on ihmeellinen kyky luoda odotusta: hän rakentaa teokset siinä mielessä lopusta käsin että hänellä jo aloittaessaan, mahdollisesti jo ennen lopetusta mielessään miten teos tulee huipentumaan.
Uns bleibt alkaa viulusoololla. 8. osa Ich spür soebenin kilkatinavaus melkein lyö polvilleen: niin hyvin triangeli kaiuttimesta kuuluu, että tyttärenikin päätti herätä päiväuniltaan. Hier ist die Aussicht frei, laulaa Kenneth Neate riipaisevasti, ja lisäksi kuullaan kauniita puupuhallinsooloja. Osa loppuu käsittämättömän kauniisti, orkesterin avautuessa kuin kukka. Taitos tyyneen myrskyn edellä, Äüsserst langsam-osaan tapahtuu saumatta. Kuoron laulama Dir, der Unberührbaren on teoksen siihenastinen hengellinen ydin. Oikeastaan sama jatkuu seuraavaan osaan, Joyce Barkerin Magna peccatrix-osaan Bei der Liebe. Kerstin Meyer on Mulier samaritanan ominaisuudessa varsin heleä-ääninen altto. 2 minuutin 40 sekunnin jälkeen koittava lyhyt orkesterinnousu on maagisuudessaan jotenkin jouluinen, kuin lyhyt rekiretki seuraavalle ovelle, jonka takaa löytyy Maria Aegyptiacan roolissa Helen Watts. Sitten kaikki edellämainitut kolme naista laulavat hetken yhdessä Die du grossen Sünderinnen. Maaginen mandoliini lopettaa osan. Samainen ihmeellinen mandoliini avaa myös siunattujen poikien kuoron Er überwächst, mistä jatkaa Agnes Giebelin Una Poenitentium. Sitten seuraava Mater Gloriosa kuuluu jostakin kaukaisuudesta.
Lopullisesti sinfonian ja tämän esityksen kohottaa taivaaseen kaksi viimeistä osaa. Kenneth Neaten Doctor Marianus avaa Blicket auf -osan, jossa jo taivaan portti raottuu. Vaskien diminuendo johtaa taivaalliseen suvantoon, jossa jousten tremolo ja mandoliini yhtyvät. Horenstein hallitsee tässä dynamiikan ihailtavasti: hän malttaa pitää esityksen yleisvoluumin riittävän alhaalla jotta sitten crescendot tuntuvat. Finaaliin aletaan nousemaan viimeisen diminuendon kautta noin 5 minuutin kohdalta, jossa on koko tuntemani musiikinhistorian herkimpiä kohtauksia, jossa soitetaan äärimmäisen hiljaa. Huilulla on tässä kohdassa, kuten monissa teoksen hiljaisemmissa kohdissa, yllättävän iso rooli. Nyt taivas raottuu jo sen verran, että kuulija voi nousta sinne. Kuorot malttavat laulaa finaalin alussa todella, todella hiljaa. Sitten kuorojen pikku hiljaa nostaessa volyymiaan esiin nousee sopraanon ääni kaiken yläpuolelle. Orkesterin hiljainen, värisevä intensiteetti ennen lopullista nousua on valtava. Kuorojen laulaessa yhteen ääneen Alles vergängliche siihen päätyvä loppunousu on koko musiikkihistorian suurin, vähittäinen crescendo täyteen mittaan, ainakin sellaisena kuin se kuullaan tässä taltioidussa historiallisessa esityksessä.
Tony Duggan toteaa tästä kohdalleen, että Horensteinilla on malttia vetää lopun paisutus todella hitaasti ja lisätä täten sen tehoa. Useimmat hätilöivät sen, jolloin lopetuksen teho jää huomattavasti vaisummaksi. Lopussa, kun koko koneisto, mukaanlukien urut, vetävät urku auki, pitäisi saada luukuttaa siten että hankkii itselleen häädön. Jos jollakin hankkia itselleen kuulovamman, niin tällä. Sitten on ainakin viimeisekseen noussut musiikilliseen taivaaseen, eikä tämän jälkeen tarvitsekaan kuulla muuta. Vahinko, että 17 minuutin loppuaplodeista on otettu mukaan vain parisenkymmentä sekuntia. Minun elämäni ei ole ollut sama sen jälkeen kun kuulin tämän esityksen reilut kolme vuotta sitten. Kehotan kaikkia muitakin kuuntelemaan sen, sillä se muuttaa elämänne.
Dimitri Mitropoulosin live-esitys Wienistä vuodelta 1960 on Mitroksi yllättävän järkälemäinen. Se on myös Mitroksi kohtuullisen hyvin äänitetty ainakin siinä mielessä, että solistit ovat ihan hyvin esillä. Ensimmäisen osan yleistempo on varsin rauhallinen, ja ei tässä oikein lähdetä lentoon tästä rauhallisuudesta ja toisaalta tietystä järkäleisyydestä huolimatta. Esityksessä on oikeastaan yksi ja sama tempo alusta loppuun, mistä tulee jotenkin eloton vaikutelma, vaikka moni nostaakin tämän esityksen klassikoksi ja Mitropoulosin onnistuneimmaksi Mahler-taltioinniksi. Vertailuksi Horensteiniin, jossa sama yleistempo myöskin pysyy halki koko esityksen, siinä taas osien sisällä oleva pienimuotoinen ja hillitty rubato lisää teoksen dramaturgista tenhovoimaa, mutta tässä ei tempo vaihdu oikein missään. Suuruuden vaikutelma tässä kyllä hyvin välittyy äänityksen tietystä dynaamisesta rajoittuneisuudesta huolimatta.
Toisen osan poco adagio lähti harvinaisen intensiivisellä jousienvärinällä liikkeelle. Toinen osa kaiken kaikkiaan ottaa hieman paremmin ilmaa siipiensä alle kuin ensimmäinen osa: tässä on pikkuruisen rubatoakin, ja laulaminenhan on oikeinkin hyvätasoista. Yleisvaikutelma Mitropouloksen esityksestä on ylevänklassinen, jotenkin jopa tyly. Ei tämä kuitenkaan koskaan oikein lähde lentoon, mikä voi kyllä osin mennä äänityksenkin piikkiin. (toim. huom: tämä levytys paljastaa salojaan vähän kerrassaan, sillä kolme vuotta myöhemmin tämä toimii paljon paremmin, ja kyllä äänityksenkin kanssa tulee toimeen, vaikka kieltämättä vähän vaikutelma on kuin mikrofonin päälle oltaisiin laitettu tumppu).
Georg Soltin legendaarinen levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa alkaa odotetusti heti urku auki, äärimmäisellä paahteella. En kehota kuuntelemaan sitä kuulokkeilla tai ainakin kannattaa tarkistaa voluumit. Soltin esityksessä äänitys on erinomaisen erotteleva, ja kaikki kuuluu, myös urku ja kellot. Myös laulajat, jopa useampi laulaja samanaikaisesti erottuu hyvin. Yleinen tunnelma tässä esityksessä on eteenpäinmeno, suuri ja ajoittain jopa valtaisa liike-energia. Accende lumen sensibus kaipaisi kuitenkin selvästi lisää ekspansiota. Nyt se vain jyrää, mutta voimakkaamman vaikutelman se antaisi ehkä vähän verkkaisemmalla tahdilla ja bassovoittoisemmin. Nyt Solti on vain briljantinterävä. En kuitenkaan oikein lämpeä Soltin esitykselle sinfonian ensimmäisestä osasta. Se on yksinkertaisesti läpisoitto, ja siihen kaipaisi lisää mahtavuutta. Musiikki ei oikein aukea ja levittäydy.
Toinen osa Soltilla on huomattavasti parempi. Toisen osan avaavan poco adagion Solti malttaa esittää yllättävänkin kauniisti. Toisessa osassa kyllä Solti osaa löytää teoksesta myös kauneusarvoja, laulavuutta ja jopa ajoittaista rauhaakin, joten Solti ylittää itsensä. Toisen osan henkinen keskipiste eli kuoro Dir, der Unberührbaren on todella kauniisti esitetty. Siunattujen poikien kuoro on todella iskuvalmis ja innokas, ja yleensäkin Soltin levytys on ehkä parhaiten laulettu levytys Mahlerin kahdeksaisesta. Kyllä Soltilla pysyvät käsissään suuret koneistot ja laulajien kanssa hän osaa toimia. Teoksen ekstaattinen loppuhuipentuma on Soltilla oikeinkin komea, joskin vailla horensteinilaista katarsista. Urut suorastaan ampaisevat ulos jättiläiskoneistosta.
Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfoniaorkesteri esittää sujuvan, paikoin suhteellisen innoittuneenkin esityksen, josta kuitenkin puuttuu riittävä ekspansio. Kaunis TT:n esitys kyllä on: solistit korostuvat, ja etenkin hitaammat osat on keskittyneesti soitettu, ja kuorotkin sopivasti vaimennettu. Blicket auf on erityisen kauniisti toteutettu; jopa siihen nouseva vaskikuoro on niin sordinoitu että se on miltei diminuendo. Alles vergänglichen lopullisessa kliimaksissakin sävelpuhtaus säilyy koko ajan, vaikka siinä voisikin olla vielä rahtusen lisää intensiteettiä. Ensimmäinen osa TT:n esityksessä on kyllä liian kevyttä sarjaa, mutta toisen osan esitys on ennen kaikkea kaunis, jos ei odota valtavaa ekspansiota a la Horenstein tai tykitystä a la Solti.
Wyn Morrisin johtama "Symphonica of London" (minkä etiketin alle Morris on käsin poiminut freelance-pohjaisen studioesittäjistön) esittää positiivisella tavalla suuren esityksen, joka Morrisin tavalle uskollisesti on varsin pitkäkestoinen. Accende lumen sensibus on voimakkain ja massiivisin Horensteinin jälkeen, ja menee se eteenpäin kuin tankki. Oma uniikkinsa Wyn Morris, tuo Walesin Segerstam, kehtaa olla oma itsensä täysin piittaamatta ja on avoimesti appasionata. Toisen osan ensimmäinen draamallinen kohokohta eli Ewiger Wonnebrand sopii Morrisin tulkitsijanlaadulle erityisen hyvin. Esityksen yleiseen intohimoisuuteen nähden teoksen loppuhuipennus ei ole aivan suhteessa yleiseen ekspansiivisuuteen. Ehkä Morrisin Symphonica et kuorot olivat jo tyhjentäneet pajatsonsa.
On sääli, että Bernard Haitinkin ja Concertgebouw'n esitys on niin "square". Aika paljon kyllä auttaa voluumin nostaminen, mutta ei silti siitä minnekään pääse, että tämä on aivan turhan proosallinen, kun tästä musiikista pitäisi niin esittäjien kuin kuulijoiden saada innoitusta. Nyt tuntuu, että he ovat "vain" töissä. Kaikki tässä tapahtuu sinänsä oikein, eikä tässä sen suurempaa rikosta tehdä kuin oltaisi valmistettu shamppanjaa ilman että se oltaisiin muistettu käyttää. Volyymin nostaminen on vähän kuin yrittäisi tähän keinotekoisesti lisätä sitä kuplivuutta suihkupullosta, mutta edelleenkin käyttäminen olisi jäänyt tekemättä. Haitinkin tasainen tyyli ei myöskään korosta riittävästi huippukohtia; Ewiger Wonnebrand muodostaa kyllä toisen osan ensimmäisen kliimaksin, mutta se ei kohoa riittävän ylös. Gerettet.. -lapsikuoro ja sitä seuraavan osan naiskuoro kyllä erottuvat hienosti, ja samaten vasket ovat terävät. Loppunousua edeltävässä hymnimäisessä Blicket auf -osassa kaikki myös herkempi kudos kuuluu, mutta magiikkaa jää puuttumaan. Tässä pysytään maallisella tasolla, kun pitäisi nousta taivaaseen. Ehkä Haitink on ateisti, mene ja tiedä.
sir Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri hyökkäävät heti kappaleen kimppuun reippaasti. Heti puolen minuutin jälkeen tulee yksi kummallinen hidastus. Rattlen improvisatorinen tyyli tuntuisi sopivan tähän teokseen, ja taltioinnista saa livemäisen vaikutelman sen kuitenkaan olematta sitä. Accende lumen sensibus miltei pääsee yllättämään puun takaa, niin vauhdikkaasti se hyökkää. Toisen osan aloittava poco adagio kulkee miltei yllättäväkin joutuisassa tempossa. Se on muutenkin varsin epäortodoksinen: se sisältää varsin äkillisiä käänteitä rauhallisen ulkokuoren alla, ja huilun lisäksi muutkin puupuhaltimet prominoivat. Hyvin hienopiirteisesti soitettu poco adagio. Sitten tapahtuu jotain. Esitys lässähtää, ja tästä eteenpäin intensiteetti, voluumi, voima ja massiivisuus haihtuvat. Niitä ei vain ole, on vain jotain tiluttelua omalaatuisesti vaihtuvassa tempossa. Loppuaa kohti Rattle löytää taas kapellimestarin sisältään. Ehkä tässä oltiinkin vain vetämässä henkeä oikein pitkällä kaarella loppuhuipennusta varten. Alles Vergänglichen lopun Rattle vetää aivan käsittämättömän hitaasti, mutta vakaumuksella ja intensiteetillä. On tässä ehdottomasti hetkensä, mutta jännitys pääsee herpaantumaan teoksen keskivaiheilla liian pitkäksi aikaa jotta tätä voisi varauksettomasti suositella.
David Zinman ja Zürichin Tonhalle-orkesteri aloittavat varsin lupaavasti: reippaasti ja muhkeasti. Solistit on miksattu hyvin eteen, ja äänitys on suurenmoisen analyyttinen. Niin on esityskin, mutta ehkä liiankin. Analyyttinen. Yleisessä laatuunkäyvässä asiallisuudessaan tämä tuo mieleen Tilson Thomasin, mutta tässä on jonkin verran enemmän nostetta ja ilmaa ympärillään. Jos arvostaa sitä, että laulajat erottuvat hyvin, silloin tämä on todella erinomainen. Loppukuoro, tai kuorot Alles Vergänglichessä todennnäköisesti kuulostaisivat upeilta, jos ne voisi kuunnella jossain muualla kuin kerrostalon sohvalla illalla kello puoli 11, lasten nukkuessa. Ainakin voluumiltaan kompromissinen sohvakuuntelu antaa sellaista viitettä.
Hermann Scherchenin, Wienin sinfonikoiden ja lukuisten kuorojen taltiointi vuodelta 1951 lienee hänen asiallisin Mahler-taltiointinsa siinä mielessä että siinä ei ole kovinkaan mitään eksentrisyyttä. Tarjolla on oman aikansa liveäänitystä, joka on selvästi heikompaa kuin esimerkiksi Stokowskilla oli käytettävissä. Solistit on äänitetty eteen, jolloin kuorojen ja varsinkin orkesterin tilavaikutelma ja detaljien erottaminen kärsivät. Ensiosan Accende lumen sensibuksesta ei tällä kertaa tule mitään valtavaa apoteoosia ehkä ainakin osin äänityksestä johtuen. Toisessa osassa on sitten paikoin parissa kohdassa muutama yllättävä (quirky) accelerando, muuten esitys on taiten ja tosissaan tehty.
Klaus Tennstedtin ja Lontoon filharmonikkojen levytys on legendaarisessa maineessa, ja monien kirjoissa ylittämätön. Tennstedtin kahdesta taltioinnista kannattaa ehdottomasti kuulla live-levytys, jossa on selvästi enemmän nostetta, kuten on Tennstedtin tapana. Se alkaa hyvin positiivisessa sävyssä, miltei ekstaattisen innokkaassa tunnelmassa. Kuoroja pitäisi kyllä olla paljon enemmän tälle teokselle niin kriittisen massan saavuttamiseksi, mutta tässä on kyllä sellaista impetusta, liike-energiaa ja innostusta jota kuulee erittäin harvoissa levytyksissä. Ensimmäisen osan energinen huippukohta on Accende lumen sensibus, ja ensimmäisen osan lopettavassa tuttikuorossa ei kuorokoneiston keveyttä huomaa, sen verran ankarasti tässä karjutaan ja paahdetaan.
Sinfonian päättävässä Alles vergänglichessä on lähes samaa innostuksen paloa ja eksaltaatiota kuin Horensteinin ylittämättömässä levytyksessä. Ja kuorokoneiston riittämättömyyttä minä ainakaan en huomaa, on tässä siksi verran volyymiä.
Seiji Ozawan levytystä Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa jotkut pitävät - ohitse vakiintunempien Mahler-suositusten - ideaalisena. Varmaa on ainakin, että tässä on alusta asti impetusta ja kuorojen artikulaatio erottuu selkeästi. Ensimmäinen osa muodostaa Ozawalla yhden varsin innoittuneen kaaren, ja kerrankin teoksen mittasuhteista saa edes jonkinlaisen kalpeankin käsityksen äänitteen peruseella.
Sinfonian toisessa osassa otetaan jalka pois polkimelta, ja osittain innoitus, joka kantoi ensimmäistä osaa, lopahtaa toisen osan avaavan poco adagion jälkeen. Tosin toinen osa onkin tunnelmaltaan sävykkäämpi ja elegisempi kuin ensiosa.
Toisen japanilaiskapellimestarin, Takashi Asahinan suhteellisen varhaisen (1972) livelevytyksessä Osakan filharmonikkojen kanssa urut pärähtävät korvaan kuuluvammin kuin yhdessäkään toisessa levytyksessä.
Pierre Boulezin Berliinin Statskapellen kanssa tehty levytys on liian "asiallinen" ja maallinen. Tenori Johan Botha pinnistelee tohtori Marianuksena epämiellyttävän kireästi. Muutenkin, solistien kuuluessa varsin hyvin, heidän soisi olevan sitten kuulemisen arvoisia. Niin paljon kuin Pierre Boulezista kapellimestarina tykkäänkin, niin Mahlerin kahdeksikkoon hänen lasertyylinsä ei sovellu.
Vielä en ole päässyt merkittäviksi mainituista levytyksistä Naxoksen Antoni Witiä ja Kent Naganoa. Ilman näitä, omaan ylimpään yksinäisyyteensä nousee Jascha Horensteinin historiallinen live-levytys. Omilla tavoillaan varsin hyviä ovat myös Sinopoli, Inbal, Bertini, Abbado, Kubelik, Neumann, Mitropoulos, Stokowski, Ozawa, Tennstedt ja Rattle ja oman tiensä kulkija Wyn Morris.
Kommentit
Lähetä kommentti