Viidennen sinfonian adagietto-osa on Mahlerin ainoa kansainvälisen mittaluokan "hitti". Se tuli tunnetuksi Luchino Viscontin elokuvasta Kuolema Venetsiassa, joka perustui Thomas Mannin samannimiseen romaaniin, jossa erehdyttävästi Mahlerin oloiseksi kuvattu säveltäjä Aschenbach haikaili kenties hieman homoeroottisesti nuoren Tadzion perään. Vai haikailiko hän siinä menetettyä nuoruuttaan, viimeisillä voimillaan? Mene ja tiedä.
Lieneekö sitten ansionsa Viscontin riipaisevalla klassikolla, mutta liitän Mahlerin viidennen Italian-kesääni 1997. Se palauttaa minut aina niihin maagisiin aikoihin, joihin kuului tulikärpäsiä, tölkkiviiniä ja rakkaussuhteen päättymisen unohtamista yhteisestä sanattomasta sopimuksesta.
Sinfonian ensimmäinen osa on johdanto siitä, mitä tuleman pitää. Se avaa oven teoksen avainosiin, jotka ovat ainakin minulle toinen ja kolmas, joille kummallekin tulee osoittaa omat profiilinsa. Tästä syystä ensimmäinen osa pitääkin toteuttaa suhteellisen rauhallisissa tunnelmissa.
Mahlerin viides sinfonia tuntuu koostetun erillisistä palasista, ja on vaikeaa onnistua tekemään niille kaikille oikeutta. Se onnistuu vain jos kapellimestarilla on käsitys teoksen kokonaisuudesta, eri osien tehtävistä teoksessa. Se onnistuu erityisen hyvin vertailuni ensimmäiseltä kapellimestarilta.
Aloitan vertailuni Tony Dugganin ykkössuositukseksi nostamasta Rudolf Barshain johtamien Junge Deutsche Philharmonien levytyksestä. Ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki.
Barshai ei varsinaisesti tyhjennä ilmaisupajatsoa mihinkään yksittäiseen osaan; ensimmäinen osa on odottava, vaikkakin sinfonian ensimmäisessä osassa on nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina. Toinen osa on sopivan myrskyisä muttei liian, kolmas osa saa kerrankin itsenäisen profiilin ilman että se on vain toisen osan toisintoa, adagietto on Beethovenin seiskan omaisesti miltei käyskentelevä ja finaali on miltei rallatteleva. Barshai onnistuu kaikkein parhaiten sinfonian osien keskinäisen balanssin rakentamisessa; tässä sinfoniassa osat ovat jotenkin keskenään eri puuta, mutta tässä ne asettuvat sellaiseen suhtaan, että jokainen osa saa oman painoarvonsa.
Klaus Tennstedtin johtamien Lontoon filharmonikkojen live-levytyksessä tiedostaa heti alusta olevansa Suuren Tapahtuman ääressä. Tämän suurempana, urku enemmän auki, Mahlerin viidettä sinfoniaa ei voi paahtaa.
Sinfonian avaava ensimmäinen osa tosin on Tennstedilläkin varsin hillitty. Siinä on odottava tunnelma. Toisessa osassa painetaan sitten kovalla puristuksella.
Tällaisessa jok'ikisen yksityiskohdan äärimmilleen suurentamisessa on vaarana kadottaa punainen lanka, ja tietyssä määrin se on myös uuvuttavaa ainakin toistetussa kuuntelussa. Livenä se varmaankin toimii. Tennstedt varmastikin on oman lähestymistapansa kunkku, mutta jos tämä olisi ainoa levytys, en jaksaisi palata Mahlerin vitoseen kovinkaan usein.
Tennstedtin studiolevytys sen sijaan on melko varman päälle pelattu peruslevytys, joka ei oikein tuo mitään uutta teokseen, ennen toista osaa, jonka suunnilleen puolivälissä tapahtuu mielenkiintoisempia asioita ainakin siinä mielessä, että dynamiikka vaihtelee äärinopeasti pianosta forteen, ja yhtä ripeästi sattuu äkillisiä rytminvaihdoksia. Kolmas osa Tennstedtin studiolevytyksessä on jo oikeinkin hyvä, vaikkei se nostatakaan vielä tuolista ylös. Adagietto on soitettu intensiivisesti, joskin hitaanlaisesti. Kontrastiksi Adagietton intensiteetille, finaali on soitettu yllättävänkin löysänlaisesti. Tässä on hetkensä, mutta ei jatkoon.
Erityisesti Mahlerin vitosessa Tony Duggan on antanut hyviä kuunteluvinkkejä. Sellainen on myöskin cd-ajan aamuhämärien halpislaareista tutun Frank Shipwayn johtaman Royal Philharmonic Orchestran levytys, jota sopisivat luonnehtimaan englannin sanat "bold" tai "cheeky". Shipway tekee rauhallisemmin ja introvertimmin saman kuin Tennstedt, ainakin ensimmäisessä osassa. Toinen osa hyökkääkin sitten päälle oikein räyhäkästi kuohuen. Löytää Shipway suvantojakin, jotka tosin on soitettu (tai äänitetty) niin ääripianissimossa, että musiikinkuuntelijan mielenkiinto miltei ehtii herpaantumaan. Sinfonian kolmas osa on tarpeen tullen ilmava, mutta selvästi räyhäkämpi kuin esimerkiksi Barbirollin comodo-käsittely.
Kuuluisa Adagietto-osa on miltei ennätysmäisen hidas Shipwayn käsittelyssä, rannaton kuin eräät Brucknerin adagiot. Mikäs siinä, kyllähän upeaa jousihehkutusta kuuntelisi lisääkin. Yleisesti ottaen Shipwayn esitys on positiivisessa mielessä suurieleinen mutta hienostelematon, vähän samaan tapaan krouvi kuin Masi-sarjakuvan kokki Lotina, joka vain heittelee aineksia sen kummemmin mittailematta. Sinfonian loppuhuipennus kiihdytyksineen on erityisen komea, ja finaalissa yleensä muhkean äänityksen vasket pääsevät oikeuksiinsa. Jos tämän teoksen haluaa mahdollisimman isosti, muhkeasti ja komeasti, silloin kannattaa päätyä Shipwayhyn.
Leonard Bernsteinin johtamat Wienin filharmonikot ainakin tietävät, miten tätä musiikkia soitetaan, täynnä luonnetta Ja niin tietää Lenniekin, jolla jokainen jousenveto henkäilee Lennien omaa kokemusta. Bernsteinin subjektiivisuus on mainettaan parempaa siinä mielessä, että hän samastuu musiikkiin niin voimakkaasti, että vaikutelmaa ei tule narsistisesta itsetehostuksesta. Hän on selkeästi tosissaan. Taltiointi on live, mikä tuo lisää eloa ja rosoa.
Bernstein päräyttää ensimmäisen osan heti käyntiin, himmailematta yhtään. Alun vaskifanfaari on todella forte. Pian kuitenkin tahti tasoittuu, ja jouset laulavat.
Kaksi ensimmäistä osaa ovatkin verevää, miltei kiihkeääkin paatosta, ja siihen nähden kolmososa on yllättävän rento ja puristamaton; ei toki yhtä löyhäranteinen kuin vaikka Barshailla, ja kuohuntaakin piisaa etenkin osan lopetukseen.
Sinfonian adagietto-osan jouset laulavat paatoksella, vaikka eivät sentään yhtä palavana jousimattona kuin Karajanilla. Tässä ne sentään hengittävät. Finaali ei ole sävelpuhtauden malliesimerkki vaan hieman roiskiten soitettu positiivinen rallatus, ei kuitenkaan niin kevyt kuin esimerkiksi Bertinillä. Jos Mahlerin 5. sinfoniasta haluaa painokkaan ja omakohtaisesti latautuneen levytyksen, silloin tämä on ainakin yksi parhaista.
Erich Leinsdorfin johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin levytystä kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta. Jo alun harvinaisen pahantahtoinen fanfaari paaluttaa levytyksen kaikkein häijyimmäksi kuulemistani. Ei se kuitenkaan pelkkää törinää ole, vaan kyllä Leinsdorf löytää suvantokohdat varsinkin ensimmäisestä osasta, joten Leinsdorfin levytystä leimaavat dynaamiset ääripäät. Kolmannesta osasta Leinsdorf tekee rytmisen tour-de-forcen, melkein kuin Brucknerin ysin scherzon. Adagietto-osa on harvinaisen viileä, pikemminkin Allegretto samaan tapaan kuin Beethovenin seiskan tulisi olla, ja finaalissa jousien sahaus lähellä loppuhuipennusta on harvinaisen virtuoosinen. Jos haluaa Mahlerin vitosesta yhden vauhdikkaan ja dramaattisen esityksen, se on tässä.
Hieman yllättävä lähde kulttilevytykselle on Rudolf Schwarzin johtama Lontoon sinfoniaorkesteri, kiitos tästäkin vinkistä Tony Dugganille. Ainakin alun vaskissa on törinää ja luonnetta enemmän kuin kotitarpeeksi. Toisessa osassa Stürmisch bewegt, mit größter Vehemenz orkesterin suorituskyvyn rajat ovat kyllä koetuksella, orkesteri natkuu paikoin reunoista. Yleisesti ottaen Schwarzin ote on ilmava ja varsin rauhallinen. Keskimmäinen osa Scherzo. Kräftig, nicht zu schnell menee taas paremmin, joskin varsin leppoisissa tunnelmissa; loppua kohden puhti sitten kasvaa. Adagietto-osa on, kuten Leinsdorfillakin, miltei Allegretto, mutta suuremmalla tunnelatauksella ja herkkyydellä. Finaali on tunnelmaltaan harvinaisen nostattava, ja nostaa tämän levytyksen ranking-sijoitusta useita pykäliä. Schwarz on lukenut finaalin tempomerkinnän, ja toteuttaa sen raikkaasti: "Rondo-Finale. Allegro - Allegro giocoso. Frisch". Äänitys muuten on vallan erinomainen tällä vuoden -58 äänitteellä. Stereovaikutelma on hauskan erotteleva: eri kuulokkeista kuuluu eri soittimia, ja esimerkiksi toisen osan vasket kuuluvat ihan harvinaisen erottuen. Hyvä, jopa erinomainen, mutta ei mene ihan terävimpään kärkeen.
Jascha Horensteinin johtamien Berliinin filharmonikkojen livetaltiointi ei ainakaan äänitysteknisesti mene kärkipäähän. Yleissävy tässä äänitteestä on harvinaisen vakavasävyinen; kaikkein tummin kuulemani Mahlerin vitonen, totisinta totta. Taltiointia ei ole saatavilla kaupallisena äänitteenä ainakaan toistaiseksi, mutta koska se on saatavilla kuultavaksi julkisessa Youtube-foorumissa ja koska se kuitenkin lisää ymmärrystäni teoksesta, listaan sen tähän. Kolmososassa Horenstein tosin saavuttaa aivan erityisiä sävyjä, epätoivoisen amok-juoksun, jossa juostaan jonkin perässä, hyvin tietäen että se pakenee alta. Esitys muutenkin paranee koko ajan loppua kohden, mikä onkin Horensteinille yleisesti tyypillistä. Horenstein on rakennusmestari, joka rakentaa teoksen kokonaisuuden lopusta käsin. Ilman tätä taltiointia en haluaisi olla, ja onneksi sentään sen saa kuulla Youtubesta, sillä Horenstein valaisee teoksen vakavammassa valossa kuin yksikään.
Bernsteinin vanhempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa on ihan asiallisesti toteutettu, eloisasti karakterisoitu ja musiikillisesti hyvällä maulla. Tähän kuitenkin kaipaisi selkeästi ekspansiivisempaa äänitystä; jotenkin New Yorkin filharmonikot kuulostaa tässä kamariorkesterilta voimattomuudessaan.
Pierre Boulezin johtamat Wienin filharmonikot tarjoavat hyvin vakavasävyisen näkemyksen Mahlerin vitosesta, suorastaan tylyn. Sinfonian ensimmäisen osan ensimmäiseen nousuun ja muutenkin kaipaisi kyllä lisää nostetta, mutta Boulez on hyvin uskollinen omalle introversiolleen. Sinfonian kolmas scherzo-osa on omalla tavallaan hyvin vaikuttava tylynäkin: tässä ei ole mitään Barshain kepeästä ilakoinnista. Levytyksessä ei ole mitään epäilyttävää, haurasta, kyseenalaistettavaa tai heikkoa; niin määrätietoinen Boulez on. Toinen asia sitten on, missä määrin lämpenee tälle tulkinnalle. Boulez herättää kunnioitusta, mutta ei aivan innoita. Jos haluaa muhkeasti äänitetyn Mahlerin vitosen, päätyisin kuitenkin ennemmin esimerkiksi Barshaihin tai Shipwayhyn.
Claudio Abbadon johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin levytys ei oikein tahdo lähteä käyntiin ennen toista osaa. Kolmas osa on tässä taltioinnissa aivan harvinaisen kevyt ja ilmava. Adagietto soi erittäin jalosti, mutta ei piehtaroi ahdistuksessa tai synnissä. Esitys parantaa kuin sika juoksuaan, ja finaali onnistuu olemaan samaan aikaan sekä ilmava että räyhäkkä. Sinfonian loppukiihdytys Abbadolla on erityisen onnistunut, innoittunut kiihdytys. Jotenkin odottavaa ja aneemista ensimmäistä osaa lukuunottamatta paremmasta päästä.
Vertailuksi hänen levytyksensä Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa komealla vaskitörinällä ja juuri oikeassa tempossa. Äänitys on hyvin eloisa, livemäinen. Yleisvaikutelma on vähän samaan tapaan rauhallinen kuin Barshailla. Erityismausteena ensimmäiselle osalle on jousien tremolo, joka luo tietyn intensiteetin vaikutelmaa vaikka yleisvaikutelma onkin rauhallinen. Sama tremolo värittää myös toista osaa, joka on lähes ideaali: myrskyisä vain silloin kuin tarvitaan, mutta muualta Abbado löytää kauneutta ja yksityiskohtia kiitettävästi.
Abbadon kolmas osa on lähes painoton tai ainakin hyvin keveällä puristuksella toteutettu ja valoisan irtonainen. Jännitystä kaipaavat osannevat hakeutua muuanne, vaikka en sitä sanoa, että Abbadon musisointi olisi missään tapauksessa elotonta. Adagiettossa vanha tuttu jousien tremolo palaa. Finaali on sekin eloisa, mutta sopivasti. Siitä Abbado löytää harvinaisen paljon myös idylliä. Tykkään. Parempi kuin Chicago-levytys, ja yksi parhaista modernimman pään levytyksistä.
Vitonen on Gary Bertinin ja Kölnin radio-orkesterin paketin kohokohtia. Se on todella muhkeasti äänitetty tour-de-force, jonka toisessa osassa paahtamisen keskeltä löytyy myös suvantokohtia. Kolmannen osan käyrätorvi törähtää kolmannen osan puolivälin jälkeen niin että korva hörähtää. Joku voisi tosin kaivata tähän lisää lyyrisyyttä; tässä sinfoniassa Bertini on miltei Soltin linjoilla, vaikka yleensä onkin lyyrismies. Adagietton Bertini rohkenee päättää miltei yhtä pitkään jousilegatoon kuin Karajan, mutta tässä jouset ovat tummemmat. Finaalissa kohdalla 1.09 alkava jousien sahaus ei missään muussa levytyksessä ole näin virtuoosinen. Finaalin tempo on myös koko lailla hengästyttävä, kolmisen minuuttia esimerkiksi Barbirollia nopeampi. Kaikkiaan Bertinin levytys piti edelleenkin pintansa kärkipäässä itselleni uusien tulokkaiden hyökkäyksistä huolimatta.
Tony Duggan rankkeeraa hyvin korkealle Rafael Kubelikin livetaltioinnin Amsterdamin Concertgebouw'sta vuodelta -51, hänen kokonaislevytyksensä osaksi kuuluvan studiotaltioinnin edelle. Ensimmäinen osa sujuu varsin leppoisasti, kuten kuuluukin. Toinen osa onkin sitten mitä hurjin ja myrskyisin. Käyttäisin tässä sanaa "tumultuous", jos kirjoittaisin englanniksi. Ei tämä tietenkään ole reaalinen vaihtoehto normaalikuluttajalle.
James Levinen johtama Philadelphian sinfoniaorkesteri soittaa moitteettomasti. Sinfonian ensimmäisen osan toteutus on varsin eloisa. Se alkaa miltei slavistisen epävireisillä vaskilla, ja muutenkin avaus on hyvin vaskipainotteinen, mikä ei välttämättä ole ollenkaan paha juttu. Toinen osa menee vehemanzilla, kuten kuuluukin, vaikka vailla Barshain soittajien ekstrainnoitusta. Kolmaskin osa menee aivan kohtuullisesti, sopivan räyhäkkäästi ja rytmikkäästi. Pahalle tavalleen uskollisena Levine sitten tappaa kyllä Adagietton miltei hengiltä, mutta tässä se ei haittaa yhtä pahasti kuin kolmosessa tai ysissä, koska hidas osa on tässä paljon lyhyempi. Tosin tasapaino horjahtaa kun finaali onkin sitten erittäin rivakka, vaikka ei se tosin mitenkään erityisen nopealta kuulosta. Kahden viimeisen osan keskinäisestä epäsuhdasta ja jotenkin vain korrektille asteelle jäävästä ensimmäisestä osasta huolimatta aivan kelvollinen taltiointi, vaikka tässä ei kovin syvälle teoksen kuoren sisälle katsottukaan.
Giuseppe Sinopoli ja Lontoon Philharmonia-orkesteri avaavat oikein pörheästi, kuten kuuluukin, vetääkseen sitten ripeästi takaisin. Kuten kuuluukin. Äänitys on oikein täyteläinen ja ilmava, ja ensiosan orkesterikudos on hengittävä, ja sieltä erottuvat niin puu- kuin vaskipuhaltimetkin hyvin elävästi.
Toisen osan päälle he sen sijaan hyökkäävät turhankin etukenoisesti, ja siellä täällä kuuluu kummallisia accelerandoja ja pienimuotoisia hyökkäyksiä kuullaan vielä joitakin alun reuhaamisenkin jälkeen, ikään kuin kytemään jääneitä palonalkuja, joita ei olla saada sammutetuiksi. Kolmaskaan osa ei ala lupaavasti: puupuhallinsoolot ovat jotenkin haastavia. Yleisvaikutelma on levoton. Tilanne paranee osan triomaisessa keskiosassa. Siinä Sinopoli malttaa olla prässäämättä, ja yllättäen toteuttaa nämä siirtymävaiheet erittäin kauniisti. Uuden crescendon koittaessa 10 minuutin jälkeen ilmaantuu sekä puu- että vaskipuhaltimistoon yllättävän paljon epäpuhtauksia. Sinopoli kysyy orkesterilta liikaa kysymyksiä joihin se ei osaa vastata, ja osa leviää käsiin. Parhaiten menee finaali, mutta siinäkään Sinopoli ei kerro, miksi juuri häntä pitäisi tässä seurailla. En ostaisi, paitsi kokonaislevytyksen osana. Jos tätä haluaa kehua, niin ei ainakaan ole aneemista soittoa.
Sen rajoilla sen sijaan on Bernard Haitinkin johtaman Concertgebouw-orkesterin levytys, jossa Mahlerille ominainen äkkivääryys, yllätyksellisyys ja vaarantunne loistavat poissaolollaan. Mahlerin ei kuulu olla korrektia, mitä on tämä sinänsä erinomaisesti ja varmalla maulla soitettu perustulkinta, joka ei sorru ainoaaseenkaan mauttomuuteen ja jossa ei tehdä ainuttakaan perustavaa virhevalintaa. Haitink kyllä esittelee teoksen edustavasti, mutta tuskin saa ketään rakastumaan siihen. Hän on Mahlerin vitosessa konsulentti, ei viettelijä.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa eloisammin kuin vanhempi. Scherzokin alkaa yllättävänkin eloisasti, mutta sitten keskivaiheen suvannossa se oikeastaan kuolee pystyyn. Ei tässä mitään isompaa vikaa ole, taaskaan, kuten Haitinkin levytyksissä yleensäkään, mutta minulta miltei päässyt freudilainen lipsautus - olin laittaa tähän "elvytys" levytyksen sijaan - paljastaa oleellisen puutteen: elvytystä tässä kaivattaisiin.
Haitinkin liveversio Amsterdamista - osana Kerstmatinee-sarjaa - on paljon elävämmin soitettu kuin kumpikaan studiolevytys. Siinä stürmisch on miltei yhtä kompromissittoman pahaenteinen kuin Horensteinilla. Adagietto kuulostaa kaukaa soitetulta, ja on miltei 12-minuuttisena varsin hidas, mutta upea jousisointi pitää osan koossa ilman karajanmaista hehkutteluakin. Finaalissa etenkin puhaltimet tulevat selkeämmin esille kuin juuri missään levytyksessä. Ehdottomasti paras Haitinkin levytyksistä viidennestä sinfoniasta, suhteellisen hymytön kuten Haitinkin on tapana. Tässä Concertgebouw'n sointi vastaa ihannekuvaani Mahler-orkesterista: idiomaattista ja täyteläistä.
sir John Barbirollin johtaman (New) Philharmonia Orchestran (New, koska sen perustaja, levymoguli sir Walter Legge, jonka hajottama orkesteri jälleenkokosi itse itsensä) levytys on klassikko. Levytys huokuu humanismia, lämpöä ja hyväntahtoista myhäilyä, ja vain kivisydämen se jättää kylmäksi. Kun aloin kerätä Mahler-kirjallisuutta, ostin tämän tabula rasana, koska se saa alan kirjallisuudessa virallisen aseman - muina vaihtoehtoina olivat ainakin Ozawa ja Levine - ja olenkin kasvanut tähän kiinni, joten kriittisen saati tuoreen katseen saavuttaminen on vaikeaa.
Teoksen ensimmäinen osa on Barbirollin käsittelyssä todella majesteetillisen rauhallinen, ja siinä kuuluu jokainen soolo. Sinfonian ensimmäisen osan tulkinta Barbirollilla on vailla vertaansa, sillä vain Barbirolli antaa ensimmäiselle osalle oman arvonsa, joka on kuitenkin muutakin kuin johdanto sille, mitä seuraa. Toinen osa on ainakin Barbirollilla verkkainen tai ainakin juhlava scherzo, jossa rytmiä poljetaan todella painokkaasti ja jossa etenkin vaskipuhaltimet puhkuvat ironisesti mutta lämpimästi. Kolmannen osan tunnelma on leppeä, valoisa, jopa onnellinen. Kuin soittajat olisivat onnellisia saadessaan soittaa Mahleria. Adagietto on herkänkaunis, mutta Barbirolli välttää kuitenkin siihen liitetyn sentimentalistisen painolastin. Finaalissa Barbirollilla ei ole mitään pätemisentarvetta. Hänen finaalinsa on, kuten koko hänen tulkintansakin: hengeltään positiivinen, hymyilevän myhäilevä ja joviaali, kaikkea itsetehostuksellisuutta välttävä. Virtuositeettia kaipaavat osannevat suunnata muuanne, mutta ilman sitäkin sinfonian viimeiset metrit tarjoavat todella riemukkaan apoteoosin.
Selvää on, että Barbirollin tulkinta on tasapainoinen siinä mielessä, että siinä tälle sinfonialle niin kriittinen osien keskinäinen suhde on viimeiseen saakka mietitty ja oikea. Barbirollin Mahler ei koskaan ole pahantahtoista, vaan aina pohjimmiltaan humaania, ja siinä näkyy eletty elämä siinä määrin, että joku voisi pitää sitä jopa vähän elähtäneenä. Jos kuitenkin haluat Mahlerisi virtuoosisena tai räväkkäänä, pysy kaukana. Barbirolli on kertakaikkinen antiteesi Georg Soltille. Oli mukava saada vahvistusta sille, että tuli aikanaan tehtyä oikea ostopäätös. Barbirolli pitää pintansa uusienkin yrittäjien edessä.
Rafael Kubelik ja Bayerin radio-orkesteri näkevät jo teoksen ensimmäisenkin osan Barbirollin tavoin mutta ei tapaan itsenäisenä ja oma-arvoisena, eivät vain johdatteluna tulevaan. Kuitenkaan se, mitä tulee, ei tavoittele aivan suurimpia korkeuksia. Toinen osa menee sinänsä aivan asianmukaisesti: siinä valo ja varjo, myrsky ja suvanto vuorottelevat kuten kuuluukin, mutta jotenkin ilmaa tässä kaivattaisiin lisää ympärille. Kolmas osa alkaa äärihitaasti; onneksi sitten tempo asettuu normaaliksi. Sama meno jatkuu Adagietton yli finaaliin: kaikki on tehty asiallisesti ja varmalla maulla, mutta ei tämä oikein ota noustakseen lentoon. Kubelikista on vaikea osoittaa asiallisia moitteita, mutta suuruus puuttuu. Tosin tämä levytys kyllä kestää aikaa, ja paranee kerta kerralta.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri soittaa niin ilmavasti ja toisaalta muhkeasti kuin suinkin on mahdollista. Yhtään mitään sanomista siitä ei kyllä jääkään. Niin ensimmäinen kuin toinenkin osa menevät kaikin puolin musikaalisesti, ilman ainuttakaan mauttomuutta, eloisastikin, ja varsinkin muhkeasti. On epäreilua pitää Chaillyn levytystä - ja monia muitakin hänen Mahler-levytyksiään varmanpäällepelattuina ja jotenkin sellaisina vähän tylsinä, miltei konemaisen täydellisinä. Varmastikin markkinoiden parhaassa kuosissa olevaa luksus-Mahleria, joka ei sorru kromipintaukseen, kuten Karajan, mutta jotenkin tämä on liian täydellistä ottaen huomioon sen, että Mahlerin musiikki - kuten Mahlerkin - sisälsi kaiken, mitä elämällä on annettavaa, ja siihen kuuluvat myös säröt. Jos soitossa vain olisi enemmän latausta, tämä olisi jokseenkin esikuvallista. Nyt tuntuu siltä, että tässä maailman paras orkesteri vetää autopilottina ohjelmistoa, jonka he osaavat niin hyvin, että herää epäilys koko kapellimestarin tarpeellisuudesta. Tai sitten Chailly vaan osaa pysyttäytyä erinomaisesti pois musiikin tieltä, ja minä olen kiittämätön.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri näkee ensimmäisen osan johdantona, niin kuin se onkin. Toinen osa alkaakin sitten törisevästi ja eloisasti, ja on sopivan myrskyisä, ei kuitenkaan levoton. Kolmas, scherzo-osa on varsin rauhallinen ja ilmava, miltei vetäytynyt. Kuitenkin 2/3 kohdalla oleva myrskyisempi jakso on toteutettu aivan riittävän myrskyisesti. Sitten jousille tuleekin hieman tarkkuusongelmia osan loppupuolen hankalahkon rytmiikan kanssa ennen viimeistä loppunousua, mutta perille kaikki pääsevät kuitenkin yhtäaikaa. Finaali on Inbalilla erinomainen: räyhäkkä mutta ilmava, ja äänitys tekee sille oikeutta. Inbalin levytys on positiivinen yllätys, ja saa vankan suosituksen.
Bruno Walterin johtamien New Yorkin filharmonikkojen levytys on teoksen ensimmäinen kokonainen taltiointi. Jos on tottunut hänen vanhoilla päivillään tekemiin Columbian sinfoniaorkesterin pehmeisiin levytyksiin, saattaa yllättyä, sillä newyorkkilaisten kanssa Walter on rivakka, milteipä räväkkä. Mitenkään kiirehditty vaikutelma tästä ei tule, olkoonkin että kieltämättä tulee mieleen, että savikiekkoäänitys on saattanut ohjata temponvalintoja paikka paikkoin, yhdelle savikiekkopuolelle kun mahtui musiikkia vain noin 4 minuuttia 40 sekuntia. Toisen osan suhteellinen joutuisuus ja muutama taiteellisesti valittu äkkikiihdytys tuntuvat kuitenkin luontevilta. Eniten formaatin niin aika- kuin dynamiikkarajoitukset tuntunevat kolmannessa osassa, ja Adagiettossa, joka on ennätysvauhdikas seitsemän ja puoliminuuttisena. Ikäisekseen (1947) äänitys on erinomainen. Finaalin loppukiihdytykseen Walter saa kunnon pumputuksen. Historiallisista tulkinnoista kiinnostuneilla tämä tietenkin jo on, mutta normikuluttaja päätynee Barshaihin, Barbirolliin tai Bernsteiniin.
Tony Duggan dissaa Karajanin systemaattisesti, todeten, että mainittuaan hänet yleisön pyynnöstä hän siirtyy seuraavaan. Kuitenkin Herbert von Karajanin levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa Mahlerin viidennestä ei ole hänen Mahlereistaan toivottomimmasta päästä. Soitto on tietenkin muhkeaa, jopa pöyristyttävänkin. Etenkin vasket ensimmäisessä osassa törisevät todella jyhkeästi. Toisessa osassa tuntuu siltä että vasket ja jouset soittavat eri kappaletta: vasket jotenkin ikään kuin leijailevat kudoksen päällä ja dominoivat sointia mutta kappale ei oikein edisty. Ei se muutenkaan edisty hiljaisissa kohdissa, töräyksien välillä. Jotenkin tässä ollaan veistämässä teoksesta monoliittia, järkälettä, mutta musiikin pitäisi olla elävä organismi. Jos monoliiteistä pitää, sitten hyvä. Toinen osa paranee kyllä loppua kohden.
Kolmas osa alkaa lupaavasti, paljon keveämmällä otteella kuin kaksi ensimmäistä. Levytyksen kokokohta on ilman muuta adagietto-osa jonka Karajan vetää kyllä aika verkkaisasti, mutta intensiivisemmällä otteella kuin esimerkiksi Levine, ja loppuun hän vetää todella, todella pitkän katkeamattoman jousilegaton. Finaali alkaa sen jälkeen sopivan toteavasti ja kevyesti, sillä moinen vedätys helposti tyhjentää sekä soittajien että kuulijan pajatson. Karajanin levytys parantaa kuin sika juoksuaan; finaali huipentuu kunnolliseen sahaukseen. Kaksi jähmeätä ensimmäistä osaa estää kuitenkin suosittelemasta tätä varauksetta.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen soitossa ei ole isompaa valittamista. Sinfonian ensimmäinen osa on erittäin verkkainen, tähän saakka kuulemistani myös kellon mukaan. Kuitenkin tästä tulee luksusvaikutelma, eikä tämä ole aivan toivoton. Toinenkin osa on varsin verkkainen, mutta vaskivoittoinen sointi on upea, ja teos pysyy kuin pysyykin koossa. Kolmas osa painetaan yllättävän keveästi, mutta sitten etwas ruhiger -vaiheessa eli suunnilleen 31-32 minuutin kohdalla juoni jotenkin hajoaa ja osa leviää kuin Elanto. Molto moderatossa soittajat taas jokseenkin löytävät toisensa, mutta kuulijan mielenkiinto on saattanut jo hajaantua. Adagietto soitatetaan pienemmällä latauksella kuin Karajanin toimesta, mikä saattaa olla onnekas ratkaisu. Sinfonia saa harvinaisen riemukkaan päätöksen Maazelin finaalissa. Maazelin levytys on villi kortti, jossa hieman pieleen menee vain kolmannen osan etwas ruhiger -jakso.
Dimitri Mitropoulosin johtamien New Yorkin filharmonikkojen livetaltiointi alkaa komealla törinällä. Ensimmäinen osa on erittäin voimakkaasti artikuloitu. Erityisesti korostuvat puupuhaltimet tässä äänityksessä, joka ei sinänsä ole mitenkään hifi, mutta aivan riittävä siinä mielessä että se ei estä musiikista nauttimista. Mitropoulos korostaa dynaamisia kontrasteja, ja sävy on miltei vihainen. Epäilen, että tämä tietyllä tavalla tulinen ja kärisevä vaikutelma menee osittain äänityksen piikkiin.
Toinen osa alkaa sekin hyvin myrskyisästi, mutta asettuu sittemmin. Toinen scherzo eli kolmas osa jatkaa samoilla linjoilla: kuten Tony Duggan toteaa, se ei tarjoa riittävää kontrastia sitä edeltävälle osalle. Adagietto-osa on Mitropoulokseksi yllättävän verkkainen. Mahorkkaa oli talvella -59-60 New Yorkissakin vedetty yleisön yskimisestä päätellen. Finaalissa teos palaa taas sikäli tutuille raiteilleen, että sekin alkaa hyvin intensiivisesti ja kovaa painaen. Kyllä Mitro sitten osaa rauhoittuakin, ja kontrasti fortejen ja triomaisten rauhallisten kohtien välillä on harvinaisen silmiinpistävä.
Georg Soltin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa odotetusti briljantisti ja torvien hallitsemana. Toinen osa ei voisi alkaa rivakammin ja törisevämmin. Kolmannessa osassa Soltilla on ihailtavan irtonainen ja kevyt ote. Todellista orkesterivirtuositeettia, mutta päästäänkö tässä pintaa syvemmälle? Onko se tämän osan tarkoituskaan? Finaali Soltilla on todellinen tour-de-force, mutta tässä syntyy vaikutelma, että teos halutaan vai hurjastella pois alta mahdollisimman nopeasti. Jos kaahailusta pitää, mikäs siinä, mutta aikaa nautiskella käänteistä tässä ei jää. Livetilanteessa tällainen toki voisi herkäyttää bravo-huudot, mutta toistetussa kuuntelussa kortit paljastuvat jo kertakuuntelulla.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri eivät taaskaan oikein tunnu tietävän, mitä tästä pitäisi tehdä. Vuorotellen tunnelma ensiosassa on levoton, vuorotellen he rauhoittuvat. Mahler on toki volatiili ja ambivalentti, mutta ei ihan näin. Osan loppua kohden Rattle päättää vakiinnuttaa osan suhteellisen rauhaisaksi. Toinen osa feidautuu kokonaan pois tai ainakin kuulumattomiin reilun kolmanneksen kohdalla. Sinfonian kolmannen osan yleisilme Rattlella on varsin rauhallinen, mutta rauhallisuuden alla tapahtuu paljon liikettä. Tästäkään en ole varma, onko tämä tarkoituskin vaan eikö Rattle vain oikein hallinnut keinojaan hallita materiaalia. Adagietto on melko intensiivinen, ja finaali alkaa varsin lupaavasti. Muutenkin se on tämän taltioinnin parasta antia: finaalista sentään muodostuu jonkinlainen kokonaisuus, tai ainakin siitä saa sellaisen käsityksen, että Rattlella olisi ollut jokin idea.
David Zinmanin johtaman Zürichin Tonhalle-orkesterin levytys alkaa todella komeilla torvilla, ylevästi ja odottavassa tunnelmassa. Fortet ovat räjähtäviä. Tunnelma ei ehkä ole niin lennokkaanilmava kuin Barshailla, mutta selvästikin tässä ollaan suuren äärellä. Tämä on vakavaa ja kunnioitusta herättävää, ja tässä ollaan tosissaan vähän samaan tapaan kuin Horenstein. Kolmas osa alkaa varsin rauhallisenleppoisasti. Ehkä liiankin. Sen pitäisi pirskahdella. Tosin Zinmanin rauhallinen tyyli nostaa osan puolivälistä puhaltimia; varsinkin huilun ennenkuulumattomalla tavalla. Osa on erittäin keveällä otteella artikuloitu, tarkasti soitettu ja upeasti äänitetty, ja kaikki kuuluu. Adagiettossa Zinman laulattaa zürichiläisjousia yllättävänkin antaumuksella, joskin välttäen liiallista sentimentoa. Tämä on hitaammasta päästä taltioituja adagiettoja, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti laahaa. Finaalissa Zinmanin joukot miltei lähtevät innoituksesta lentoon. Tämä on paitsi irtonaista myös räyhäkkää menoa. Aivan yksi parhaista kuulemistani finaaleista, ja yksi aivan parhaita moderneja levytyksiä Mahlerin viitosesta.
Hermann Scherchenin johtaman Philadelphian orkesterin livelevytyksen scherzoa on leikelty todella väkivaltaisesti, ilmeisesti siksi että esitys saataisiin tiristetty lp-mittaan. Kerrankin tosin Hermanni on saanut käsiinsä ensiluokkaisen soittajiston.
Ensimmäisen osan yleisilme on kuin onkin varsin rauhallinen, mutta osan puolivälin myrskyisämpi jakso onkin sitten todella myrskyisä. Laineilee kannelle asti. Toinen osa alkaa todella kiivastahtisella törinällä. Tahti on perverssin hengästyttävä, ja scherzo menisi joka tapauksessa ihan reipasta ennätystahtia ilman vaskien vetämää ennätysraviakin. Minulle scherzossa oleellista ovat juuri suvantovaiheet, ja niitä tähän ei ole jäänyt. Kaikki ne on nimittäin jätetty Adagiettoon, joka taas on yllättäen todella, todella laahaava. Kokonaista 16 (!) minuuttia, eli enemmän kuin tuplasti scherzon mitta, vaikka pitäisi olla jokseenkin päinvastoin. Scherchen veti taas yhden pupun pussistaan. Finaali menee hieman normaalimmin, sillä onhan se lähtökohtaisesti vauhdikas rallattelu. Yleisö on ollut taltioituneiden aplodien perusteella aivan innoissaan, on vähän vaikea eläytyä, miksi.
Vähän kokonaisempi mutta vähän myös perifeerisemmin - joskin ihan kuunneltavalla tasolla - äänitetty on Scherchenin versio Wienin valtionorkesterin kanssa. Sinfonian ensimmäinen osa alkaa varsin rauhallisesti, mutta noin viiden minuutin kohdalla tahti muuttuu.
Yoel Levi ja Atlantan sinfoniaorkesteri ovat muhkeasti äänitetty Telarc-tyyliin. Esitys on aivan asiallinen, mutta toinen osa jää kaipaamaan lisää terää. Yleensäkin sointi on Levillä hieman pumpulinen; Mahler kaipaa enemmän kontrastia. Parhaimmin on onnistunut sinfonian kolmas osa, jonka loppufanfaarin crescendoa ja accelerandoa ennen tulee kummallinen hidastus. Varmaankin tarkoitus on ollut korostaa lopun tehoa hidastuksella juuri ennen sitä. Sinfonian finaali alkaa varsin lupaavasti, aivan oikealla sävyllä: valoisasti ja vähän leikkisästikin. Se myös, ja sinfonia, loppuu railakkaaseen pumppauksen apoteoosiin. Tässä eivät vasket enää ole liian pyöreitä; päinvastoin niiden ääni jopa särkyy. Äänitys on huippuluokkaa, ja esitys on sinänsä ihan asiallinen, ei vikaa, mutta särmää kaipaisin lisää.
Zubin Mehtan tyyli on viidennessäkin sinfoniassa New Yorkin filharmonikkojen kanssa suoraan teoksen päälle hyökkäävä. Hän ei kiertele eikä kaartele, vaan käy materiaaliin käsiksi. Toinen osa on eläväinen mutta varsin hyväntahtoinen, ei siinä määrin ärhäkänvihainen kuin vaikka Soltilla tai Leinsdorfilla. Kolmas scherzo-osa on teoksen yleisen, Mehtan omaksuman tulkintasävyn mukaan varsin kevytotteinen, mutta ei siinä kuitenkaan ole samaa lennokkuutta kuin esimerkiksi Barshailla. Sinfonia jotenkin soitetaan tässä läpi, ja vaikutelma korostuu finaaliin päästyä. Ihan korrekti ja lennokaskin läpisoitto, mutta ei sitten paljoa muuta.
Vaclav Neumannin johtamalla Tsekkiläisellä filharmonialla on aivan omanlainen sointinsa: laulavat jouset ja hieman epävireiset vasket, samaan tapaan kuin Dresdenin Staatskapellella mennävuosina. Vaskisointi voi jakaa mielipiteitä, mutta varmasti tämä on ainakin hyvin eloisa näkemys, ja vasket antavat tietyllä tavalla häijyn vaikutelman, ja tämä on kaukana nykyaikaisesta samaan muottiin prässätystä homogenisoidusta soinnista, jossa Wienin, Berliinin tai Oslon filharmonikkoja, Chicagon tai Dresdenin orkestereita ei tahdo erottaa toisistaan.
Sinfonian toinen, scherzo-osa onkin odotusten mukaan eloisa ja törisevä, mutta ei kuitenkaan hätäilevänhosuva. Kolmas osa saa Neumannilta ihannetoteutuksensa: siinä puristetaan varsin kevyellä jousella, ja soitto on ilmavaa, mutta suhteellisen verkkaista. Sinfonian finaalissa näyttäytyy prahalainen sointikulttuuri irtonaisimmillaan, sulavine jousisointeineen ja häröine vaskineen.
Tämä levytys oli hyvinkin positiivinen yllätys, vaikka ei ihan huippujen joukkoon ylläkään.
Bargain basement -osastolta löytyi cd-levyhistorian alkuhämärissä paljon Anton Nanutin levytyksiä Ljubljanan sinfoniaorkesterin kanssa. Viidennen sinfonian levytys tuottaa sikäli positiivisen yllätyksen, että tämä on ihan asiallisesti soitettu ja äänitetty, vaikka soitto ei olekaan aivan ykkösluokkaa.
Michael Gielenin levytys WDR-radio-orkesterin kanssa alkaa hyvin ärhäköillä vaskilla. Se on jotenkin vähän samaan tapaan pahaenteinen kuin Horenstein. Vihaisen alun jälkeen Gielen vetää jonkin aikaa henkeä. Toinen osa on jotenkin sakea ja painava ja hyvin vaskinen. Sinfonian kolmas osa esitetään sitten varsin rauhallisessa tahdissa. Adagietto on linjakas esitys ilman kiireen tuntua, mutta ei myöskään kliseisen romantillinen a la Karajan tai Levine. Finaalissa on lentoa ihan kohtalaisesti, mutta sävy on totisempi kuin Barshailla. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä moderni levytys, ikään kuin päivitetty painos Horensteinista.
Yhdellä sivustolla nostetaan villiksi kortiksi Vaclav Neumannin vanhempi 60-luvun levytys, tällä kertaa Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa. Tosin eivät he enää mitään villikorttilaisia minulle, vaan tiedän jo muutenkin Neumannin huippumieheksi.
Sinfonia alkaa heti asiaan mennen räväkästi. Tosin Neumann osaa rauhoittua heti in medias res -avauksen jälkeen, ja löytää odottavasta ensiosasta runsaasti suvantoa. Sinfonian toinen osa saa ihannetoteutuksen: räväkän ilman aggressiivista prässäystä. Viimeistään levytys lunastaa itsensä kolmannessa osassa, joka on sekä ilmava että jänteikäs. Se saa miltei hyppimään pirskahtelevuudessaan. Jos tästä haluaa otteen, voi kuunnella Deezeristä alkaen noin 3.40 jousisahausta, joka ei tämän tarkempaa todennäköisesti voisi olla. Vain Barshain toteutus 3. osasta on samaa tasoa, tämä tosin joutuisampi.
Adagietto saa huippuesityksen: jousihehkutusta ilman sentimentaalista laahausta. Finaali on Neumannilla enemmän jännityksen purkamista kuin apoteoosi tai huipennus,
Tässä levytyksessä, kuten Barshaillakin, menee mystinen X-faktori kohdalleen. Kilpailee tosissaan suosikkilevytykseni asemasta Barshain ja Barbirollin kanssa.
Michael Tilson Thomasin johtaman San Franciscon sinfoniaorkesterin levytys on todella muhkeasti äänitetty. Se alkaa oikein pörheällä vaskifanfaarilla rauhoittuen sitten nopeasti.
Hans Rosbaudin livelevytys Kölnin SWR-sinfoniaorkesterin kanssa on yllättävän hyvin äänitetty vuonna 1951. Se on hieman horensteinmaisesti vakavasävyinen, pitäen pihdeissään heti alusta saakka. Esitys on suhteellisen rivakka (66 minuuttia), mutta esimerkiksi ensiosan kehittelyjakson Rosbaud tekee hyvin rauhallisesti.
Lieneekö sitten ansionsa Viscontin riipaisevalla klassikolla, mutta liitän Mahlerin viidennen Italian-kesääni 1997. Se palauttaa minut aina niihin maagisiin aikoihin, joihin kuului tulikärpäsiä, tölkkiviiniä ja rakkaussuhteen päättymisen unohtamista yhteisestä sanattomasta sopimuksesta.
Sinfonian ensimmäinen osa on johdanto siitä, mitä tuleman pitää. Se avaa oven teoksen avainosiin, jotka ovat ainakin minulle toinen ja kolmas, joille kummallekin tulee osoittaa omat profiilinsa. Tästä syystä ensimmäinen osa pitääkin toteuttaa suhteellisen rauhallisissa tunnelmissa.
Mahlerin viides sinfonia tuntuu koostetun erillisistä palasista, ja on vaikeaa onnistua tekemään niille kaikille oikeutta. Se onnistuu vain jos kapellimestarilla on käsitys teoksen kokonaisuudesta, eri osien tehtävistä teoksessa. Se onnistuu erityisen hyvin vertailuni ensimmäiseltä kapellimestarilta.
Aloitan vertailuni Tony Dugganin ykkössuositukseksi nostamasta Rudolf Barshain johtamien Junge Deutsche Philharmonien levytyksestä. Ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki.
Barshai ei varsinaisesti tyhjennä ilmaisupajatsoa mihinkään yksittäiseen osaan; ensimmäinen osa on odottava, vaikkakin sinfonian ensimmäisessä osassa on nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina. Toinen osa on sopivan myrskyisä muttei liian, kolmas osa saa kerrankin itsenäisen profiilin ilman että se on vain toisen osan toisintoa, adagietto on Beethovenin seiskan omaisesti miltei käyskentelevä ja finaali on miltei rallatteleva. Barshai onnistuu kaikkein parhaiten sinfonian osien keskinäisen balanssin rakentamisessa; tässä sinfoniassa osat ovat jotenkin keskenään eri puuta, mutta tässä ne asettuvat sellaiseen suhtaan, että jokainen osa saa oman painoarvonsa.
Klaus Tennstedtin johtamien Lontoon filharmonikkojen live-levytyksessä tiedostaa heti alusta olevansa Suuren Tapahtuman ääressä. Tämän suurempana, urku enemmän auki, Mahlerin viidettä sinfoniaa ei voi paahtaa.
Sinfonian avaava ensimmäinen osa tosin on Tennstedilläkin varsin hillitty. Siinä on odottava tunnelma. Toisessa osassa painetaan sitten kovalla puristuksella.
Tällaisessa jok'ikisen yksityiskohdan äärimmilleen suurentamisessa on vaarana kadottaa punainen lanka, ja tietyssä määrin se on myös uuvuttavaa ainakin toistetussa kuuntelussa. Livenä se varmaankin toimii. Tennstedt varmastikin on oman lähestymistapansa kunkku, mutta jos tämä olisi ainoa levytys, en jaksaisi palata Mahlerin vitoseen kovinkaan usein.
Tennstedtin studiolevytys sen sijaan on melko varman päälle pelattu peruslevytys, joka ei oikein tuo mitään uutta teokseen, ennen toista osaa, jonka suunnilleen puolivälissä tapahtuu mielenkiintoisempia asioita ainakin siinä mielessä, että dynamiikka vaihtelee äärinopeasti pianosta forteen, ja yhtä ripeästi sattuu äkillisiä rytminvaihdoksia. Kolmas osa Tennstedtin studiolevytyksessä on jo oikeinkin hyvä, vaikkei se nostatakaan vielä tuolista ylös. Adagietto on soitettu intensiivisesti, joskin hitaanlaisesti. Kontrastiksi Adagietton intensiteetille, finaali on soitettu yllättävänkin löysänlaisesti. Tässä on hetkensä, mutta ei jatkoon.
Erityisesti Mahlerin vitosessa Tony Duggan on antanut hyviä kuunteluvinkkejä. Sellainen on myöskin cd-ajan aamuhämärien halpislaareista tutun Frank Shipwayn johtaman Royal Philharmonic Orchestran levytys, jota sopisivat luonnehtimaan englannin sanat "bold" tai "cheeky". Shipway tekee rauhallisemmin ja introvertimmin saman kuin Tennstedt, ainakin ensimmäisessä osassa. Toinen osa hyökkääkin sitten päälle oikein räyhäkästi kuohuen. Löytää Shipway suvantojakin, jotka tosin on soitettu (tai äänitetty) niin ääripianissimossa, että musiikinkuuntelijan mielenkiinto miltei ehtii herpaantumaan. Sinfonian kolmas osa on tarpeen tullen ilmava, mutta selvästi räyhäkämpi kuin esimerkiksi Barbirollin comodo-käsittely.
Kuuluisa Adagietto-osa on miltei ennätysmäisen hidas Shipwayn käsittelyssä, rannaton kuin eräät Brucknerin adagiot. Mikäs siinä, kyllähän upeaa jousihehkutusta kuuntelisi lisääkin. Yleisesti ottaen Shipwayn esitys on positiivisessa mielessä suurieleinen mutta hienostelematon, vähän samaan tapaan krouvi kuin Masi-sarjakuvan kokki Lotina, joka vain heittelee aineksia sen kummemmin mittailematta. Sinfonian loppuhuipennus kiihdytyksineen on erityisen komea, ja finaalissa yleensä muhkean äänityksen vasket pääsevät oikeuksiinsa. Jos tämän teoksen haluaa mahdollisimman isosti, muhkeasti ja komeasti, silloin kannattaa päätyä Shipwayhyn.
Leonard Bernsteinin johtamat Wienin filharmonikot ainakin tietävät, miten tätä musiikkia soitetaan, täynnä luonnetta Ja niin tietää Lenniekin, jolla jokainen jousenveto henkäilee Lennien omaa kokemusta. Bernsteinin subjektiivisuus on mainettaan parempaa siinä mielessä, että hän samastuu musiikkiin niin voimakkaasti, että vaikutelmaa ei tule narsistisesta itsetehostuksesta. Hän on selkeästi tosissaan. Taltiointi on live, mikä tuo lisää eloa ja rosoa.
Bernstein päräyttää ensimmäisen osan heti käyntiin, himmailematta yhtään. Alun vaskifanfaari on todella forte. Pian kuitenkin tahti tasoittuu, ja jouset laulavat.
Kaksi ensimmäistä osaa ovatkin verevää, miltei kiihkeääkin paatosta, ja siihen nähden kolmososa on yllättävän rento ja puristamaton; ei toki yhtä löyhäranteinen kuin vaikka Barshailla, ja kuohuntaakin piisaa etenkin osan lopetukseen.
Sinfonian adagietto-osan jouset laulavat paatoksella, vaikka eivät sentään yhtä palavana jousimattona kuin Karajanilla. Tässä ne sentään hengittävät. Finaali ei ole sävelpuhtauden malliesimerkki vaan hieman roiskiten soitettu positiivinen rallatus, ei kuitenkaan niin kevyt kuin esimerkiksi Bertinillä. Jos Mahlerin 5. sinfoniasta haluaa painokkaan ja omakohtaisesti latautuneen levytyksen, silloin tämä on ainakin yksi parhaista.
Erich Leinsdorfin johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin levytystä kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta. Jo alun harvinaisen pahantahtoinen fanfaari paaluttaa levytyksen kaikkein häijyimmäksi kuulemistani. Ei se kuitenkaan pelkkää törinää ole, vaan kyllä Leinsdorf löytää suvantokohdat varsinkin ensimmäisestä osasta, joten Leinsdorfin levytystä leimaavat dynaamiset ääripäät. Kolmannesta osasta Leinsdorf tekee rytmisen tour-de-forcen, melkein kuin Brucknerin ysin scherzon. Adagietto-osa on harvinaisen viileä, pikemminkin Allegretto samaan tapaan kuin Beethovenin seiskan tulisi olla, ja finaalissa jousien sahaus lähellä loppuhuipennusta on harvinaisen virtuoosinen. Jos haluaa Mahlerin vitosesta yhden vauhdikkaan ja dramaattisen esityksen, se on tässä.
Hieman yllättävä lähde kulttilevytykselle on Rudolf Schwarzin johtama Lontoon sinfoniaorkesteri, kiitos tästäkin vinkistä Tony Dugganille. Ainakin alun vaskissa on törinää ja luonnetta enemmän kuin kotitarpeeksi. Toisessa osassa Stürmisch bewegt, mit größter Vehemenz orkesterin suorituskyvyn rajat ovat kyllä koetuksella, orkesteri natkuu paikoin reunoista. Yleisesti ottaen Schwarzin ote on ilmava ja varsin rauhallinen. Keskimmäinen osa Scherzo. Kräftig, nicht zu schnell menee taas paremmin, joskin varsin leppoisissa tunnelmissa; loppua kohden puhti sitten kasvaa. Adagietto-osa on, kuten Leinsdorfillakin, miltei Allegretto, mutta suuremmalla tunnelatauksella ja herkkyydellä. Finaali on tunnelmaltaan harvinaisen nostattava, ja nostaa tämän levytyksen ranking-sijoitusta useita pykäliä. Schwarz on lukenut finaalin tempomerkinnän, ja toteuttaa sen raikkaasti: "Rondo-Finale. Allegro - Allegro giocoso. Frisch". Äänitys muuten on vallan erinomainen tällä vuoden -58 äänitteellä. Stereovaikutelma on hauskan erotteleva: eri kuulokkeista kuuluu eri soittimia, ja esimerkiksi toisen osan vasket kuuluvat ihan harvinaisen erottuen. Hyvä, jopa erinomainen, mutta ei mene ihan terävimpään kärkeen.
Jascha Horensteinin johtamien Berliinin filharmonikkojen livetaltiointi ei ainakaan äänitysteknisesti mene kärkipäähän. Yleissävy tässä äänitteestä on harvinaisen vakavasävyinen; kaikkein tummin kuulemani Mahlerin vitonen, totisinta totta. Taltiointia ei ole saatavilla kaupallisena äänitteenä ainakaan toistaiseksi, mutta koska se on saatavilla kuultavaksi julkisessa Youtube-foorumissa ja koska se kuitenkin lisää ymmärrystäni teoksesta, listaan sen tähän. Kolmososassa Horenstein tosin saavuttaa aivan erityisiä sävyjä, epätoivoisen amok-juoksun, jossa juostaan jonkin perässä, hyvin tietäen että se pakenee alta. Esitys muutenkin paranee koko ajan loppua kohden, mikä onkin Horensteinille yleisesti tyypillistä. Horenstein on rakennusmestari, joka rakentaa teoksen kokonaisuuden lopusta käsin. Ilman tätä taltiointia en haluaisi olla, ja onneksi sentään sen saa kuulla Youtubesta, sillä Horenstein valaisee teoksen vakavammassa valossa kuin yksikään.
Bernsteinin vanhempi levytys New Yorkin filharmonikkojen kanssa on ihan asiallisesti toteutettu, eloisasti karakterisoitu ja musiikillisesti hyvällä maulla. Tähän kuitenkin kaipaisi selkeästi ekspansiivisempaa äänitystä; jotenkin New Yorkin filharmonikot kuulostaa tässä kamariorkesterilta voimattomuudessaan.
Pierre Boulezin johtamat Wienin filharmonikot tarjoavat hyvin vakavasävyisen näkemyksen Mahlerin vitosesta, suorastaan tylyn. Sinfonian ensimmäisen osan ensimmäiseen nousuun ja muutenkin kaipaisi kyllä lisää nostetta, mutta Boulez on hyvin uskollinen omalle introversiolleen. Sinfonian kolmas scherzo-osa on omalla tavallaan hyvin vaikuttava tylynäkin: tässä ei ole mitään Barshain kepeästä ilakoinnista. Levytyksessä ei ole mitään epäilyttävää, haurasta, kyseenalaistettavaa tai heikkoa; niin määrätietoinen Boulez on. Toinen asia sitten on, missä määrin lämpenee tälle tulkinnalle. Boulez herättää kunnioitusta, mutta ei aivan innoita. Jos haluaa muhkeasti äänitetyn Mahlerin vitosen, päätyisin kuitenkin ennemmin esimerkiksi Barshaihin tai Shipwayhyn.
Claudio Abbadon johtaman Chicagon sinfoniaorkesterin levytys ei oikein tahdo lähteä käyntiin ennen toista osaa. Kolmas osa on tässä taltioinnissa aivan harvinaisen kevyt ja ilmava. Adagietto soi erittäin jalosti, mutta ei piehtaroi ahdistuksessa tai synnissä. Esitys parantaa kuin sika juoksuaan, ja finaali onnistuu olemaan samaan aikaan sekä ilmava että räyhäkkä. Sinfonian loppukiihdytys Abbadolla on erityisen onnistunut, innoittunut kiihdytys. Jotenkin odottavaa ja aneemista ensimmäistä osaa lukuunottamatta paremmasta päästä.
Vertailuksi hänen levytyksensä Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa komealla vaskitörinällä ja juuri oikeassa tempossa. Äänitys on hyvin eloisa, livemäinen. Yleisvaikutelma on vähän samaan tapaan rauhallinen kuin Barshailla. Erityismausteena ensimmäiselle osalle on jousien tremolo, joka luo tietyn intensiteetin vaikutelmaa vaikka yleisvaikutelma onkin rauhallinen. Sama tremolo värittää myös toista osaa, joka on lähes ideaali: myrskyisä vain silloin kuin tarvitaan, mutta muualta Abbado löytää kauneutta ja yksityiskohtia kiitettävästi.
Abbadon kolmas osa on lähes painoton tai ainakin hyvin keveällä puristuksella toteutettu ja valoisan irtonainen. Jännitystä kaipaavat osannevat hakeutua muuanne, vaikka en sitä sanoa, että Abbadon musisointi olisi missään tapauksessa elotonta. Adagiettossa vanha tuttu jousien tremolo palaa. Finaali on sekin eloisa, mutta sopivasti. Siitä Abbado löytää harvinaisen paljon myös idylliä. Tykkään. Parempi kuin Chicago-levytys, ja yksi parhaista modernimman pään levytyksistä.
Vitonen on Gary Bertinin ja Kölnin radio-orkesterin paketin kohokohtia. Se on todella muhkeasti äänitetty tour-de-force, jonka toisessa osassa paahtamisen keskeltä löytyy myös suvantokohtia. Kolmannen osan käyrätorvi törähtää kolmannen osan puolivälin jälkeen niin että korva hörähtää. Joku voisi tosin kaivata tähän lisää lyyrisyyttä; tässä sinfoniassa Bertini on miltei Soltin linjoilla, vaikka yleensä onkin lyyrismies. Adagietton Bertini rohkenee päättää miltei yhtä pitkään jousilegatoon kuin Karajan, mutta tässä jouset ovat tummemmat. Finaalissa kohdalla 1.09 alkava jousien sahaus ei missään muussa levytyksessä ole näin virtuoosinen. Finaalin tempo on myös koko lailla hengästyttävä, kolmisen minuuttia esimerkiksi Barbirollia nopeampi. Kaikkiaan Bertinin levytys piti edelleenkin pintansa kärkipäässä itselleni uusien tulokkaiden hyökkäyksistä huolimatta.
Tony Duggan rankkeeraa hyvin korkealle Rafael Kubelikin livetaltioinnin Amsterdamin Concertgebouw'sta vuodelta -51, hänen kokonaislevytyksensä osaksi kuuluvan studiotaltioinnin edelle. Ensimmäinen osa sujuu varsin leppoisasti, kuten kuuluukin. Toinen osa onkin sitten mitä hurjin ja myrskyisin. Käyttäisin tässä sanaa "tumultuous", jos kirjoittaisin englanniksi. Ei tämä tietenkään ole reaalinen vaihtoehto normaalikuluttajalle.
James Levinen johtama Philadelphian sinfoniaorkesteri soittaa moitteettomasti. Sinfonian ensimmäisen osan toteutus on varsin eloisa. Se alkaa miltei slavistisen epävireisillä vaskilla, ja muutenkin avaus on hyvin vaskipainotteinen, mikä ei välttämättä ole ollenkaan paha juttu. Toinen osa menee vehemanzilla, kuten kuuluukin, vaikka vailla Barshain soittajien ekstrainnoitusta. Kolmaskin osa menee aivan kohtuullisesti, sopivan räyhäkkäästi ja rytmikkäästi. Pahalle tavalleen uskollisena Levine sitten tappaa kyllä Adagietton miltei hengiltä, mutta tässä se ei haittaa yhtä pahasti kuin kolmosessa tai ysissä, koska hidas osa on tässä paljon lyhyempi. Tosin tasapaino horjahtaa kun finaali onkin sitten erittäin rivakka, vaikka ei se tosin mitenkään erityisen nopealta kuulosta. Kahden viimeisen osan keskinäisestä epäsuhdasta ja jotenkin vain korrektille asteelle jäävästä ensimmäisestä osasta huolimatta aivan kelvollinen taltiointi, vaikka tässä ei kovin syvälle teoksen kuoren sisälle katsottukaan.
Giuseppe Sinopoli ja Lontoon Philharmonia-orkesteri avaavat oikein pörheästi, kuten kuuluukin, vetääkseen sitten ripeästi takaisin. Kuten kuuluukin. Äänitys on oikein täyteläinen ja ilmava, ja ensiosan orkesterikudos on hengittävä, ja sieltä erottuvat niin puu- kuin vaskipuhaltimetkin hyvin elävästi.
Toisen osan päälle he sen sijaan hyökkäävät turhankin etukenoisesti, ja siellä täällä kuuluu kummallisia accelerandoja ja pienimuotoisia hyökkäyksiä kuullaan vielä joitakin alun reuhaamisenkin jälkeen, ikään kuin kytemään jääneitä palonalkuja, joita ei olla saada sammutetuiksi. Kolmaskaan osa ei ala lupaavasti: puupuhallinsoolot ovat jotenkin haastavia. Yleisvaikutelma on levoton. Tilanne paranee osan triomaisessa keskiosassa. Siinä Sinopoli malttaa olla prässäämättä, ja yllättäen toteuttaa nämä siirtymävaiheet erittäin kauniisti. Uuden crescendon koittaessa 10 minuutin jälkeen ilmaantuu sekä puu- että vaskipuhaltimistoon yllättävän paljon epäpuhtauksia. Sinopoli kysyy orkesterilta liikaa kysymyksiä joihin se ei osaa vastata, ja osa leviää käsiin. Parhaiten menee finaali, mutta siinäkään Sinopoli ei kerro, miksi juuri häntä pitäisi tässä seurailla. En ostaisi, paitsi kokonaislevytyksen osana. Jos tätä haluaa kehua, niin ei ainakaan ole aneemista soittoa.
Sen rajoilla sen sijaan on Bernard Haitinkin johtaman Concertgebouw-orkesterin levytys, jossa Mahlerille ominainen äkkivääryys, yllätyksellisyys ja vaarantunne loistavat poissaolollaan. Mahlerin ei kuulu olla korrektia, mitä on tämä sinänsä erinomaisesti ja varmalla maulla soitettu perustulkinta, joka ei sorru ainoaaseenkaan mauttomuuteen ja jossa ei tehdä ainuttakaan perustavaa virhevalintaa. Haitink kyllä esittelee teoksen edustavasti, mutta tuskin saa ketään rakastumaan siihen. Hän on Mahlerin vitosessa konsulentti, ei viettelijä.
Haitinkin uudempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa alkaa eloisammin kuin vanhempi. Scherzokin alkaa yllättävänkin eloisasti, mutta sitten keskivaiheen suvannossa se oikeastaan kuolee pystyyn. Ei tässä mitään isompaa vikaa ole, taaskaan, kuten Haitinkin levytyksissä yleensäkään, mutta minulta miltei päässyt freudilainen lipsautus - olin laittaa tähän "elvytys" levytyksen sijaan - paljastaa oleellisen puutteen: elvytystä tässä kaivattaisiin.
Haitinkin liveversio Amsterdamista - osana Kerstmatinee-sarjaa - on paljon elävämmin soitettu kuin kumpikaan studiolevytys. Siinä stürmisch on miltei yhtä kompromissittoman pahaenteinen kuin Horensteinilla. Adagietto kuulostaa kaukaa soitetulta, ja on miltei 12-minuuttisena varsin hidas, mutta upea jousisointi pitää osan koossa ilman karajanmaista hehkutteluakin. Finaalissa etenkin puhaltimet tulevat selkeämmin esille kuin juuri missään levytyksessä. Ehdottomasti paras Haitinkin levytyksistä viidennestä sinfoniasta, suhteellisen hymytön kuten Haitinkin on tapana. Tässä Concertgebouw'n sointi vastaa ihannekuvaani Mahler-orkesterista: idiomaattista ja täyteläistä.
sir John Barbirollin johtaman (New) Philharmonia Orchestran (New, koska sen perustaja, levymoguli sir Walter Legge, jonka hajottama orkesteri jälleenkokosi itse itsensä) levytys on klassikko. Levytys huokuu humanismia, lämpöä ja hyväntahtoista myhäilyä, ja vain kivisydämen se jättää kylmäksi. Kun aloin kerätä Mahler-kirjallisuutta, ostin tämän tabula rasana, koska se saa alan kirjallisuudessa virallisen aseman - muina vaihtoehtoina olivat ainakin Ozawa ja Levine - ja olenkin kasvanut tähän kiinni, joten kriittisen saati tuoreen katseen saavuttaminen on vaikeaa.
Teoksen ensimmäinen osa on Barbirollin käsittelyssä todella majesteetillisen rauhallinen, ja siinä kuuluu jokainen soolo. Sinfonian ensimmäisen osan tulkinta Barbirollilla on vailla vertaansa, sillä vain Barbirolli antaa ensimmäiselle osalle oman arvonsa, joka on kuitenkin muutakin kuin johdanto sille, mitä seuraa. Toinen osa on ainakin Barbirollilla verkkainen tai ainakin juhlava scherzo, jossa rytmiä poljetaan todella painokkaasti ja jossa etenkin vaskipuhaltimet puhkuvat ironisesti mutta lämpimästi. Kolmannen osan tunnelma on leppeä, valoisa, jopa onnellinen. Kuin soittajat olisivat onnellisia saadessaan soittaa Mahleria. Adagietto on herkänkaunis, mutta Barbirolli välttää kuitenkin siihen liitetyn sentimentalistisen painolastin. Finaalissa Barbirollilla ei ole mitään pätemisentarvetta. Hänen finaalinsa on, kuten koko hänen tulkintansakin: hengeltään positiivinen, hymyilevän myhäilevä ja joviaali, kaikkea itsetehostuksellisuutta välttävä. Virtuositeettia kaipaavat osannevat suunnata muuanne, mutta ilman sitäkin sinfonian viimeiset metrit tarjoavat todella riemukkaan apoteoosin.
Selvää on, että Barbirollin tulkinta on tasapainoinen siinä mielessä, että siinä tälle sinfonialle niin kriittinen osien keskinäinen suhde on viimeiseen saakka mietitty ja oikea. Barbirollin Mahler ei koskaan ole pahantahtoista, vaan aina pohjimmiltaan humaania, ja siinä näkyy eletty elämä siinä määrin, että joku voisi pitää sitä jopa vähän elähtäneenä. Jos kuitenkin haluat Mahlerisi virtuoosisena tai räväkkäänä, pysy kaukana. Barbirolli on kertakaikkinen antiteesi Georg Soltille. Oli mukava saada vahvistusta sille, että tuli aikanaan tehtyä oikea ostopäätös. Barbirolli pitää pintansa uusienkin yrittäjien edessä.
Rafael Kubelik ja Bayerin radio-orkesteri näkevät jo teoksen ensimmäisenkin osan Barbirollin tavoin mutta ei tapaan itsenäisenä ja oma-arvoisena, eivät vain johdatteluna tulevaan. Kuitenkaan se, mitä tulee, ei tavoittele aivan suurimpia korkeuksia. Toinen osa menee sinänsä aivan asianmukaisesti: siinä valo ja varjo, myrsky ja suvanto vuorottelevat kuten kuuluukin, mutta jotenkin ilmaa tässä kaivattaisiin lisää ympärille. Kolmas osa alkaa äärihitaasti; onneksi sitten tempo asettuu normaaliksi. Sama meno jatkuu Adagietton yli finaaliin: kaikki on tehty asiallisesti ja varmalla maulla, mutta ei tämä oikein ota noustakseen lentoon. Kubelikista on vaikea osoittaa asiallisia moitteita, mutta suuruus puuttuu. Tosin tämä levytys kyllä kestää aikaa, ja paranee kerta kerralta.
Riccardo Chaillyn johtama Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri soittaa niin ilmavasti ja toisaalta muhkeasti kuin suinkin on mahdollista. Yhtään mitään sanomista siitä ei kyllä jääkään. Niin ensimmäinen kuin toinenkin osa menevät kaikin puolin musikaalisesti, ilman ainuttakaan mauttomuutta, eloisastikin, ja varsinkin muhkeasti. On epäreilua pitää Chaillyn levytystä - ja monia muitakin hänen Mahler-levytyksiään varmanpäällepelattuina ja jotenkin sellaisina vähän tylsinä, miltei konemaisen täydellisinä. Varmastikin markkinoiden parhaassa kuosissa olevaa luksus-Mahleria, joka ei sorru kromipintaukseen, kuten Karajan, mutta jotenkin tämä on liian täydellistä ottaen huomioon sen, että Mahlerin musiikki - kuten Mahlerkin - sisälsi kaiken, mitä elämällä on annettavaa, ja siihen kuuluvat myös säröt. Jos soitossa vain olisi enemmän latausta, tämä olisi jokseenkin esikuvallista. Nyt tuntuu siltä, että tässä maailman paras orkesteri vetää autopilottina ohjelmistoa, jonka he osaavat niin hyvin, että herää epäilys koko kapellimestarin tarpeellisuudesta. Tai sitten Chailly vaan osaa pysyttäytyä erinomaisesti pois musiikin tieltä, ja minä olen kiittämätön.
Eliahu Inbalin johtama Frankfurtin radio-orkesteri näkee ensimmäisen osan johdantona, niin kuin se onkin. Toinen osa alkaakin sitten törisevästi ja eloisasti, ja on sopivan myrskyisä, ei kuitenkaan levoton. Kolmas, scherzo-osa on varsin rauhallinen ja ilmava, miltei vetäytynyt. Kuitenkin 2/3 kohdalla oleva myrskyisempi jakso on toteutettu aivan riittävän myrskyisesti. Sitten jousille tuleekin hieman tarkkuusongelmia osan loppupuolen hankalahkon rytmiikan kanssa ennen viimeistä loppunousua, mutta perille kaikki pääsevät kuitenkin yhtäaikaa. Finaali on Inbalilla erinomainen: räyhäkkä mutta ilmava, ja äänitys tekee sille oikeutta. Inbalin levytys on positiivinen yllätys, ja saa vankan suosituksen.
Bruno Walterin johtamien New Yorkin filharmonikkojen levytys on teoksen ensimmäinen kokonainen taltiointi. Jos on tottunut hänen vanhoilla päivillään tekemiin Columbian sinfoniaorkesterin pehmeisiin levytyksiin, saattaa yllättyä, sillä newyorkkilaisten kanssa Walter on rivakka, milteipä räväkkä. Mitenkään kiirehditty vaikutelma tästä ei tule, olkoonkin että kieltämättä tulee mieleen, että savikiekkoäänitys on saattanut ohjata temponvalintoja paikka paikkoin, yhdelle savikiekkopuolelle kun mahtui musiikkia vain noin 4 minuuttia 40 sekuntia. Toisen osan suhteellinen joutuisuus ja muutama taiteellisesti valittu äkkikiihdytys tuntuvat kuitenkin luontevilta. Eniten formaatin niin aika- kuin dynamiikkarajoitukset tuntunevat kolmannessa osassa, ja Adagiettossa, joka on ennätysvauhdikas seitsemän ja puoliminuuttisena. Ikäisekseen (1947) äänitys on erinomainen. Finaalin loppukiihdytykseen Walter saa kunnon pumputuksen. Historiallisista tulkinnoista kiinnostuneilla tämä tietenkin jo on, mutta normikuluttaja päätynee Barshaihin, Barbirolliin tai Bernsteiniin.
Tony Duggan dissaa Karajanin systemaattisesti, todeten, että mainittuaan hänet yleisön pyynnöstä hän siirtyy seuraavaan. Kuitenkin Herbert von Karajanin levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa Mahlerin viidennestä ei ole hänen Mahlereistaan toivottomimmasta päästä. Soitto on tietenkin muhkeaa, jopa pöyristyttävänkin. Etenkin vasket ensimmäisessä osassa törisevät todella jyhkeästi. Toisessa osassa tuntuu siltä että vasket ja jouset soittavat eri kappaletta: vasket jotenkin ikään kuin leijailevat kudoksen päällä ja dominoivat sointia mutta kappale ei oikein edisty. Ei se muutenkaan edisty hiljaisissa kohdissa, töräyksien välillä. Jotenkin tässä ollaan veistämässä teoksesta monoliittia, järkälettä, mutta musiikin pitäisi olla elävä organismi. Jos monoliiteistä pitää, sitten hyvä. Toinen osa paranee kyllä loppua kohden.
Kolmas osa alkaa lupaavasti, paljon keveämmällä otteella kuin kaksi ensimmäistä. Levytyksen kokokohta on ilman muuta adagietto-osa jonka Karajan vetää kyllä aika verkkaisasti, mutta intensiivisemmällä otteella kuin esimerkiksi Levine, ja loppuun hän vetää todella, todella pitkän katkeamattoman jousilegaton. Finaali alkaa sen jälkeen sopivan toteavasti ja kevyesti, sillä moinen vedätys helposti tyhjentää sekä soittajien että kuulijan pajatson. Karajanin levytys parantaa kuin sika juoksuaan; finaali huipentuu kunnolliseen sahaukseen. Kaksi jähmeätä ensimmäistä osaa estää kuitenkin suosittelemasta tätä varauksetta.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen soitossa ei ole isompaa valittamista. Sinfonian ensimmäinen osa on erittäin verkkainen, tähän saakka kuulemistani myös kellon mukaan. Kuitenkin tästä tulee luksusvaikutelma, eikä tämä ole aivan toivoton. Toinenkin osa on varsin verkkainen, mutta vaskivoittoinen sointi on upea, ja teos pysyy kuin pysyykin koossa. Kolmas osa painetaan yllättävän keveästi, mutta sitten etwas ruhiger -vaiheessa eli suunnilleen 31-32 minuutin kohdalla juoni jotenkin hajoaa ja osa leviää kuin Elanto. Molto moderatossa soittajat taas jokseenkin löytävät toisensa, mutta kuulijan mielenkiinto on saattanut jo hajaantua. Adagietto soitatetaan pienemmällä latauksella kuin Karajanin toimesta, mikä saattaa olla onnekas ratkaisu. Sinfonia saa harvinaisen riemukkaan päätöksen Maazelin finaalissa. Maazelin levytys on villi kortti, jossa hieman pieleen menee vain kolmannen osan etwas ruhiger -jakso.
Dimitri Mitropoulosin johtamien New Yorkin filharmonikkojen livetaltiointi alkaa komealla törinällä. Ensimmäinen osa on erittäin voimakkaasti artikuloitu. Erityisesti korostuvat puupuhaltimet tässä äänityksessä, joka ei sinänsä ole mitenkään hifi, mutta aivan riittävä siinä mielessä että se ei estä musiikista nauttimista. Mitropoulos korostaa dynaamisia kontrasteja, ja sävy on miltei vihainen. Epäilen, että tämä tietyllä tavalla tulinen ja kärisevä vaikutelma menee osittain äänityksen piikkiin.
Toinen osa alkaa sekin hyvin myrskyisästi, mutta asettuu sittemmin. Toinen scherzo eli kolmas osa jatkaa samoilla linjoilla: kuten Tony Duggan toteaa, se ei tarjoa riittävää kontrastia sitä edeltävälle osalle. Adagietto-osa on Mitropoulokseksi yllättävän verkkainen. Mahorkkaa oli talvella -59-60 New Yorkissakin vedetty yleisön yskimisestä päätellen. Finaalissa teos palaa taas sikäli tutuille raiteilleen, että sekin alkaa hyvin intensiivisesti ja kovaa painaen. Kyllä Mitro sitten osaa rauhoittuakin, ja kontrasti fortejen ja triomaisten rauhallisten kohtien välillä on harvinaisen silmiinpistävä.
Georg Soltin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri soittaa odotetusti briljantisti ja torvien hallitsemana. Toinen osa ei voisi alkaa rivakammin ja törisevämmin. Kolmannessa osassa Soltilla on ihailtavan irtonainen ja kevyt ote. Todellista orkesterivirtuositeettia, mutta päästäänkö tässä pintaa syvemmälle? Onko se tämän osan tarkoituskaan? Finaali Soltilla on todellinen tour-de-force, mutta tässä syntyy vaikutelma, että teos halutaan vai hurjastella pois alta mahdollisimman nopeasti. Jos kaahailusta pitää, mikäs siinä, mutta aikaa nautiskella käänteistä tässä ei jää. Livetilanteessa tällainen toki voisi herkäyttää bravo-huudot, mutta toistetussa kuuntelussa kortit paljastuvat jo kertakuuntelulla.
Simon Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri eivät taaskaan oikein tunnu tietävän, mitä tästä pitäisi tehdä. Vuorotellen tunnelma ensiosassa on levoton, vuorotellen he rauhoittuvat. Mahler on toki volatiili ja ambivalentti, mutta ei ihan näin. Osan loppua kohden Rattle päättää vakiinnuttaa osan suhteellisen rauhaisaksi. Toinen osa feidautuu kokonaan pois tai ainakin kuulumattomiin reilun kolmanneksen kohdalla. Sinfonian kolmannen osan yleisilme Rattlella on varsin rauhallinen, mutta rauhallisuuden alla tapahtuu paljon liikettä. Tästäkään en ole varma, onko tämä tarkoituskin vaan eikö Rattle vain oikein hallinnut keinojaan hallita materiaalia. Adagietto on melko intensiivinen, ja finaali alkaa varsin lupaavasti. Muutenkin se on tämän taltioinnin parasta antia: finaalista sentään muodostuu jonkinlainen kokonaisuus, tai ainakin siitä saa sellaisen käsityksen, että Rattlella olisi ollut jokin idea.
David Zinmanin johtaman Zürichin Tonhalle-orkesterin levytys alkaa todella komeilla torvilla, ylevästi ja odottavassa tunnelmassa. Fortet ovat räjähtäviä. Tunnelma ei ehkä ole niin lennokkaanilmava kuin Barshailla, mutta selvästikin tässä ollaan suuren äärellä. Tämä on vakavaa ja kunnioitusta herättävää, ja tässä ollaan tosissaan vähän samaan tapaan kuin Horenstein. Kolmas osa alkaa varsin rauhallisenleppoisasti. Ehkä liiankin. Sen pitäisi pirskahdella. Tosin Zinmanin rauhallinen tyyli nostaa osan puolivälistä puhaltimia; varsinkin huilun ennenkuulumattomalla tavalla. Osa on erittäin keveällä otteella artikuloitu, tarkasti soitettu ja upeasti äänitetty, ja kaikki kuuluu. Adagiettossa Zinman laulattaa zürichiläisjousia yllättävänkin antaumuksella, joskin välttäen liiallista sentimentoa. Tämä on hitaammasta päästä taltioituja adagiettoja, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti laahaa. Finaalissa Zinmanin joukot miltei lähtevät innoituksesta lentoon. Tämä on paitsi irtonaista myös räyhäkkää menoa. Aivan yksi parhaista kuulemistani finaaleista, ja yksi aivan parhaita moderneja levytyksiä Mahlerin viitosesta.
Hermann Scherchenin johtaman Philadelphian orkesterin livelevytyksen scherzoa on leikelty todella väkivaltaisesti, ilmeisesti siksi että esitys saataisiin tiristetty lp-mittaan. Kerrankin tosin Hermanni on saanut käsiinsä ensiluokkaisen soittajiston.
Ensimmäisen osan yleisilme on kuin onkin varsin rauhallinen, mutta osan puolivälin myrskyisämpi jakso onkin sitten todella myrskyisä. Laineilee kannelle asti. Toinen osa alkaa todella kiivastahtisella törinällä. Tahti on perverssin hengästyttävä, ja scherzo menisi joka tapauksessa ihan reipasta ennätystahtia ilman vaskien vetämää ennätysraviakin. Minulle scherzossa oleellista ovat juuri suvantovaiheet, ja niitä tähän ei ole jäänyt. Kaikki ne on nimittäin jätetty Adagiettoon, joka taas on yllättäen todella, todella laahaava. Kokonaista 16 (!) minuuttia, eli enemmän kuin tuplasti scherzon mitta, vaikka pitäisi olla jokseenkin päinvastoin. Scherchen veti taas yhden pupun pussistaan. Finaali menee hieman normaalimmin, sillä onhan se lähtökohtaisesti vauhdikas rallattelu. Yleisö on ollut taltioituneiden aplodien perusteella aivan innoissaan, on vähän vaikea eläytyä, miksi.
Vähän kokonaisempi mutta vähän myös perifeerisemmin - joskin ihan kuunneltavalla tasolla - äänitetty on Scherchenin versio Wienin valtionorkesterin kanssa. Sinfonian ensimmäinen osa alkaa varsin rauhallisesti, mutta noin viiden minuutin kohdalla tahti muuttuu.
Yoel Levi ja Atlantan sinfoniaorkesteri ovat muhkeasti äänitetty Telarc-tyyliin. Esitys on aivan asiallinen, mutta toinen osa jää kaipaamaan lisää terää. Yleensäkin sointi on Levillä hieman pumpulinen; Mahler kaipaa enemmän kontrastia. Parhaimmin on onnistunut sinfonian kolmas osa, jonka loppufanfaarin crescendoa ja accelerandoa ennen tulee kummallinen hidastus. Varmaankin tarkoitus on ollut korostaa lopun tehoa hidastuksella juuri ennen sitä. Sinfonian finaali alkaa varsin lupaavasti, aivan oikealla sävyllä: valoisasti ja vähän leikkisästikin. Se myös, ja sinfonia, loppuu railakkaaseen pumppauksen apoteoosiin. Tässä eivät vasket enää ole liian pyöreitä; päinvastoin niiden ääni jopa särkyy. Äänitys on huippuluokkaa, ja esitys on sinänsä ihan asiallinen, ei vikaa, mutta särmää kaipaisin lisää.
Zubin Mehtan tyyli on viidennessäkin sinfoniassa New Yorkin filharmonikkojen kanssa suoraan teoksen päälle hyökkäävä. Hän ei kiertele eikä kaartele, vaan käy materiaaliin käsiksi. Toinen osa on eläväinen mutta varsin hyväntahtoinen, ei siinä määrin ärhäkänvihainen kuin vaikka Soltilla tai Leinsdorfilla. Kolmas scherzo-osa on teoksen yleisen, Mehtan omaksuman tulkintasävyn mukaan varsin kevytotteinen, mutta ei siinä kuitenkaan ole samaa lennokkuutta kuin esimerkiksi Barshailla. Sinfonia jotenkin soitetaan tässä läpi, ja vaikutelma korostuu finaaliin päästyä. Ihan korrekti ja lennokaskin läpisoitto, mutta ei sitten paljoa muuta.
Vaclav Neumannin johtamalla Tsekkiläisellä filharmonialla on aivan omanlainen sointinsa: laulavat jouset ja hieman epävireiset vasket, samaan tapaan kuin Dresdenin Staatskapellella mennävuosina. Vaskisointi voi jakaa mielipiteitä, mutta varmasti tämä on ainakin hyvin eloisa näkemys, ja vasket antavat tietyllä tavalla häijyn vaikutelman, ja tämä on kaukana nykyaikaisesta samaan muottiin prässätystä homogenisoidusta soinnista, jossa Wienin, Berliinin tai Oslon filharmonikkoja, Chicagon tai Dresdenin orkestereita ei tahdo erottaa toisistaan.
Sinfonian toinen, scherzo-osa onkin odotusten mukaan eloisa ja törisevä, mutta ei kuitenkaan hätäilevänhosuva. Kolmas osa saa Neumannilta ihannetoteutuksensa: siinä puristetaan varsin kevyellä jousella, ja soitto on ilmavaa, mutta suhteellisen verkkaista. Sinfonian finaalissa näyttäytyy prahalainen sointikulttuuri irtonaisimmillaan, sulavine jousisointeineen ja häröine vaskineen.
Tämä levytys oli hyvinkin positiivinen yllätys, vaikka ei ihan huippujen joukkoon ylläkään.
Bargain basement -osastolta löytyi cd-levyhistorian alkuhämärissä paljon Anton Nanutin levytyksiä Ljubljanan sinfoniaorkesterin kanssa. Viidennen sinfonian levytys tuottaa sikäli positiivisen yllätyksen, että tämä on ihan asiallisesti soitettu ja äänitetty, vaikka soitto ei olekaan aivan ykkösluokkaa.
Michael Gielenin levytys WDR-radio-orkesterin kanssa alkaa hyvin ärhäköillä vaskilla. Se on jotenkin vähän samaan tapaan pahaenteinen kuin Horenstein. Vihaisen alun jälkeen Gielen vetää jonkin aikaa henkeä. Toinen osa on jotenkin sakea ja painava ja hyvin vaskinen. Sinfonian kolmas osa esitetään sitten varsin rauhallisessa tahdissa. Adagietto on linjakas esitys ilman kiireen tuntua, mutta ei myöskään kliseisen romantillinen a la Karajan tai Levine. Finaalissa on lentoa ihan kohtalaisesti, mutta sävy on totisempi kuin Barshailla. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä moderni levytys, ikään kuin päivitetty painos Horensteinista.
Yhdellä sivustolla nostetaan villiksi kortiksi Vaclav Neumannin vanhempi 60-luvun levytys, tällä kertaa Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa. Tosin eivät he enää mitään villikorttilaisia minulle, vaan tiedän jo muutenkin Neumannin huippumieheksi.
Sinfonia alkaa heti asiaan mennen räväkästi. Tosin Neumann osaa rauhoittua heti in medias res -avauksen jälkeen, ja löytää odottavasta ensiosasta runsaasti suvantoa. Sinfonian toinen osa saa ihannetoteutuksen: räväkän ilman aggressiivista prässäystä. Viimeistään levytys lunastaa itsensä kolmannessa osassa, joka on sekä ilmava että jänteikäs. Se saa miltei hyppimään pirskahtelevuudessaan. Jos tästä haluaa otteen, voi kuunnella Deezeristä alkaen noin 3.40 jousisahausta, joka ei tämän tarkempaa todennäköisesti voisi olla. Vain Barshain toteutus 3. osasta on samaa tasoa, tämä tosin joutuisampi.
Adagietto saa huippuesityksen: jousihehkutusta ilman sentimentaalista laahausta. Finaali on Neumannilla enemmän jännityksen purkamista kuin apoteoosi tai huipennus,
Tässä levytyksessä, kuten Barshaillakin, menee mystinen X-faktori kohdalleen. Kilpailee tosissaan suosikkilevytykseni asemasta Barshain ja Barbirollin kanssa.
Michael Tilson Thomasin johtaman San Franciscon sinfoniaorkesterin levytys on todella muhkeasti äänitetty. Se alkaa oikein pörheällä vaskifanfaarilla rauhoittuen sitten nopeasti.
Hans Rosbaudin livelevytys Kölnin SWR-sinfoniaorkesterin kanssa on yllättävän hyvin äänitetty vuonna 1951. Se on hieman horensteinmaisesti vakavasävyinen, pitäen pihdeissään heti alusta saakka. Esitys on suhteellisen rivakka (66 minuuttia), mutta esimerkiksi ensiosan kehittelyjakson Rosbaud tekee hyvin rauhallisesti.
Kaiken kaikkiaan Rosbaudin taltiointi jotenkin pakenee määrittelyjä. Siltikin kaikki siinä tuntuu menevän oikein ja jotenkin definitiivisesti. Jos Barshai on tämän teoksen uudempi, definitiivinen tulkinta, Rosbaud on historiallinen definitiivinen tulkinta.
Tähän asti kuulemistani välttämättömän perustan kokoelmalle muodostavat Barshai, Barbirolli, Neumann (Gewandhaus) ja Rosbaud. Myös Horenstein live-levytyksessään tuo teokseen uutta: hänen näkemyksensä on kaikkein synkin. Tykkäsin myös seuraavista: Shipway, Bernstein (uudempi), tietyin varauksin Tennstedt (live), Leinsdorf, Schwarz, Abbado (Berliini), Bertini, Inbal, Maazel, live-Haitink ja Zinman.
Tähän asti kuulemistani välttämättömän perustan kokoelmalle muodostavat Barshai, Barbirolli, Neumann (Gewandhaus) ja Rosbaud. Myös Horenstein live-levytyksessään tuo teokseen uutta: hänen näkemyksensä on kaikkein synkin. Tykkäsin myös seuraavista: Shipway, Bernstein (uudempi), tietyin varauksin Tennstedt (live), Leinsdorf, Schwarz, Abbado (Berliini), Bertini, Inbal, Maazel, live-Haitink ja Zinman.
Kommentit
Lähetä kommentti