Mahlerin ykkönen on nelosen ohella valoisin ja melodisin ja ehkä helpoimmin lähestyttävä hänen teoksistaan. Ykkönen on täynnänsä valon ja varjon jatkuvaa leikittelyä. Se ei ole kuten esimerkiksi yhdeksikkö, tai nelonenkaan siinä mielessä, että sitä esitettäessä tulisi pitää koko ajan kirkkaana teoksen kokonaisrakenne, yksi huipennus, jota kohti ollaan päätymässä.
Mahlerin ensimmäisen sinfonian heräävää aamunkoita on vaikea munata. Eikä tätä tee ainakaan Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon Filharmonia-orkesteri. Muutenkin Sinopoli on kautta sinfonian yllättävänkin streitti, eikä varsinaista shokkihoitoa ole varattu minkään kulman taa. Tosin ensimmäinen sinfonia ei välttämättä ole se lopullinen testi, jos esimerkiksi valitaan ostaa joku kokonaislevytys. Tosin seuraavassa testattavassa tapauksessa - joka olikin minulle jo tuttu yli 20 vuoden ajalta - valinta olisi helppo, jos valittaisiin ottaa vain ensimmäinen sinfonia otokseksi.
Rafael Kubelikin johtaman Bayerin radio-orkesterin levytys on klassikko, ja syystä. Ainakin se on kaikkein eloisimmin karakterisoitu, ja Kubelik on hyvin responsiivinen Mahlerin tempovaihdoksille ja luonnonläheisille sooloille. Hieman lattea äänitys, kaksiulotteinen tilavaikutelma joka muuten vaivaa Kubelikin loistavaa sykliä, ei tässä haittaa, tai sitä ei huomaa kamarimusiikillisuuden vuoksi.
Kubelik toteuttaa koko Mahlerin temporubato-paketin täysin luontevasti, ilman että missään vaiheessa tulisi erikoisuudentavoittelun vaikutelmaa. Yleistempo on aika joutuisa, mikä toimiikin: ei tässä vielä ole mitään syytä paisutella. Kubelikin levytyksessä menee kaikki kohdalleen, ja jos tästä teoksesta pitäisi pärjätä yhdellä versiolla, se olisi ilman muuta tämä. Bruno Walter miehittääkin sijat 2-3.
Saman kokoonpanon edellämainittua studio-ottoa 12 vuotta tuoreempi live-levytys, jonka Tony Duggan nostaa Titaanisinfonian ykkössuositukseksi, on äänitysteknisesti paljon parempi: siinä saliambienssi on kiitettävän hyvä. Ensimmäinen osa on ehkä vielä studioversiotakin innoittuneempi, mikä mennee live-tilanteen piikkiin. Toisessa osassa on vieläpä aikakautensa (70-luvun loppu) live-levytykseksi avara tilavaikutelma.
Riccardo Chaillyn johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys on soitettu häkellyttävän hyvin. Levytyksen dynamiikka on minun makuuni kotikuunteluun liian äärimmäinen, sillä hiljaiset kohdat katoavat kokonaan. Sinänsä Chailly pelaa hyvin varman päälle, ja välttäessään kaikenlaista eksentrismiä hän onnistuu välttämään myös kaikenlaista persoonallisen kosketuksen leimaa. Chaillyn levytys olisi upea, jos ei muusta tietäisi, mutta se ei tuo mitään teoksen ymmärtämiseen lisää.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri esittelee varhaista eloisaa mutta jotenkin vähän kireää digitekniikkaa esityksessä, joka on miellyttävällä tavalla varmaotteinen, epäeksentrinen ja kevytotteinen. Äänitys yllättäen särkyy parissa kohtaa vaskien forteissa, mutta tämä ei estä nauttimasta tästä kelpo peruslevytyksestä.
Klaus Tennstedtin johtamat Lontoon filharmonikot ovat kuin kotonaan Mahlerin parissa, sen verran luonteva ote heillä on. Tosin tässäkin on tiettyä rosoa, aivan kuin soitettaisiin livenä. Soitto ei ole yhtään niin puleerattua kuin vaikka Concertgebouw'lla, Wienin filharmonikoilla tai amerikkalaisorkestereilla. Ensimmäiseen osaan Tennstedtillä on varsin joutuisa ja raikas ote. Finaalissa sitten soitto ikään kuin yhtäkkisesti feidautuu pois kuuluvista 2/3 kohdalla muutamaksi minuutiksi. Tästä huolimatta ote on elävämpi, latautuneempi ja kiinnostavampi kuin useimmissa digitaalisissa versioissa, jollaisia tarjoavat esimerkiksi Chailly tai Sinopoli.
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri aloittaa hyvin eloisasti. Ensimmäinen osa on innoittunut, ja innoituksesta ei toinenkaan osa jää vajaaksi, mutta orkesterin sointirajoitukset tulevat kyllä jo tässä esille, sen verran "opaakki" saundi utahilaisilla on. Sympatiseeraan kovin sitä mitä utahilaiset yrittävät tehdä mutta kykenevät oikeastaan vain hetkittäin viittaamaan siihen.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen levytyksen ensimmäinen osa menee aivan asiallisesti. Ongelmat alkavat toisessa osassa, joka kulkee varsin raskaalla poljennolla. Muuten tämä on ihan kelvollinen.
Claudio Abbadon johtamien Berliinin filharmonikkojen levytys alkaa hyvinkin lupaavasti. Siinä Abbado taitavasti luo vaikutelman orkesterin vähittäisestä heräämisestä, ikäänkuin auringonnoususta. Sitten ensimmäinen ensiosan crescendo vähän ennen kuutta minuuttia tuntuukin sitä kunnollisemmalta, ja ensiosan lopetus on poikkeuksellisen riemukas. Toinen osa jatkaa oikeastaan samoista riemukkaista tunnelmista, mihin ensimmäinen osa jäi, mutta sillä on kuitenkin oma profiilinsa, kuin rustiikeissa tanssillisissa kesäjuhlissa. Kolmannen Feierlich-osan viulunvingautus 4 minuutin kohdalla on ivallisin kuulemani. Muutenkin kolmannessa osassa Abbado karakterisoi erittäin hyvin eräänlaisen klovnerian, joka tämä osa epäilemättä on. Finaalissa Abbadon keveä jousenote mahdollistaa sen, että kerrankin finaalin jaksaa kuunnella. Usea kapellimestari tyhjentää pajatson jo heti parin ensimmäisen minuutin riehuntaan. Aivan ehdottomasti paras kuulemani moderni levytys tästä. Pitkästä aikaa Mahlerin ensimmäinen sinfonia kuulosti mielenkiintoiselta.
Vertailun vuoksi Abbadon levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa on ensimmäisestä osastaan jotenkin anonyymi ja rutiininomainen verrattuna myöhempään Berliinin levytykseen. Vasket tässä tietenkin kuulostavat uljailta, mutta tässä ei oikein ole samaa innostuksen lentoa kuin mihin Abbado piiskasi berliiniläiset. Finaalin alku on kyllä vaskifanfaareineen oikeinkin lennokas, mutta jos tästä teoksesta haluaa Abbadon levytyksen, valitsee Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyn.
Dimitri Mitropoulos on vastuussa teoksen ensilevtyksestä Minneapolisissa sota-aikana. Sen lisäksi häneltä löytyy livetaltiointi New Yorkista talvelta 1960. Mitropoulosin tyyli on miltei tyly siinä mielessä, että hän ei ole romantikko eikä charmööri. Hän on jotain ihan muuta kuin totutut Bruno Walter tai Rafael Kubelik. Auktoriteettia hänen esityksensä kyllä henkivät, tämä ehkä aivan erityisesti, ja Mitropoulosin yleensä rivakan tyyliodotuksen vastaisesti live-esitys on tempoltaan varsin majesteettillinen ensiosastaan. Toinen osa jatkaa ensiosan tunnelmissa: siinä rubatokin on asiallista ja dolce-kohdat toteavia. Jaakko kulta -osassakaan hän ei pyri sulkeutumaan suosioon, ja finaali alkaa varsin vihaisesti. Mitropoulos on nytkin vakuuttava, vaikka hän ei teekään helpoksi tykkäämistä kosiskelemattomalla tyylillään.
Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin tulkinnan erinomainen äänitys nostaa sinfonian avauksen auringonnoususta upeasti esiin niin vasket, puupuhaltimet kuin pizzicatotkin. Ensimmäisen osan esitys on erittäin hyvä. Toinen osa on sekin erinomainen: täyteläinen mutta erotteleva, ja tempokin on käytännöllisesti katsoen ideaalinen, vaikka aivan Kubelikin tavoin Haitink ei tavoitakaan äkillisesti vaihtuvaa huumoria. Finaali on oikeinkin hyvä, vaikka tässäkin Mahlerin sinfoniassa se on teoksen selvä heikko kohta. Tämän tarkempi vertaileva tutkimus osoitti positiiviseksi yllätykseksi.
Kerstmatinee-boksin live-esityksessä mieleenpainuvin on finaalin loppunostatus, joka on todellakin loppunostatus ja paisutus. Muuten tähän pätee paljolti sama kuin studioversioon; aivan Haitink ei tavoita teoksen charmia.
Haitinkin tuoreempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa on äänitetty äärimmäisen hiljaa. Aiemman levytyksen tavoin Haitink jossain määrin alikarakterisoi, ja panostaa eniten finaaliin, jossa paljastuu että kyse ei olekaan niinkään hiljaisesta äänityksestä vaan dynamiikan korostamisesta. Tätä olen aina pitänyt kotikuuntelussa ongelmallisena seikkana,
James Levinen johtama Lontoon sinfoniaorkesteri avaa pitkällä legatolla. Esitys on ilmeisesti hyvin läheltä äänitetty, sillä alun auringonnousun volyymi on yllättävänkin suuri, joten heräämisen vaikutelmaa ei synny. Kunnon pianissimoita ei siis rekisteröidy. Sen sijaan sinfonian toiselle osalle tämä äänityksen korostama ekstroverttiys ja syliintuppautuvuus sopivat. Siinä sinfonian instrumentaatio, niin puhaltimet kuin jousienvedotkin kuuluvat kiitettävästi, paremmin kuin juuri missään levytyksessä. Levine myös herkästi reagoi toisen osan humoristisiin rytmivaihdoksiin ja nopeakäännöksisiin dynaamisiin äkkivaihdoksiin. Hitaassa Jaakko Kulta -osassa ei oikein ole hiljaista kohtaa: se on vain andante, mutta ei adagio. Tässä levytyksessä ei oikeastaan ole muuta suurempaa vikaa kuin likeinen äänitys, jolloin voluumikontrollin kanssa kannattaa olla varovainen, jotten finaalin alku pärskähdä silmille.
Bruno Walterin ja Columbian sinfoniaorkesterin levytys on todellinen klassikko, Kubelikin ohella. Hankin ne jo heti Mahler-keräilyni alkumetreillä neljännesvuosisata sitten, ja ehkä ensimmäiseen sinfoniaan en ole niin usein sittemmin palannut, koska teos tuli ikään kuin jo käsitellyksi näiden kahden toimesta.
Walter ja columbialaiset avaavat ensimmäisen osan auringonlaskun juuri oikein herätellen, joskin yllättävän reippaassa tempossa. He eivät jää pyyhkimään persuuksiaan, vaan lähtevät heti liikkeelle. Äänitys tässä 50-60 -luvun vaihteen levytyksessä on suurenmoinen, ja levytysyhtiön ad hoc -orkesteri soittaa kuin maailmankokoonpano: lyyrisesti ja kukkeasti. Vaikutelma on siitä, että musiikki virtaa luonnollisesti ja itsestään kuin kevätpuro, josta on juuri sulanut jää. Scherzo-osassa on potkua ja luonnetta, rytmiikka on selkeästi luonnehdittu ja voimalla poljettu. Vitaliteettia on kuin pienessä kylässä, vaikka kapellimestari on jo yhdeksännellä kymmenellä.
Hitaassa osassa, jossa piileskelee Jaakko Kulta, Walter osoittaa lopullisesti olevansa muita päätä pitempi tai ainakin ymmärtävänsä musiikkia yhden ulottuvuuden muita syvemmälle. Hän löytää musiikista myös vakavuutta huumorin takaa, mikä ei sinänsä ole ihme: onhan Walter muita päätä pidempi Mozart-johtaja, ja Mozartille, jos kelle tämä on ominaista: hymyily kyynelten läpi. Finaali alkaa oikein ärhäkästi, vaikka Walteriin pätee sama - varsinkin vanhana - kuin Abbadoon ja Giuliniin: häneltä ei häijyys onnistu.
Olipas hauska palata yllättävänkin pitkän tauon jälkeen tähän levytykseen, josta tulee aina hyvälle tuulelle!
Klassikko on myös Jascha Horensteinin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin levytys. Tässäkään Horenstein ei kosiskele pikavoittoja, eikä hänen levytyksensä aukene samalla tavalla välittömästi kuin Kubelikin tai Walterin. Ensiosa hänellä on minuuttitolkulla hitaampi kuin Kubelikilla, puhumattakaan Walterista. Tämä on Horensteinin Mahler-taltioinneista teknisesti onnistunein, parhaiten soitettu ja äänitetty. Jos Horenstein yleensäkin rakentaa teokset takapainotteisesti, tässä avaus on suorastaan understatement. Sinfonian toisessa osassa ei ole jälkeäkään Kubelikin tai Walterin charmista, vaan se on miltei tyly. Nelosessa vakava, miltei tosikkomainen Horenstein onnistuu, mutta ensimmäiselle sinfonialle hymy on olennaista, kun nelosessa se on piilotettu sarkasmiin. Tätä Horenstein ei aivan tavoita. Hymyttömänäkin kuitenkin Jaakko Kulta -osa toimii. Parasta antia Horensteinin esityksessä on finaali, jonka arvoon selvästikin hän uskoo. Painoarvon tuntua lisää finaalin verkkaisuus. Tosin lopussa esitys hajoaa tempon hitauteen ja soittokin jotenkin hajoaa. Ei ole Horensteinin vahvimpia taltiointeja, ainakaan minua ei täysin vakuuta.
Horensteinilta löytyy myös vanhempi, Wienin sinfonikkojen kanssa vuonna 1952 tehty taltiointi. Sen ensimmäinen osa on samaan tapaan understatement kuin Lontoossakin. Toisessa osassa on ilahduttavan luonteikasta puupuhallinsooloilua. Jaakko Kulta -osassa tässä vanhemmassakaan levytyksessä Horenstein ei pyri hurmaamaan, ja finaali on tässäkin parasta antia. Tässä tempo ja jännite kantaa paremmin loppuun saakka. Vanhempi taltiointi on uudempaa intensiivisempi. Äänitys vaatii jonkin verran toleranssia, mutta onneksi Horensteinin serkku vinkkasi että Pristine Classicalilta löytyy tästä parempi Andrew Rosen masterointi, joka on miltei sensaatiomaisen hyvä.
Simon Rattlen johtama Birminghamin sinfoniaorkesteri esittää myös Blumine-osan teoksen avauksena. Siitä viis, mutta varsinaisen sinfonian alku on äänitetty hyvin hiljaa. Esitys muuttuu vanhetessaan koko ajan räyhäkämmäksi. Toinen osa sitten on sangen leppoisa, alustaan, mutta sekä kiihtyy että kiivastuu loppua kohti ensimmäisen osan tavoin. Adagio-osa ei jättänyt erityisempiä muistijälkiä, ja finaali lähinnä yrittää esittää temperamentikkuutta mutta sortuu summittaiseen raivoiluun. Ei jatkoon.
David Zinmanin johtama Zürichin Tonhalle-orkesteri on upeasti äänitetty, ja he käyvät melko suoraan asiaan, tavoittamatta, tai ehkä tavoittelematta suurinta mystiikkaa. Heille Mahlerin ykkösen avauksessa ei ole kyse auringonnoususta, vaan Mahlerin sinfonisen kaanonin avaavan teoksen avauksesta. Ensimmäisen osan loppunousua edeltävä vaskifanfaari on todella särmä. Toiseksi Zinman on sijoittanut Blumine-osan, jota ei yleensä lueta Mahler-kaanoniin, enkä minäkään, mutta kyllä se panee höristämään korviaan. Scherzo eli allegro vigoroso on irtonainen, matalat jouset kourivat ja puupuhaltimet tulevat kuin olohuoneen toisesta päästä. Rauhallisessa Jaakko kulta -osassa puupuhaltimet näyttelevät siinäkin pääroolia. Finaalin Zinman vetää varsin tulisesti, ottaen suurimman osan tyhjistä pois. Finaalin esitys on aivan parhaasta päästä. Kiihkoton, selkeä, linjakas esitys, ei kuitenkaan aivan huippua.
Hans Rosbaud ja SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden) ovat ensiosan perusteella oikeilla jäljillä. Heidän tyylinsä on kosiskelematon, ja tuo hieman mieleen Mitropoulosin paitsi että on jonkin verran paremmin äänitetty (1961). Toinen scherzoa muistuttava osa tuo triomaisesta hitaasta väliosastaan mieleen Brucknerin. Finaali alkaa erittäinkin lupaavasti, ikään kuin teokseen liittyvästä painolastista vapaana, retorisesti vahvana statementtinä. Sen kuuleekin todella pitkästä aikaa ihan uusin korvin. Varsinkin finaalin puolivälin jälkeen tulevassa hiljaisemmassa jaksossa kuulee asioita joita ei kuule missään muussa levytyksessä, aiempien osien kertauksineen. Tämä oli varsin kiintoisa tuttavuus, josta en aikaisemmin ollut tietoinen.
Hermann Scherchen, tuo Mahler-pioneeri maverikki johtaa Royal Philharmonic Orchestraa (joka on levytyksen etikettiin piilotettu Philharmonic Symphony Orchestra of London -leiman taakse) aikakaudelle harvinaisella studiolevytyksellä vuodelta 1954. Levytys ei ole ihan aikansa huippua, mutta Youtubessa saatavilla oleva lp-kopio kaikkine pienine vinyylirohinoineen paljastaa kyllä teoksen dynamiikan ihan riittävästi. Teoksen avaus on harvinaisen vakavamielinen, miltei pahaenteinen kuin ekspressionistisesta mustavalkokauhuelokuvasta. Muuten ei siinä mitään kovin eksentristä ole. Toinen osa on eloisa ja varsin vauhdikas, mutta ei edelleenkään mitenkään äkkiväärä. Orkesterin soitto ei mitenkään päätä huimaa sonorisella puhtaudellaan, mutta viesti kyllä välittyy näinkin. Jaakko kulta -osa on hellästi soitettu, ja osan keskivaiheilla käy kuin Haydnin Jäähyväissinfoniassa, jossa lavan jättää yksi soitin kerrallaan. Niin pienimuotoiseksi musiikki menee. Finaali on sen sijaan hyvin reipas, tai ainakin menee reippaasti, mikä onkin hyvä ratkaisu tässä. Yllättävän streitti Scherchen loppujen lopuksi oli.
John Barbirollin johtama Manchesterin Hallé-orkesteri ei missään nimessä ole aivan ykkös- eikä edes kakkosluokan orkesteri, eikä siinä edes auta valtaisan pitkä kulttuuri (Hallé-orkesteri lienee vanhin nykyisin vielä toiminnassa oleva yhtäjaksoisesti toiminut sinfoniaorkesteri). Ykkösluokkaa sen sijaan on Barbirolli, ja tämän seikan ei kannata antaa peittyä muutaman epävireisen vaskitöräyksen alle.
Äänitys (1957) on ikäisekseen erinomainen. Ensimmäisessä osassa alun kehittelyjakson jälkeen saadaan aavistus siitä miltä tämä sinfonia olisi voinut kuulostaa Willem Mengelbergin käsissä. Siinä kuullaan miltei mengelbergmäistä rubatoa, vaikkei Mengelberg tätä teosta levyttänytkään. Soittajiston innostus on käsinkosketeltava. Toinen scherzo-osa on varsin verkkainen ja
painokaspoljentoinen. Tässä rouhitaan todella syvältä.
Jaakko Kulta -osan alussa puhaltimet luonnehtivat musiikin voimakkaasti. Tässä lienee parhain taltiointi tästä osasta, ei mikään unilaulu kuten tämä usein on vaan äärimmäisen elävästi karakterisoitu ja herkkä. Finaalin attakissa kyllä tulevat Hallén rajoitukset selviksi, sen verran tuttissa ääni särkyy. Harvinaislaatuinen innostuneisuus kuitenkin säilyy sinfonian finaaliin asti, olihan Mahler tuolloin ainakin Manchesterissa uutta musiikkia. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen levytys.
Barbirollilta löytyy myös konserttitallenne Tsekkiläisen filharmonian kanssa vuodelta 1960. Se on yllättävänkin hyvin äänitetty ja huomattavasti paremmin soitettu kuin Hallé-levytys. Esityksen ensimmäisessä osassa on eteenpäin menon tuntua, ja osa tuntuu kiihtyvän loppua kohden. Tässä toinen osa on selvästi kevytotteisempi kuin Halléssa, mutta laahaava valssi joka tapauksessa. Myös tässä tsekkiläisten esityksessä kohokohta on kolmas osa, jossa on todella ilmeikkäät puupuhaltimet ja voimallisempi poljento kuin Halléssa niin että myös tästä paljastuu valssi suunnilleen 4 minuutin kohdalta. Finaalin huipennus on harvinaisen hieno nostatus. Myös tämä tallenne osoittaa, että Barbirolli selkeästikin on teoksen tasalla.
Leonard Bernsteinin uudempi levytys Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa on monien suosikki. Bernstein tekee sinfonian ensiosasta oikeastaan niin suuren kuin mahdollista; Mahlerin ensimmäisen sinfonian ensiosasta välittyy koko ajan tunnelma, että tämä on alkusoittoa jollekin suurelle. Ehkä se on tässä jopa kokoaan suurempi, vaikka antaako Mahlerin ensimmäinen oikeasti luvan odottaa mitään sen isompaa kuin itseään? Rubatoa Bernstein on annostellut vähintäänkin kohtuullisesti. Ensimmäisen osan lopussa paljastuu, että se, mitä Bernsteinilla olikin varastossaan, olikin varmasti kaikkein suurin loppunousu, mitä ensimmäisen sinfonian ensiosasta on taltioitu.
Sinfonian toinenkin osa etenee varsin rauhallisessa tempossa. Jaakko Kulta -osa tulee ikään kuin kaukaa. Ilmeisesti se on äänitetty kaukaa käsin, mutta joka tapauksessa siitä saa Bernsteiniksi paitsi etäisen myös yllättävän etäännyttävän vaikutelman.
Sinfonian finaali alkaa todella eksplosiivisella räjähdyksellä, ja voluuminuppi on sen jälkeen kaakossa. Todella suuri kontrasti verrattuna edellisen osan hillittyyn idylliin. Finaalissa on jatkossakin päällä harvinaisen vahva momenttumi, ja se päättyy juhlavasti kuin uudenvuodentulitus. Jos tästä pitää, mikäs siinä, mutta ei mene aivan suosikkieni kärkeen.
Riccardo Mutin johtama Filadelfian orkesteri soittaa aivan suurenmoisesti ja puhtaasti, jopa anonyymisti. Muti nostaa profiliaan toiseen osaan, jonka jousisahaus murisee kyllä suurenmoisesti, mutta tämä on äänitetty sen verran hissukseen että se vaatii keskittyneen kuuntelun. Myös kolmas osa alkaa ensimmäisen osan tavoin todella hiljaa, ja se ikään kuin nostaa päätään osan vanhetessa. Finaalin rauhallisemmassa kehittelyvaiheessa jousisointi on kyllä aivan fantastinen, kuin sulaa vahaa. Finaalin puolivälin tienoilla fanfaarivaiheessa vaskisointi on myös todella ylevä. Jos haluaa Mahlerin ensimmäisen hieman matalammin profiloituna ilman kovinkaan suuria persoonallisia äänenpainoja, fantastisesti soitettuna, silloin Muti on hyvä valinta.
Zubin Mehtan johtamilla Israelin filharmonikkojen levytys lähtee ikään kuin heti käyntiin. Orkesterilla on hyvin idiomaattinen ote Mahleriin. Verho raottuu kerralla. Alun mysteeriä tosin tämä lähestymistapa, jossa lähdetään varsin joutuisasti liikkeelle, jonkin verran verottaa. Sinänsä ensimmäiseen sinfoniaan reipas, suorastaan partiopoikamainen lähestymistapa tuntuu ihan luontevalta. Toinen osa jatkaa samalla reippaalla linjalla. Finaalin vasket erottuvat hienosti tässä melko sinänsä suoraviivaisessa, hyvin äänitetyssä esityksessä, joka kyllä sopii hyvin tämän teoksen esittelyyn, vaikka vielä jokunen kapellimestari - Kubelik, Walter ja Barbirolli etunenässä - löytävätkin tästä vielä enemmän sävyjä. Israelilaisilla on kyllä aivan luonteva, miltei idiomaattinen ote Mahleriin, vaikka soitto ei olekaan kaikkein puhtainta. He ovat ikään kuin New Yorkin filharmonikkojen pikkuserkkuja. Mehtan temmonkäsittely on elävää, ja muutenkaan häntä ei voi haukkua siitä, että soitto olisi tylsää. Mehta ei niinkään suosi agogiikkaa, jossa tempo vaihtelisi tahtien välillä tai jopa sisällä, vaan hän kiihdyttää reippaan etupainoisesti ja hidastaa taakse nojaten.
Erich Leinsdorf on hieman unohdettu, mutta oikeinkin hyvä Mahler-johtaja, joka levytti ensimmäisen sinfonian Royal Philharmonicin kanssa. Äänitys tässä levytyksessä on erinomainen (1972), ja alku varsin lupaava: aamunnousumainen alku toteutetaan riittävän rauhallisesti, ja puhaltimet pikku hiljaa kukkuvat päivän käyntiin. Tämä eroaa siinä mielessä hänen levytyksestään Mahlerin 5. sinfoniasta, että tässä yleinen sävy on varsin rauhallinen: ensimmäistä osaa rakennetaan kaikessa rauhassa. Sinfonian toisenkin osan yleistempo on sangen rauhallinen, ja tässä erinomainen äänitys erittelee sekä jousten sahauksen että kaikki vaskisoolot, jotka Leinsdorf luonnostelee puhtaasti. Hitaan Jaakko Kulta -osan dynamiikka on huolellisesti ja hienopiirteisesti piirretty, ja oboesoolo on herkkä. Finaali alkaa oikein ärhäkän vaskivoittoisesti ja kunnon fortessa, ja rauhoittuu sitten oikein kunnon jousihehkutukseen. Tämä on oikeinkin hyvä levytys, jossa on tasapaino yksityiskohtiin keskittymisen ja kokonaisuuden kannalta oikeiden dynaamisten painotusten välillä.
Eugen(e) Ormandy ja Filadelfian orkesteri sisällyttivät levytykseensä Blumine-osan. Heidän levytyksensä on hiljaa äänitetty ja orkesterin kuuluisa sointi moitteeton. Alku on kuitenkin joko varovainen tai alikarakterisoitu. Varsinkin vaskien sointi on fantastisen kulturoitunut, eikä tämä Mahler sokeeraa ketään. Bluminekaan ei herätä ihmeempiä muistijälkiä; varsinainen toinen eli scherzo-osa jatkaa pitkälti samoilla linjoilla. Eksekuutio on moitteeton, soitto hyväntahtoista ja sivistynyttä. Liian sivistynyttä ja hyväntahtoista Mahleriin.
Vaclav Neumannin ja Tsekkiläisen filharmonian soittoa kuunneltaessa on kuin kuuntelisi Dvorakia. Ainakin ensimmäisen sinfonian avaus on sillä lailla sopivan rustiikkinen lintumaisine puupuhaltimineen ja hyvin luonnonläheisine ja kansanomaisine otteineen. Toinen osa on sitten yllättävän raskaskenkäinen ja -soutuinen. Sinfonian kolmas osa on alusta asti hyvin huolellista ja mietittyä työtä, aina osan avaavista matalista jousista niin puupuhallin- kuin viulusooloihinkin yksi parhaimpia toteutuksia tästä osasta. Finaalikin pysyy oikein hyvin koossa niin että tällainen finaalisokeakin jaksaa sen. Oikein hyvä, musta hevonen.
Kirill Kondrashin ja Moskovan filharmonikot esittävät ensimmäisen sinfonian yllättävänkin mainstreamisti heidän yleisestä hurjastelulinjastaan poiketen.
Carlo Maria Giulinin ja Chicagon sinfoniaorkesterin levytys on suhteellisen harvoin saatavilla. Se alkaa erittäin hyvin: siinä aamunnousu on upeasti soitettu, ja varsin verkkainen, tunnelman tiivistyessä pikku hiljaa. Toinen osa on ehkä hieman liian hitaassa tempossa, mutta kuitenkin se on ilahduttavasti luonnehdittu ja tanssillinen, kuten pitääkin. Finaalissa vaskien ääni hieman särkyy, vaikka äänitys on muuten erinomainen. Humaani, musikaalinen esitys.
Karel Ancerlin ja Tsekkiläisen filharmonian levytystä kohtaan minulla oli suuret odotukset, onhan heidän yhdeksäisensä aivan loistava. Ancerlin ote ensiosaan on jouheva, eteenpäinkulkeva, mutkaton ja kevyt, ja tsekkiläisten soitto todella herkullista. Kuitenkin tietty proosallisuus - Ancerl näyttää hyvin avoimesti, mitä tarkoittaa - verottaa sinfonian alulta toivomaani salaperäisyyttä.
Sinfonian toisessa osassa on ilahduttavan tanssillinen poljento, ja varsinkin puupuhaltimet leijailevat kevyesti orkesterikudoksen päällä. Kolmas, Jaakko Kulta -osa on harvinaisen hyvä: kerrankin se on äänitetty siten että se ei häivy kuulumattomiin. Tässäkin puupuhaltimet loistavat, mutta myös jouset ovat kuin sulaa kultaa.
Sinfonian finaali on harvinaisen herkkä ja lyyrinen. Siitä loistaa poissaolollaan sellainen suoraviivainen tykitys, jollaisena finaalin usein kuulee. Tällaisena sen jaksaa kuunnella ja siitä voi jopa nauttia.
Kaikkiaan Ancerlin levytys on suhteellisen suoraviivaisen ensimmäisen osan jälkeen vallan erinomainen, paremmasta päästä.
Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfoniaorkesteri avaa suhteellisen hyvin: melko maltillisessa tempossa ja malttaen säädellä dynamiikkaa alaspäin. Hitaahkon alun jälkeen tahti jonkin verran reipastuu; kuitenkin TT käyttää rubatoa varsin runsaasti muttei kuitenkaan äkkiväärästi. Hänen temponkäsittelynsä tuntuu kaiken kaikkiaan luontevalta.
Sinfonian toisen osan scherzo-rytmiikka on tarkkaa ja muistuttaa hevosen laukkaa. Jaakko Kulta -andantessa ilahduttavasti kaikki kuuluu, mutta se on silti herkkä. Finaalin ensimmäiset 3 minuuttia on headlong rush, jossa ei tunneta tyhjää hetkeä, mutta nyanssienkin kohdalla on niin ja näin. Tämä on ihan asiallinen uudempi levytys, hyväkin, mutta ei kuitenkaan aivan nouse kärkilistalle.
Naxoksen Bruckner-kapu Georg Tintner on levyttänyt teoksen Kanadan kansallisen nuoriso-orkesterin kanssa. Teos alkaa hitaasti ja hiljaa, Tintnerillä suurten mittojen miehenä riittää malttia. Kuulin taltioinnista vain ensimmäisen osan, eikä sen perusteella tämä kuitenkaan yllä huippuihin.
Markus Stenzin johtama Kölnin Gürzenich-orkesteri avaa ihan asiallisesti. Erinomainen äänitys tekee oikeutta Mahlerin valoisalle orkestraatiolle, vaikkakin Stenzin sävy onkin suhteellisen vakava. Tämä erittäin kauan toiminnassa ollut mutta hieman unohdettu Kölnin orkesteri soittaa muuten erittäin hyvin, etenkin puupuhallinsoolot. Aamunkoin herääminen on toteutettu erittäin huolellisesti. Kolmannessa Jaakko Kulta -osassa myös nostavat puupuhaltimet päitään. Ei tässä mitään suurempaa vikaa ole, ja jos haluaa kuulla kaiken, silloin Stenzin levytys on vallan laatuunkäypä.
Herbert Kegelin johtamien Dresdenin filharmonikkojen levytyksessä - joka on pienimuotoinen kulttilevytys - on erinomainen äänitys. Ensimmäisen osan aamunnousu on hyvin kirkas, kuten itäsaksalaiset äänitykset usein. Kaikki kuuluu. Orkesterin saundi muistuttaa siitä, että ollaan 70-luvn itäblokissa rääkyvine vaskineen, mikä on sinänsä ihan piristävää. Toisen scherzo-osan alkupuolella on kummallisia hidastuksia, mutta nekin kai pitää hyväksyä, sillä muuten Kegelin yleissävy on tässä sellainen jotenkin viehkon arrogantilla tavalla pollea. Kegelillä on otsaa olla tässä sitä, mitä on, ritardandoineen. Sinfonian kolmas osa on todella hidas poskivalssi. Miltei unettavan hidas. Puupuhaltimet, varsinkin fagotit ovat todella framilla. Finaali on myrskyisen alun jälkeen sangen verkkaista legatoa, jossa Dresdenin kakkosorkesteri osoittaa, että se ei häviä jousisoinnissa kovinkaan paljoa Staatskapellelle. Loppua kohden Kegel rakentaa oikein kelvollisen kiihdytyksen nostattamaan tunnelmaa. Oikeinkin kelpo levytys.
Michael Gielenin johtama Baden-Badenin ja Freiburgin SWR-radio-orkesteri aloittaa varsin matalalla profiililla ja hiljaa. Hiljaisen alun jälkeen lähtö onkin yllättävän rivakka. Kuitenkin tunnelma ei aivan nouse lentoon, tai ainakin kannat pysyvät maassa. Ei tämä oikein kuvaa sen reippaan paimenpojan tanssahtelua. Toinenkin osa etenee varsin joutuisassa tempossa, mutta rubatoa jää kaipaamaan. Tässä ei tanssahdella kukkakedolla vaan hypitään sen yli. Tässä vaiheessa kuulija on menettänyt toivonsa sen suhteen, että löytäisi tästä teoksesta sen kaipaamaa charmia ja tanssillisuutta.
Hans Rosbaud menee reippaasti suoraan asiaan, mikäli se on mahdollista tässä sinfoniassa, jonka alku herää kuin aamunkoi. Äänitys ei ole edes aikakautensa (1961) radiotekniikan huippua, mutta alun esittelyssä sekä vasket että puupuhaltimet erottuvat todella esimerkillisesti. Kuollutta hetkeä ensimmäisessä osassa ei ole yhtään.
Suosikkilevvtykseni - Kubelik, joista myhäisempi Auditen julkaisema liveversio lienee piirun verran parempi ja Walter, joista aikaisempi New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on pikkuruisen parempi - saavat täydennyksekseen Abbadon Berliinin-levytyksen triumfiraattiin. Muita suositeltavia ovat ainakin Ancerl, Neumann, Giulini, Haitink (Concertgebouw), Kegel, Muti, Barbirolli ja Leinsdorf. Lisäksi omilla tavoillaan hyviä ovat Horenstein (vanhempi on intensiivisempi) Mitropoulos, Tennstedt, Bernstein (myöhäisempi versio), Levine ja Inbal.
http://vagnethierry.fr/en/mahler-first-symphony-titan-best-versions-14/
Mahlerin ensimmäisen sinfonian heräävää aamunkoita on vaikea munata. Eikä tätä tee ainakaan Giuseppe Sinopolin johtama Lontoon Filharmonia-orkesteri. Muutenkin Sinopoli on kautta sinfonian yllättävänkin streitti, eikä varsinaista shokkihoitoa ole varattu minkään kulman taa. Tosin ensimmäinen sinfonia ei välttämättä ole se lopullinen testi, jos esimerkiksi valitaan ostaa joku kokonaislevytys. Tosin seuraavassa testattavassa tapauksessa - joka olikin minulle jo tuttu yli 20 vuoden ajalta - valinta olisi helppo, jos valittaisiin ottaa vain ensimmäinen sinfonia otokseksi.
Rafael Kubelikin johtaman Bayerin radio-orkesterin levytys on klassikko, ja syystä. Ainakin se on kaikkein eloisimmin karakterisoitu, ja Kubelik on hyvin responsiivinen Mahlerin tempovaihdoksille ja luonnonläheisille sooloille. Hieman lattea äänitys, kaksiulotteinen tilavaikutelma joka muuten vaivaa Kubelikin loistavaa sykliä, ei tässä haittaa, tai sitä ei huomaa kamarimusiikillisuuden vuoksi.
Kubelik toteuttaa koko Mahlerin temporubato-paketin täysin luontevasti, ilman että missään vaiheessa tulisi erikoisuudentavoittelun vaikutelmaa. Yleistempo on aika joutuisa, mikä toimiikin: ei tässä vielä ole mitään syytä paisutella. Kubelikin levytyksessä menee kaikki kohdalleen, ja jos tästä teoksesta pitäisi pärjätä yhdellä versiolla, se olisi ilman muuta tämä. Bruno Walter miehittääkin sijat 2-3.
Saman kokoonpanon edellämainittua studio-ottoa 12 vuotta tuoreempi live-levytys, jonka Tony Duggan nostaa Titaanisinfonian ykkössuositukseksi, on äänitysteknisesti paljon parempi: siinä saliambienssi on kiitettävän hyvä. Ensimmäinen osa on ehkä vielä studioversiotakin innoittuneempi, mikä mennee live-tilanteen piikkiin. Toisessa osassa on vieläpä aikakautensa (70-luvun loppu) live-levytykseksi avara tilavaikutelma.
Riccardo Chaillyn johtaman Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys on soitettu häkellyttävän hyvin. Levytyksen dynamiikka on minun makuuni kotikuunteluun liian äärimmäinen, sillä hiljaiset kohdat katoavat kokonaan. Sinänsä Chailly pelaa hyvin varman päälle, ja välttäessään kaikenlaista eksentrismiä hän onnistuu välttämään myös kaikenlaista persoonallisen kosketuksen leimaa. Chaillyn levytys olisi upea, jos ei muusta tietäisi, mutta se ei tuo mitään teoksen ymmärtämiseen lisää.
Eliahu Inbal ja Frankfurtin radio-orkesteri esittelee varhaista eloisaa mutta jotenkin vähän kireää digitekniikkaa esityksessä, joka on miellyttävällä tavalla varmaotteinen, epäeksentrinen ja kevytotteinen. Äänitys yllättäen särkyy parissa kohtaa vaskien forteissa, mutta tämä ei estä nauttimasta tästä kelpo peruslevytyksestä.
Klaus Tennstedtin johtamat Lontoon filharmonikot ovat kuin kotonaan Mahlerin parissa, sen verran luonteva ote heillä on. Tosin tässäkin on tiettyä rosoa, aivan kuin soitettaisiin livenä. Soitto ei ole yhtään niin puleerattua kuin vaikka Concertgebouw'lla, Wienin filharmonikoilla tai amerikkalaisorkestereilla. Ensimmäiseen osaan Tennstedtillä on varsin joutuisa ja raikas ote. Finaalissa sitten soitto ikään kuin yhtäkkisesti feidautuu pois kuuluvista 2/3 kohdalla muutamaksi minuutiksi. Tästä huolimatta ote on elävämpi, latautuneempi ja kiinnostavampi kuin useimmissa digitaalisissa versioissa, jollaisia tarjoavat esimerkiksi Chailly tai Sinopoli.
Maurice Abravanelin johtama Utahin sinfoniaorkesteri aloittaa hyvin eloisasti. Ensimmäinen osa on innoittunut, ja innoituksesta ei toinenkaan osa jää vajaaksi, mutta orkesterin sointirajoitukset tulevat kyllä jo tässä esille, sen verran "opaakki" saundi utahilaisilla on. Sympatiseeraan kovin sitä mitä utahilaiset yrittävät tehdä mutta kykenevät oikeastaan vain hetkittäin viittaamaan siihen.
Lorin Maazelin johtamien Wienin filharmonikkojen levytyksen ensimmäinen osa menee aivan asiallisesti. Ongelmat alkavat toisessa osassa, joka kulkee varsin raskaalla poljennolla. Muuten tämä on ihan kelvollinen.
Claudio Abbadon johtamien Berliinin filharmonikkojen levytys alkaa hyvinkin lupaavasti. Siinä Abbado taitavasti luo vaikutelman orkesterin vähittäisestä heräämisestä, ikäänkuin auringonnoususta. Sitten ensimmäinen ensiosan crescendo vähän ennen kuutta minuuttia tuntuukin sitä kunnollisemmalta, ja ensiosan lopetus on poikkeuksellisen riemukas. Toinen osa jatkaa oikeastaan samoista riemukkaista tunnelmista, mihin ensimmäinen osa jäi, mutta sillä on kuitenkin oma profiilinsa, kuin rustiikeissa tanssillisissa kesäjuhlissa. Kolmannen Feierlich-osan viulunvingautus 4 minuutin kohdalla on ivallisin kuulemani. Muutenkin kolmannessa osassa Abbado karakterisoi erittäin hyvin eräänlaisen klovnerian, joka tämä osa epäilemättä on. Finaalissa Abbadon keveä jousenote mahdollistaa sen, että kerrankin finaalin jaksaa kuunnella. Usea kapellimestari tyhjentää pajatson jo heti parin ensimmäisen minuutin riehuntaan. Aivan ehdottomasti paras kuulemani moderni levytys tästä. Pitkästä aikaa Mahlerin ensimmäinen sinfonia kuulosti mielenkiintoiselta.
Vertailun vuoksi Abbadon levytys Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa on ensimmäisestä osastaan jotenkin anonyymi ja rutiininomainen verrattuna myöhempään Berliinin levytykseen. Vasket tässä tietenkin kuulostavat uljailta, mutta tässä ei oikein ole samaa innostuksen lentoa kuin mihin Abbado piiskasi berliiniläiset. Finaalin alku on kyllä vaskifanfaareineen oikeinkin lennokas, mutta jos tästä teoksesta haluaa Abbadon levytyksen, valitsee Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyn.
Dimitri Mitropoulos on vastuussa teoksen ensilevtyksestä Minneapolisissa sota-aikana. Sen lisäksi häneltä löytyy livetaltiointi New Yorkista talvelta 1960. Mitropoulosin tyyli on miltei tyly siinä mielessä, että hän ei ole romantikko eikä charmööri. Hän on jotain ihan muuta kuin totutut Bruno Walter tai Rafael Kubelik. Auktoriteettia hänen esityksensä kyllä henkivät, tämä ehkä aivan erityisesti, ja Mitropoulosin yleensä rivakan tyyliodotuksen vastaisesti live-esitys on tempoltaan varsin majesteettillinen ensiosastaan. Toinen osa jatkaa ensiosan tunnelmissa: siinä rubatokin on asiallista ja dolce-kohdat toteavia. Jaakko kulta -osassakaan hän ei pyri sulkeutumaan suosioon, ja finaali alkaa varsin vihaisesti. Mitropoulos on nytkin vakuuttava, vaikka hän ei teekään helpoksi tykkäämistä kosiskelemattomalla tyylillään.
Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin tulkinnan erinomainen äänitys nostaa sinfonian avauksen auringonnoususta upeasti esiin niin vasket, puupuhaltimet kuin pizzicatotkin. Ensimmäisen osan esitys on erittäin hyvä. Toinen osa on sekin erinomainen: täyteläinen mutta erotteleva, ja tempokin on käytännöllisesti katsoen ideaalinen, vaikka aivan Kubelikin tavoin Haitink ei tavoitakaan äkillisesti vaihtuvaa huumoria. Finaali on oikeinkin hyvä, vaikka tässäkin Mahlerin sinfoniassa se on teoksen selvä heikko kohta. Tämän tarkempi vertaileva tutkimus osoitti positiiviseksi yllätykseksi.
Kerstmatinee-boksin live-esityksessä mieleenpainuvin on finaalin loppunostatus, joka on todellakin loppunostatus ja paisutus. Muuten tähän pätee paljolti sama kuin studioversioon; aivan Haitink ei tavoita teoksen charmia.
Haitinkin tuoreempi levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa on äänitetty äärimmäisen hiljaa. Aiemman levytyksen tavoin Haitink jossain määrin alikarakterisoi, ja panostaa eniten finaaliin, jossa paljastuu että kyse ei olekaan niinkään hiljaisesta äänityksestä vaan dynamiikan korostamisesta. Tätä olen aina pitänyt kotikuuntelussa ongelmallisena seikkana,
James Levinen johtama Lontoon sinfoniaorkesteri avaa pitkällä legatolla. Esitys on ilmeisesti hyvin läheltä äänitetty, sillä alun auringonnousun volyymi on yllättävänkin suuri, joten heräämisen vaikutelmaa ei synny. Kunnon pianissimoita ei siis rekisteröidy. Sen sijaan sinfonian toiselle osalle tämä äänityksen korostama ekstroverttiys ja syliintuppautuvuus sopivat. Siinä sinfonian instrumentaatio, niin puhaltimet kuin jousienvedotkin kuuluvat kiitettävästi, paremmin kuin juuri missään levytyksessä. Levine myös herkästi reagoi toisen osan humoristisiin rytmivaihdoksiin ja nopeakäännöksisiin dynaamisiin äkkivaihdoksiin. Hitaassa Jaakko Kulta -osassa ei oikein ole hiljaista kohtaa: se on vain andante, mutta ei adagio. Tässä levytyksessä ei oikeastaan ole muuta suurempaa vikaa kuin likeinen äänitys, jolloin voluumikontrollin kanssa kannattaa olla varovainen, jotten finaalin alku pärskähdä silmille.
Bruno Walterin ja Columbian sinfoniaorkesterin levytys on todellinen klassikko, Kubelikin ohella. Hankin ne jo heti Mahler-keräilyni alkumetreillä neljännesvuosisata sitten, ja ehkä ensimmäiseen sinfoniaan en ole niin usein sittemmin palannut, koska teos tuli ikään kuin jo käsitellyksi näiden kahden toimesta.
Walter ja columbialaiset avaavat ensimmäisen osan auringonlaskun juuri oikein herätellen, joskin yllättävän reippaassa tempossa. He eivät jää pyyhkimään persuuksiaan, vaan lähtevät heti liikkeelle. Äänitys tässä 50-60 -luvun vaihteen levytyksessä on suurenmoinen, ja levytysyhtiön ad hoc -orkesteri soittaa kuin maailmankokoonpano: lyyrisesti ja kukkeasti. Vaikutelma on siitä, että musiikki virtaa luonnollisesti ja itsestään kuin kevätpuro, josta on juuri sulanut jää. Scherzo-osassa on potkua ja luonnetta, rytmiikka on selkeästi luonnehdittu ja voimalla poljettu. Vitaliteettia on kuin pienessä kylässä, vaikka kapellimestari on jo yhdeksännellä kymmenellä.
Hitaassa osassa, jossa piileskelee Jaakko Kulta, Walter osoittaa lopullisesti olevansa muita päätä pitempi tai ainakin ymmärtävänsä musiikkia yhden ulottuvuuden muita syvemmälle. Hän löytää musiikista myös vakavuutta huumorin takaa, mikä ei sinänsä ole ihme: onhan Walter muita päätä pidempi Mozart-johtaja, ja Mozartille, jos kelle tämä on ominaista: hymyily kyynelten läpi. Finaali alkaa oikein ärhäkästi, vaikka Walteriin pätee sama - varsinkin vanhana - kuin Abbadoon ja Giuliniin: häneltä ei häijyys onnistu.
Olipas hauska palata yllättävänkin pitkän tauon jälkeen tähän levytykseen, josta tulee aina hyvälle tuulelle!
Klassikko on myös Jascha Horensteinin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin levytys. Tässäkään Horenstein ei kosiskele pikavoittoja, eikä hänen levytyksensä aukene samalla tavalla välittömästi kuin Kubelikin tai Walterin. Ensiosa hänellä on minuuttitolkulla hitaampi kuin Kubelikilla, puhumattakaan Walterista. Tämä on Horensteinin Mahler-taltioinneista teknisesti onnistunein, parhaiten soitettu ja äänitetty. Jos Horenstein yleensäkin rakentaa teokset takapainotteisesti, tässä avaus on suorastaan understatement. Sinfonian toisessa osassa ei ole jälkeäkään Kubelikin tai Walterin charmista, vaan se on miltei tyly. Nelosessa vakava, miltei tosikkomainen Horenstein onnistuu, mutta ensimmäiselle sinfonialle hymy on olennaista, kun nelosessa se on piilotettu sarkasmiin. Tätä Horenstein ei aivan tavoita. Hymyttömänäkin kuitenkin Jaakko Kulta -osa toimii. Parasta antia Horensteinin esityksessä on finaali, jonka arvoon selvästikin hän uskoo. Painoarvon tuntua lisää finaalin verkkaisuus. Tosin lopussa esitys hajoaa tempon hitauteen ja soittokin jotenkin hajoaa. Ei ole Horensteinin vahvimpia taltiointeja, ainakaan minua ei täysin vakuuta.
Horensteinilta löytyy myös vanhempi, Wienin sinfonikkojen kanssa vuonna 1952 tehty taltiointi. Sen ensimmäinen osa on samaan tapaan understatement kuin Lontoossakin. Toisessa osassa on ilahduttavan luonteikasta puupuhallinsooloilua. Jaakko Kulta -osassa tässä vanhemmassakaan levytyksessä Horenstein ei pyri hurmaamaan, ja finaali on tässäkin parasta antia. Tässä tempo ja jännite kantaa paremmin loppuun saakka. Vanhempi taltiointi on uudempaa intensiivisempi. Äänitys vaatii jonkin verran toleranssia, mutta onneksi Horensteinin serkku vinkkasi että Pristine Classicalilta löytyy tästä parempi Andrew Rosen masterointi, joka on miltei sensaatiomaisen hyvä.
Simon Rattlen johtama Birminghamin sinfoniaorkesteri esittää myös Blumine-osan teoksen avauksena. Siitä viis, mutta varsinaisen sinfonian alku on äänitetty hyvin hiljaa. Esitys muuttuu vanhetessaan koko ajan räyhäkämmäksi. Toinen osa sitten on sangen leppoisa, alustaan, mutta sekä kiihtyy että kiivastuu loppua kohti ensimmäisen osan tavoin. Adagio-osa ei jättänyt erityisempiä muistijälkiä, ja finaali lähinnä yrittää esittää temperamentikkuutta mutta sortuu summittaiseen raivoiluun. Ei jatkoon.
David Zinmanin johtama Zürichin Tonhalle-orkesteri on upeasti äänitetty, ja he käyvät melko suoraan asiaan, tavoittamatta, tai ehkä tavoittelematta suurinta mystiikkaa. Heille Mahlerin ykkösen avauksessa ei ole kyse auringonnoususta, vaan Mahlerin sinfonisen kaanonin avaavan teoksen avauksesta. Ensimmäisen osan loppunousua edeltävä vaskifanfaari on todella särmä. Toiseksi Zinman on sijoittanut Blumine-osan, jota ei yleensä lueta Mahler-kaanoniin, enkä minäkään, mutta kyllä se panee höristämään korviaan. Scherzo eli allegro vigoroso on irtonainen, matalat jouset kourivat ja puupuhaltimet tulevat kuin olohuoneen toisesta päästä. Rauhallisessa Jaakko kulta -osassa puupuhaltimet näyttelevät siinäkin pääroolia. Finaalin Zinman vetää varsin tulisesti, ottaen suurimman osan tyhjistä pois. Finaalin esitys on aivan parhaasta päästä. Kiihkoton, selkeä, linjakas esitys, ei kuitenkaan aivan huippua.
Hans Rosbaud ja SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden) ovat ensiosan perusteella oikeilla jäljillä. Heidän tyylinsä on kosiskelematon, ja tuo hieman mieleen Mitropoulosin paitsi että on jonkin verran paremmin äänitetty (1961). Toinen scherzoa muistuttava osa tuo triomaisesta hitaasta väliosastaan mieleen Brucknerin. Finaali alkaa erittäinkin lupaavasti, ikään kuin teokseen liittyvästä painolastista vapaana, retorisesti vahvana statementtinä. Sen kuuleekin todella pitkästä aikaa ihan uusin korvin. Varsinkin finaalin puolivälin jälkeen tulevassa hiljaisemmassa jaksossa kuulee asioita joita ei kuule missään muussa levytyksessä, aiempien osien kertauksineen. Tämä oli varsin kiintoisa tuttavuus, josta en aikaisemmin ollut tietoinen.
Hermann Scherchen, tuo Mahler-pioneeri maverikki johtaa Royal Philharmonic Orchestraa (joka on levytyksen etikettiin piilotettu Philharmonic Symphony Orchestra of London -leiman taakse) aikakaudelle harvinaisella studiolevytyksellä vuodelta 1954. Levytys ei ole ihan aikansa huippua, mutta Youtubessa saatavilla oleva lp-kopio kaikkine pienine vinyylirohinoineen paljastaa kyllä teoksen dynamiikan ihan riittävästi. Teoksen avaus on harvinaisen vakavamielinen, miltei pahaenteinen kuin ekspressionistisesta mustavalkokauhuelokuvasta. Muuten ei siinä mitään kovin eksentristä ole. Toinen osa on eloisa ja varsin vauhdikas, mutta ei edelleenkään mitenkään äkkiväärä. Orkesterin soitto ei mitenkään päätä huimaa sonorisella puhtaudellaan, mutta viesti kyllä välittyy näinkin. Jaakko kulta -osa on hellästi soitettu, ja osan keskivaiheilla käy kuin Haydnin Jäähyväissinfoniassa, jossa lavan jättää yksi soitin kerrallaan. Niin pienimuotoiseksi musiikki menee. Finaali on sen sijaan hyvin reipas, tai ainakin menee reippaasti, mikä onkin hyvä ratkaisu tässä. Yllättävän streitti Scherchen loppujen lopuksi oli.
John Barbirollin johtama Manchesterin Hallé-orkesteri ei missään nimessä ole aivan ykkös- eikä edes kakkosluokan orkesteri, eikä siinä edes auta valtaisan pitkä kulttuuri (Hallé-orkesteri lienee vanhin nykyisin vielä toiminnassa oleva yhtäjaksoisesti toiminut sinfoniaorkesteri). Ykkösluokkaa sen sijaan on Barbirolli, ja tämän seikan ei kannata antaa peittyä muutaman epävireisen vaskitöräyksen alle.
Äänitys (1957) on ikäisekseen erinomainen. Ensimmäisessä osassa alun kehittelyjakson jälkeen saadaan aavistus siitä miltä tämä sinfonia olisi voinut kuulostaa Willem Mengelbergin käsissä. Siinä kuullaan miltei mengelbergmäistä rubatoa, vaikkei Mengelberg tätä teosta levyttänytkään. Soittajiston innostus on käsinkosketeltava. Toinen scherzo-osa on varsin verkkainen ja
painokaspoljentoinen. Tässä rouhitaan todella syvältä.
Jaakko Kulta -osan alussa puhaltimet luonnehtivat musiikin voimakkaasti. Tässä lienee parhain taltiointi tästä osasta, ei mikään unilaulu kuten tämä usein on vaan äärimmäisen elävästi karakterisoitu ja herkkä. Finaalin attakissa kyllä tulevat Hallén rajoitukset selviksi, sen verran tuttissa ääni särkyy. Harvinaislaatuinen innostuneisuus kuitenkin säilyy sinfonian finaaliin asti, olihan Mahler tuolloin ainakin Manchesterissa uutta musiikkia. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen levytys.
Barbirollilta löytyy myös konserttitallenne Tsekkiläisen filharmonian kanssa vuodelta 1960. Se on yllättävänkin hyvin äänitetty ja huomattavasti paremmin soitettu kuin Hallé-levytys. Esityksen ensimmäisessä osassa on eteenpäin menon tuntua, ja osa tuntuu kiihtyvän loppua kohden. Tässä toinen osa on selvästi kevytotteisempi kuin Halléssa, mutta laahaava valssi joka tapauksessa. Myös tässä tsekkiläisten esityksessä kohokohta on kolmas osa, jossa on todella ilmeikkäät puupuhaltimet ja voimallisempi poljento kuin Halléssa niin että myös tästä paljastuu valssi suunnilleen 4 minuutin kohdalta. Finaalin huipennus on harvinaisen hieno nostatus. Myös tämä tallenne osoittaa, että Barbirolli selkeästikin on teoksen tasalla.
Leonard Bernsteinin uudempi levytys Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa on monien suosikki. Bernstein tekee sinfonian ensiosasta oikeastaan niin suuren kuin mahdollista; Mahlerin ensimmäisen sinfonian ensiosasta välittyy koko ajan tunnelma, että tämä on alkusoittoa jollekin suurelle. Ehkä se on tässä jopa kokoaan suurempi, vaikka antaako Mahlerin ensimmäinen oikeasti luvan odottaa mitään sen isompaa kuin itseään? Rubatoa Bernstein on annostellut vähintäänkin kohtuullisesti. Ensimmäisen osan lopussa paljastuu, että se, mitä Bernsteinilla olikin varastossaan, olikin varmasti kaikkein suurin loppunousu, mitä ensimmäisen sinfonian ensiosasta on taltioitu.
Sinfonian toinenkin osa etenee varsin rauhallisessa tempossa. Jaakko Kulta -osa tulee ikään kuin kaukaa. Ilmeisesti se on äänitetty kaukaa käsin, mutta joka tapauksessa siitä saa Bernsteiniksi paitsi etäisen myös yllättävän etäännyttävän vaikutelman.
Sinfonian finaali alkaa todella eksplosiivisella räjähdyksellä, ja voluuminuppi on sen jälkeen kaakossa. Todella suuri kontrasti verrattuna edellisen osan hillittyyn idylliin. Finaalissa on jatkossakin päällä harvinaisen vahva momenttumi, ja se päättyy juhlavasti kuin uudenvuodentulitus. Jos tästä pitää, mikäs siinä, mutta ei mene aivan suosikkieni kärkeen.
Riccardo Mutin johtama Filadelfian orkesteri soittaa aivan suurenmoisesti ja puhtaasti, jopa anonyymisti. Muti nostaa profiliaan toiseen osaan, jonka jousisahaus murisee kyllä suurenmoisesti, mutta tämä on äänitetty sen verran hissukseen että se vaatii keskittyneen kuuntelun. Myös kolmas osa alkaa ensimmäisen osan tavoin todella hiljaa, ja se ikään kuin nostaa päätään osan vanhetessa. Finaalin rauhallisemmassa kehittelyvaiheessa jousisointi on kyllä aivan fantastinen, kuin sulaa vahaa. Finaalin puolivälin tienoilla fanfaarivaiheessa vaskisointi on myös todella ylevä. Jos haluaa Mahlerin ensimmäisen hieman matalammin profiloituna ilman kovinkaan suuria persoonallisia äänenpainoja, fantastisesti soitettuna, silloin Muti on hyvä valinta.
Zubin Mehtan johtamilla Israelin filharmonikkojen levytys lähtee ikään kuin heti käyntiin. Orkesterilla on hyvin idiomaattinen ote Mahleriin. Verho raottuu kerralla. Alun mysteeriä tosin tämä lähestymistapa, jossa lähdetään varsin joutuisasti liikkeelle, jonkin verran verottaa. Sinänsä ensimmäiseen sinfoniaan reipas, suorastaan partiopoikamainen lähestymistapa tuntuu ihan luontevalta. Toinen osa jatkaa samalla reippaalla linjalla. Finaalin vasket erottuvat hienosti tässä melko sinänsä suoraviivaisessa, hyvin äänitetyssä esityksessä, joka kyllä sopii hyvin tämän teoksen esittelyyn, vaikka vielä jokunen kapellimestari - Kubelik, Walter ja Barbirolli etunenässä - löytävätkin tästä vielä enemmän sävyjä. Israelilaisilla on kyllä aivan luonteva, miltei idiomaattinen ote Mahleriin, vaikka soitto ei olekaan kaikkein puhtainta. He ovat ikään kuin New Yorkin filharmonikkojen pikkuserkkuja. Mehtan temmonkäsittely on elävää, ja muutenkaan häntä ei voi haukkua siitä, että soitto olisi tylsää. Mehta ei niinkään suosi agogiikkaa, jossa tempo vaihtelisi tahtien välillä tai jopa sisällä, vaan hän kiihdyttää reippaan etupainoisesti ja hidastaa taakse nojaten.
Erich Leinsdorf on hieman unohdettu, mutta oikeinkin hyvä Mahler-johtaja, joka levytti ensimmäisen sinfonian Royal Philharmonicin kanssa. Äänitys tässä levytyksessä on erinomainen (1972), ja alku varsin lupaava: aamunnousumainen alku toteutetaan riittävän rauhallisesti, ja puhaltimet pikku hiljaa kukkuvat päivän käyntiin. Tämä eroaa siinä mielessä hänen levytyksestään Mahlerin 5. sinfoniasta, että tässä yleinen sävy on varsin rauhallinen: ensimmäistä osaa rakennetaan kaikessa rauhassa. Sinfonian toisenkin osan yleistempo on sangen rauhallinen, ja tässä erinomainen äänitys erittelee sekä jousten sahauksen että kaikki vaskisoolot, jotka Leinsdorf luonnostelee puhtaasti. Hitaan Jaakko Kulta -osan dynamiikka on huolellisesti ja hienopiirteisesti piirretty, ja oboesoolo on herkkä. Finaali alkaa oikein ärhäkän vaskivoittoisesti ja kunnon fortessa, ja rauhoittuu sitten oikein kunnon jousihehkutukseen. Tämä on oikeinkin hyvä levytys, jossa on tasapaino yksityiskohtiin keskittymisen ja kokonaisuuden kannalta oikeiden dynaamisten painotusten välillä.
Eugen(e) Ormandy ja Filadelfian orkesteri sisällyttivät levytykseensä Blumine-osan. Heidän levytyksensä on hiljaa äänitetty ja orkesterin kuuluisa sointi moitteeton. Alku on kuitenkin joko varovainen tai alikarakterisoitu. Varsinkin vaskien sointi on fantastisen kulturoitunut, eikä tämä Mahler sokeeraa ketään. Bluminekaan ei herätä ihmeempiä muistijälkiä; varsinainen toinen eli scherzo-osa jatkaa pitkälti samoilla linjoilla. Eksekuutio on moitteeton, soitto hyväntahtoista ja sivistynyttä. Liian sivistynyttä ja hyväntahtoista Mahleriin.
Vaclav Neumannin ja Tsekkiläisen filharmonian soittoa kuunneltaessa on kuin kuuntelisi Dvorakia. Ainakin ensimmäisen sinfonian avaus on sillä lailla sopivan rustiikkinen lintumaisine puupuhaltimineen ja hyvin luonnonläheisine ja kansanomaisine otteineen. Toinen osa on sitten yllättävän raskaskenkäinen ja -soutuinen. Sinfonian kolmas osa on alusta asti hyvin huolellista ja mietittyä työtä, aina osan avaavista matalista jousista niin puupuhallin- kuin viulusooloihinkin yksi parhaimpia toteutuksia tästä osasta. Finaalikin pysyy oikein hyvin koossa niin että tällainen finaalisokeakin jaksaa sen. Oikein hyvä, musta hevonen.
Kirill Kondrashin ja Moskovan filharmonikot esittävät ensimmäisen sinfonian yllättävänkin mainstreamisti heidän yleisestä hurjastelulinjastaan poiketen.
Carlo Maria Giulinin ja Chicagon sinfoniaorkesterin levytys on suhteellisen harvoin saatavilla. Se alkaa erittäin hyvin: siinä aamunnousu on upeasti soitettu, ja varsin verkkainen, tunnelman tiivistyessä pikku hiljaa. Toinen osa on ehkä hieman liian hitaassa tempossa, mutta kuitenkin se on ilahduttavasti luonnehdittu ja tanssillinen, kuten pitääkin. Finaalissa vaskien ääni hieman särkyy, vaikka äänitys on muuten erinomainen. Humaani, musikaalinen esitys.
Karel Ancerlin ja Tsekkiläisen filharmonian levytystä kohtaan minulla oli suuret odotukset, onhan heidän yhdeksäisensä aivan loistava. Ancerlin ote ensiosaan on jouheva, eteenpäinkulkeva, mutkaton ja kevyt, ja tsekkiläisten soitto todella herkullista. Kuitenkin tietty proosallisuus - Ancerl näyttää hyvin avoimesti, mitä tarkoittaa - verottaa sinfonian alulta toivomaani salaperäisyyttä.
Sinfonian toisessa osassa on ilahduttavan tanssillinen poljento, ja varsinkin puupuhaltimet leijailevat kevyesti orkesterikudoksen päällä. Kolmas, Jaakko Kulta -osa on harvinaisen hyvä: kerrankin se on äänitetty siten että se ei häivy kuulumattomiin. Tässäkin puupuhaltimet loistavat, mutta myös jouset ovat kuin sulaa kultaa.
Sinfonian finaali on harvinaisen herkkä ja lyyrinen. Siitä loistaa poissaolollaan sellainen suoraviivainen tykitys, jollaisena finaalin usein kuulee. Tällaisena sen jaksaa kuunnella ja siitä voi jopa nauttia.
Kaikkiaan Ancerlin levytys on suhteellisen suoraviivaisen ensimmäisen osan jälkeen vallan erinomainen, paremmasta päästä.
Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfoniaorkesteri avaa suhteellisen hyvin: melko maltillisessa tempossa ja malttaen säädellä dynamiikkaa alaspäin. Hitaahkon alun jälkeen tahti jonkin verran reipastuu; kuitenkin TT käyttää rubatoa varsin runsaasti muttei kuitenkaan äkkiväärästi. Hänen temponkäsittelynsä tuntuu kaiken kaikkiaan luontevalta.
Sinfonian toisen osan scherzo-rytmiikka on tarkkaa ja muistuttaa hevosen laukkaa. Jaakko Kulta -andantessa ilahduttavasti kaikki kuuluu, mutta se on silti herkkä. Finaalin ensimmäiset 3 minuuttia on headlong rush, jossa ei tunneta tyhjää hetkeä, mutta nyanssienkin kohdalla on niin ja näin. Tämä on ihan asiallinen uudempi levytys, hyväkin, mutta ei kuitenkaan aivan nouse kärkilistalle.
Naxoksen Bruckner-kapu Georg Tintner on levyttänyt teoksen Kanadan kansallisen nuoriso-orkesterin kanssa. Teos alkaa hitaasti ja hiljaa, Tintnerillä suurten mittojen miehenä riittää malttia. Kuulin taltioinnista vain ensimmäisen osan, eikä sen perusteella tämä kuitenkaan yllä huippuihin.
Markus Stenzin johtama Kölnin Gürzenich-orkesteri avaa ihan asiallisesti. Erinomainen äänitys tekee oikeutta Mahlerin valoisalle orkestraatiolle, vaikkakin Stenzin sävy onkin suhteellisen vakava. Tämä erittäin kauan toiminnassa ollut mutta hieman unohdettu Kölnin orkesteri soittaa muuten erittäin hyvin, etenkin puupuhallinsoolot. Aamunkoin herääminen on toteutettu erittäin huolellisesti. Kolmannessa Jaakko Kulta -osassa myös nostavat puupuhaltimet päitään. Ei tässä mitään suurempaa vikaa ole, ja jos haluaa kuulla kaiken, silloin Stenzin levytys on vallan laatuunkäypä.
Herbert Kegelin johtamien Dresdenin filharmonikkojen levytyksessä - joka on pienimuotoinen kulttilevytys - on erinomainen äänitys. Ensimmäisen osan aamunnousu on hyvin kirkas, kuten itäsaksalaiset äänitykset usein. Kaikki kuuluu. Orkesterin saundi muistuttaa siitä, että ollaan 70-luvn itäblokissa rääkyvine vaskineen, mikä on sinänsä ihan piristävää. Toisen scherzo-osan alkupuolella on kummallisia hidastuksia, mutta nekin kai pitää hyväksyä, sillä muuten Kegelin yleissävy on tässä sellainen jotenkin viehkon arrogantilla tavalla pollea. Kegelillä on otsaa olla tässä sitä, mitä on, ritardandoineen. Sinfonian kolmas osa on todella hidas poskivalssi. Miltei unettavan hidas. Puupuhaltimet, varsinkin fagotit ovat todella framilla. Finaali on myrskyisen alun jälkeen sangen verkkaista legatoa, jossa Dresdenin kakkosorkesteri osoittaa, että se ei häviä jousisoinnissa kovinkaan paljoa Staatskapellelle. Loppua kohden Kegel rakentaa oikein kelvollisen kiihdytyksen nostattamaan tunnelmaa. Oikeinkin kelpo levytys.
Michael Gielenin johtama Baden-Badenin ja Freiburgin SWR-radio-orkesteri aloittaa varsin matalalla profiililla ja hiljaa. Hiljaisen alun jälkeen lähtö onkin yllättävän rivakka. Kuitenkin tunnelma ei aivan nouse lentoon, tai ainakin kannat pysyvät maassa. Ei tämä oikein kuvaa sen reippaan paimenpojan tanssahtelua. Toinenkin osa etenee varsin joutuisassa tempossa, mutta rubatoa jää kaipaamaan. Tässä ei tanssahdella kukkakedolla vaan hypitään sen yli. Tässä vaiheessa kuulija on menettänyt toivonsa sen suhteen, että löytäisi tästä teoksesta sen kaipaamaa charmia ja tanssillisuutta.
Hans Rosbaud menee reippaasti suoraan asiaan, mikäli se on mahdollista tässä sinfoniassa, jonka alku herää kuin aamunkoi. Äänitys ei ole edes aikakautensa (1961) radiotekniikan huippua, mutta alun esittelyssä sekä vasket että puupuhaltimet erottuvat todella esimerkillisesti. Kuollutta hetkeä ensimmäisessä osassa ei ole yhtään.
Suosikkilevvtykseni - Kubelik, joista myhäisempi Auditen julkaisema liveversio lienee piirun verran parempi ja Walter, joista aikaisempi New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on pikkuruisen parempi - saavat täydennyksekseen Abbadon Berliinin-levytyksen triumfiraattiin. Muita suositeltavia ovat ainakin Ancerl, Neumann, Giulini, Haitink (Concertgebouw), Kegel, Muti, Barbirolli ja Leinsdorf. Lisäksi omilla tavoillaan hyviä ovat Horenstein (vanhempi on intensiivisempi) Mitropoulos, Tennstedt, Bernstein (myöhäisempi versio), Levine ja Inbal.
http://vagnethierry.fr/en/mahler-first-symphony-titan-best-versions-14/
Kommentit
Lähetä kommentti