Giuseppe Sinopolin Mahler on oma lajinsa. Hän ei ole parhaimmillaan siinä missä esimerkiksi Horenstein: kokonaisen, jatkuvan draaman kaaren rakentamisessa. Sen sijaan hän nostaa teoksista erilaisia painotuksia ja värejä kuin yksikään toinen. Sinopolin sarja on epätasaisuudessaan epäjatkuva ja turhauttavakin, mutta sitten sen huiput - ainakin 3. ja 8. jo yksin tekevät syklin hankkimisen kannattavaksi. Samaten das Lied von der Erde on ehdotonta huippua; sitten taas sinfoniat 5 ja 6 kompastelevat. Sinopolia voi suositella Mahlerinsa jo tuntevalle, mutta ei ainoaksi sykliksi. Kiinnostava hän usein on.
Rafael Kubelikista Daniel Barenboim on sanonut aika osuvasti: "I often thought I was missing something in Mahler until I listened to Kubelík. There is a lot more to be discovered in these pieces than just a generalized form of extrovert excitement. That is what Kubelík showed." Kubelikin Mahler on aina linjakasta, koherenttia ja erittäin hyvin aikaa kestävää: moni Kubelikin levytys kasvaa kuuntelukertojen myötä vain siedettävästä oikein validiksi. Vain äänitys ei oikein ole kestänyt aikaa: tilavaikutelma on aika lattea, ja ääni jotenkin hieman kireä. Ehdotonta huippua Kubelikin syklissä edustavat 1. ja 3. sinfonia; yleensäkin varhaisempi Wunderhorn-tuotanto istuu Kubelikille parhaiten. Rutiinitasolle jäävät lähinnä vitonen, seiska ja yhdeksäinen, mutta nekään eivät kompastele.
Riccardo Chaillyn Mahler on mahdollisimman muhkeaa ja siinä on ulosmitattu luultavasti kaikkein upeimmansaundista Mahleria. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri on parhaimmillaan, eikä Deccan äänityskään ole aivan huono. Kuitenkin Chailly pelaa kovin varman päälle. Tämä sopinee peruskuulijoille, jotka haluavat vain musiikin, mutta Mahlerinsa jo tunteville Chailly ei anna uusia tulokulmia tai yllätyksiä missään kohdassa. Chaillyn sarjan parasta kuunneltavaa ovat 4. sinfonia ja kolmosen alkupuoli; muuten Chailly tarjoaa varmaotteista unilääkettä.
Klaus Tennstedt hämmentää minua. Ensi kerralla yleisvaikutelmaksi tuli tosikkomaisuus, toisella kerralla Tennstedt kuulosti ihan kelvolliselta perus-Mahlerilta ja nyttemmin olen joutunut taas reivaamaan käsitystäni hänestä mikromanageeraavan subjektivistin suuntaan. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että Tennstedtin tulkinnat ovat rikkaita, mene ja tiedä, En vain ole varma, jaksanko enää löytää vieläkin uusia elementtejä Tennstedtistä. Luultavasti olen tehnyt päätelmäni Tennstedtistä tosikkona kolmannen sinfonian perusteella, sillä siinä on todella traaginen sävy. Parhaimmillaan Tennstedt lienee livetaltioinneissaan, etenkin 2. ja 8. sinfoniasta.
Simon Rattlen nuoruudenlevytyksistä Birminghamista ei saa käsitystä että Rattle oikein tietäisi, mitä tekee ja mikä on hänen valitsemansa tyylilaji tai kokonaisnäkemys. Teoksen sävy voi muuttua hetkessä nostalgisesta traagiseksi, hilpeästä juhlavaksi. Yleensä hänen huippulevytyksenään pidetään kakkosta, mutta itse nostaisin esiin kutosen ja kahdeksikon ja kolmosen tietyin varauksin. Voi olla, että Rattlen näkemys on sittemmin saanut syvyyttä; hänhän oli vielä kovin nuori mies näiden levytysten aikoihin. Minulta on vielä tutustumatta suurin osa hänen Berliinissä tehdyistä uudemmista taltioinneista, joista ainakin 9. on parhaasta päästä ainakin moderneja levytyksiä.
David Zinmanin levytykset ovat markkinoiden ehkä parhaiten äänitettyjä Telarc-levytysten ohella (Lopez Cobos ja Yoel Levi). Niiden linja on varsin epäsentimentaalinen ja no-frills; yksittäisistä levytyksistä nostaisin esiin viidennen sinfonian, joka kuuluu omiin suosikkeihini. Nelonenkin on erinomainen väärää finaalisolistia lukuunottamatta.
Hermann Scherchen, tuo kapellimestareiden maverikki, on yksi Mahler-pioneereista. Häneltä voi odottaa melkein mitä hyvänsä; yleensä hänen levytyksiään kuitenkin leimaa rivakka yleistempo ja tietty hälläväliä-asenne viimeistelyyn. Tosin vika voi enemmän olla keskinkertaisissa orkestereissa kuin Scherchenissä. Joissakin sinfonioissa - 5 ja 6 - scherzo-osia on leikelty noin kolmannekseen. Haluaisin kovasti pitää tämän omantienkulkijan levytyksistä enemmän, mutta en oikein voi nähdä perustellummaksi esim. hänen kuin Claudio Abbadon levytyksien hankkimista.
Maurice Abravanel johti vuosikymmeniä Utahin sinfoniaorkesteria ja kuuluu varhaisten Mahler-levyttäjien pioneereihin. Hänen syklinsä on melko karheasti soitettu, mutta kapellimestarina Abravanel osoittaa harvinaislaatuista Mahlerin ymmärtämystä, ja Utahin sykli on paljon kiinnostavampaa kuunneltavaa kuin moni vähemmän rosoinen digitaalinen sykli.
Claudio Abbado on viimeisen ehkä 40 vuoden merkittävin Mahler-tulkki - Haitinkin ohella - joka on levyttänyt Mahlerin sinfonioita usean orkesterin kanssa; valitettavasti vain kahteen Deutsche Grammophonin boksiin kootusti ei saa kaikkia ihanne-esityksiä, vaan joutuu hajauttamaan ja ostamaan yksittäislevytyksiä, ja lisäksi vain dvd:inä löytyviä taltiointeja Mahler-nuoriso-orkesterin ja Luzernin festivaaliorkesterin kanssa. Paras Abbadon Mahler-taltiointi lienee onneksi sentään Berliini-painotteisesta boksista, Luzernin livetaltiointi Ylösnousemussinfoniasta; kakkosen ohella Abbado loistaa 7. sinfoniassa, jonka hänen voi sanoa omistavan. Abbadon Mahler on yleensä suhteellisen valoisaa vähän Bertinin malliin, mutta ei siitä emootiota puutu. Abbadon leimaaminen kevytmahleristiksi ei tee hänelle täyttä oikeutta, mutta hänen tulkinnoistaan loistavat poissaolollaan Tennstedtin tai Bernsteinin välillä tukahduttava emotionalismi ja Soltin itsestäänsyttyvä itsetarkoituksellinen kiihkeys. Hänen Mahlerinsa on nimenomaan musiikkia.
Leonard Bernsteinin levytyksiä halajava joutuu myös hankkimaan yksittäisiä levytyksiä, vaikkakin kahdesta kokonaisesta syklistä varhaisempi New Yorkin sykli on hivenen parempi. Subjektiiviseksi sanotun - tai ekstrovertin - koulukunnan ruumiillistuma, jolle ekstroverttinä mediapersoonana on annettu ehkä suhteettoman suuri osuus Mahlerin musiikin tunnetuksi tekemisessä. Bernstein samastuu paitsi musiikkiin, myös säveltäjään täydellisesti. Parhaimmillaan Bernsteinin Mahler näyttäytyy vanhemmassa New Yorkin syklissä sinfonioissa 3 ja 7 ja uudemmassa DG-paketissa numerossa 5, joissa emootio palvelee musiikkia. Tosin emotiivisyys on hämäävä termi, sillä verrattaessa esimerkiksi Bernsteinin ja Horensteinin kahta klassista tulkintaa Mahlerin kolmosesta, ero syntyy lähinnä siitä miten teoksen draaman kaari rakennetaan. Bernstein paljastaa kortit heti kun taas Horenstein rakentaa maltilla; niinpä jälkimmäisen tulkinnassa finaalin huipennuksessa intensiteetti onkin musertavampi.
Jascha Horenstein on suurin Mahler-kapellimestari, joka taltioi sinfonioista studiossa numerot 1,3 ja 4 Lontoossa 70-luvun alussa ja yhdeksännen 50-luvun alussa Wienissä. Vain Ylösnousemus puuttuu. Kokonaiseksi sykliksi Horensteinin levytyksiä ei tekijänoikeussyistä ole koottu. Parhaita ovat livetaltioinnit 8. ja 9. sinfonioista, joissa noustaan niin lähelle taivasta että siivet miltei kärtsäävät; samaten studiolevytykset 3. ja 4. sinfoniasta ovat ihanteellisia. Usein Horensteinin taltioinnit ovat BBC-taltiointeja brittiläisten, ei aina aivan A-luokan soittajistojen kanssa. Ei pidä antaa Bournemouthin sinfoniaorkesterin tai BBC:n skottilaisen orkesterin häiritä. Mikään soittotekniikan pilkunviilaaja Horenstein ei ollut, vaan arkkitehti, jolla oli käsitys teoksen kohtalosta jo ennen aloittamista.
Bruno Walter, Mahlerin hyvä ystävä ja oppipoika tarjoaa ehkä autenttisimpia Mahler-äänitteitä, joista parhaat ovat hänen vanhoilla päivillään taltioimat 1., 2. ja 9. sinfonia; lisäksi Kathleen Ferrierin unohtumattomaksi tekemä das Lied von der Erde on ylittämätön, ja 9. sinfonian taltiointi Wienissä 30-luvulla ohittamaton historiallinen dokumentti. Sen sijaan 40-luvulla taltioidut 4. ja 5. tuntuvat hieman hätäillyiltä ehkä savikiekkoformaatin asettamien rajoitusten vuoksi. Etenkin vanhuusvuosien taltiointeja leimaa nostalginen humanismi; vanhemmissa taltioinneissa Walter osoittaa, että tultakin on joskus löytynyt.
Otto Klemperer tunnetun lausuntonsa mukaan rinnastuu toiseen autenttiseksi leimattuun, Mahlerin tunteneeseen tulkkiin siten että hän on immoralisti kun taas Walter on moralisti. Ehkä tämä pitää ymmärtää siten että Klemperer ei todellakaan kosiskele ketään: hänen Mahlerinsa on raakaa ja kompromissitonta ja "objektiivisenakin" todella järkyttävää; tästä parhaimpana esimerkkinä 9. sinfonian aivan seminaalinen tulkinta. 4. sinfonian levytys toimii aivan omanlaisenaankin, miltei ilman charmia mutta valtavalla auktoriteetilla ja karismalla.
John Barbirolli on emotionaalisen koulukunnan ehkä onnistunein edustaja, joka ehti levyttämään studio-oloissa 1., 3., 5., 6. ja 9. sinfonian; vain 8. sinfoniasta ei ole säästynyt taltiointia. Barbirollin Mahler on humaania, joskus hieman laveatempoista, riipaisevaa ja soiton puhtaus on ehkä lievästi sivuseikka, jos haluaa muodostaa edustavan käsityksen hänen Mahleristaan, mistä osoituksena esimerkiksi Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty Ylösnousemussinfonia häviää selvästi Stuttgartin radio-orkesterin versiolle, ja samaten Berliinin versio kolmosesta Hallén kolmoselle.
Bernard Haitinkin Mahler on hyvällä maulla tehtyä, ja yleensä erittäin hyvin soitettua. Haitink välttää kaikenlaisia kohtuuttomuuksia, mistä johtuen paikka paikoin (kaikkein selkeimmin likilaskuiseen 8. ja ehkä myös 5. sinfoniaan) kaipaisi lisää nostetta. Sen sijaan hänen Concertgebouw-taltiointinsa 9. sinfoniasta on teoksen ehkä ihanteellisin taltiointi, joka on miltei siinä rajalla, onko siinä yritetty jo melkein liikaa. Mielenkiintoisemmassa ja eloisammassa valossa Haitinkin esittää hänen livesyklinsä Amsterdamin joulukonserteista 80-luvulta; siinä vitonenkin enemmänkin kuin puolustaa paikkaansa, ja soitto on niin vivahteikasta kuin se voi olla. Vahinko, että sykli on epätäydellinen, siitä puuttuvat 6. ja 8. ja että se on todella jyrkästi hinnoiteltu. Kuitenkin se on kaiken siihen laitetun vaivan ja sijoituksen väärti. Se edustaa Abbadon Luzern-esitysten ohella ylintä huippua taltioiduista Mahler-sykleistä epätäydellisenäkin.
Georg Soltin Mahler-sykli on todellinen klassikko, mutta se ei oikein ole kestänyt aikaa. Jos tästä pitää, niin kuulostaahan se parhaimmillaan ihan komealta. Parhaimmillaan Solti tarjoaa todellista vuoristorata-ajelua, jos sellaista haluaa, mutta syvällisyyksiä haluava suuntaa muuanne. Tosin esimerkiksi 4. sinfonian levytys on yllättävänkin rentoutunut, ja 9. levytys lähes idiomaattisenkuuloinen. Sitten taas esimerkiksi 3. sinfoniassa piano-sävyjä ei ole ollenkaan, pianissimosta puhumattakaan. Sääli, että kokonaislevytys sisältää sinänsä virtuoosisen Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksiä, sillä yleensä Soltin levytykset Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa kuulostavat enemmän Mahlerilta. Niissä on vähemmän puristusta.
Dimitri Mitropoulos johti Mahleria New Yorkissa jo ennen Bernsteinia (kuten myös Bruno Walter ja Willem Mengelberg). Hänen Mahlerinsa perusviritys on vakavuus, miltei vihaisuus, ja siinä on yleensä eteenpäin vievä pulssi. Olematta yhtään emotiivista se siltikin onnistuu usein järkyttämään, ja se vakuuttaa useimmiten. Äänitykset - live lukuunottamatta sota-ajan 1. sinfoniaa - ovat 50-luvun liveäänityksiä, ja vaativat tiettyä hyvää tahtoa, vaikka kyllä niistä selvän saa. Kaikkein parhaimmillaan Mitropoulos lienee 6. sinfoniassa, jonka levytys New Yorkista saattaa hyvinkin olla teoksen ylittämätön taltiointi.
Lorin Maazelin Mahler Wienin filharmonikkojen kanssa on Mitropoulosin vastakohta. Muhkeasti äänitettyä ja idiomaattisesti soitettua, mutta musiikin pulssin kanssa on joskus niin ja näin. Kyllä Maazelin syklissä on hetkensäkin, ei vähiten 4. sinfoniassa, jonka tulkinta on idiomaattinen.
Gary Bertinin Mahler on varsin valoisaa, vähän kuin Abbadolla. Hänen syklinsä on varma valinta, jos haluaa Mahlerin sinfonioista yhden digitaalisesti äänitetyn sarjan. Bertinin paketin parhaita ovat 3., 5. ja 7., ehkä 8. ja 9.; sen sijaan 2. ja 6. sinfonia kaipaisivat lisää heittäytymistä.
Eliahu Inbalin sykli esittelee perus-Mahleria ilman mainittavampia vikoja, melko yllätyksetöntä ehkä. Äänitys on hyvin erotteleva ja ehkä hieman synteettinen varhaisen digitaalitekniikan tavoin. Inbalin syklistä on vaikea osoittaa aivan ehdottomia huippuesityksiä; tosin siinä ei ole varsinaisia limbojakaan.
Herbert von Karajan pumpuloi Mahlerin itsensä näköiseksi. Mikäs siinä, jos Mahlerin haluaa sellaisena. Tässä on Soltin antiteesi, jota arvostaa jos haluaa mahdollisimman muhkeaa jousivoittoista hehkutusta, jossa musiikin sisältämät inhimilliset kontrastit on tasoiteltu olemattomiin.
James Levinen Mahlerin "synti" on adagio-osien venyttäminen miltei tunnistamattomiksi. Levinen levytyksistä tulee usein sellainen vaikutelma, että ne ovat teoksen still-kuvia, kohokohtakokoelmia ilman että teoksista muodostuisi koherenttia kokonaisuutta. Tämä sanottu pätee etenkin 3. sinfoniaan; sen sijaan 4., 5 ja 7. sinfonia ovat aivan hyviä.
Pierre Boulez sai minut kuulemaan Mahlerin aivan uusin korvin, mikä ei ole aivan vähäinen saavutus. Hänen tyylilleen ei kuitenkaan täysin oikeutta sen kutsuminen Jäämiehen ruumiinavaukseksi, vaikka Boulez läpivalaiseekin partituurin. Kaikki kuuluu, ja musiikki näyttäytyy omalla äänellään. Boulezin käyttämät orkesterit - Clevelandin ja Chicagon sekä Wienin orkesterit - ovat myös ensiluokkaisia, ja näistä levytyksistä voisi vaikka opetella teokset. Toiseen ja kahdeksanteen sinfoniaan voisi kaivata lisää heittäytymistä, mutta muuten tämä on esimerkillistä tavaraa, etenkin Clevelandin orkesterin kanssa tehdyt 4. ja 7. sinfonia. Myös 3. sinfonian Anne-Sophie Otterin tähdittämä Sehr langsam. Misterioso on aivan maaginen, ja 9. sinfonian avausosa miltei Klempererin tasoa.
Michael Tilson Thomas on levyttänyt kaikki Mahlerin sinfonioita kahteen otteeseen: 80-luvulla epätäydellisen syklin Lontoossa ja 2000-luvulla koko sarjan San Franciscossa.
Michael Gielen on kuin vähän rupisemmin soitettua Boulezia, vaikka ei Baden-Badenin orkesterin mitenkään tarvitse hävetä. Pääsääntönä kuitenkin on, että jos omistaa jo Boulezin levytyksiä, Gielen kulkee aika lailla samoilla linjoilla, eikä näin ollen kovastikaan paljoa tuo uusia ulottuvuuksia. Gielen on ehkä hieman Boulezia lyyrisempi ja kamarimusiikillisempi; tämä käy selväksi ainakin 4. ja 8. sinfoniassa, joista jälkimmäinen on liiankin kamarimusiikillinen. Erityisen onnistuneita Gielen-sarjassa ovat sinfoniat no 4, 7 ja 9; sekin yhteinen piirre Boulezin kanssa.
Vaclav Neumann on ainakin minulle positiivinen tuttavuus vakiintuneiden Mahler-tervaskantojen oheen. Hänen Mahlerinsa on kahdessakin mielessä elävää: sekä pulssiltaan suhteellisen joutuisaa että mainion Tsekkiläisen filharmonian ansiosta hyvin luonnehdittua ja ei-steriiliä. Vielä en ole kuunnellut kaikkia Neumannin Mahler-levytyksiä, joita hän on tehnyt sekä oman Tsekkiläisen filharmoniansa että Dresdenin Staatskapellen kanssa, mutta ainakin Ylösnousemussinfonia toimii harvinaisen hyvin, ja myös Tuhannen sinfonia on koherentti. Lisäksi Dresdenin levytyksistä 5. sinfonia on yksi parhaimpia teoksen taltiointeja.
Benjamin Zander Bostonin kakkosorkesterin Filharmonikoiden kanssa on yksi arvostetuimpia uudempia Mahler-tulkkeja. Olen miltei jäävi hänen suhteensa, sillä hänen taltiointejaan löytyy striimeistä hyvin niukalti, mutta ainakin kolmosen levytys onnistui olemaan koulumestarimaisen ikävystyttävä. Siinä joutui höristämään korvia vain yhdestä syystä: äänitys oli niin hiljainen ettei siitä oikein kuullut mitään.
Wyn Morris, tuo Walesin Segerstam on yleensä aivan omanlaistaan kuunneltavaa: keskimäärin lähes ennätyshidasta mutta yleensä siltikin mielenkiintoista. Orkesterina soittava "Sinfonica of London" ei missään nimessä ole Lontoon ykkös- eikä edes kakkoskorin soittajisto, mutta esimerkiksi Tuhannen sinfoniaan he lataavat harvinaislaatuista voimaa, ja heidän levytyksensä kuuntelee paljon mieluummin kuin esimerkiksi Soltin.
Takashi Asahina, tuo Japanin Celibidache tarjoaa etenkin 3. ja 9 sinfoniasta erinomaiset versiot, ennätyksellisen tai ainakin lähes ennätyksellisen hitaat, ja juuri sinfonioiden hitaissa finaaleissa Asahina on parhaimmillaan.
Markus Stenz on uudemmista kapellimestareista erinomaisessa maineessa. En ole vielä ehtinyt hänen levytyksiään kuunnella kuin pieninä maistiaisina. Palaan häneen sitten kun olen hänen aikaansaannoksiinsa perehtynyt. Sama pätee Zanderinkiin.
Kirill Kondrashin tarjoaa yleensä hyvin vauhdikasta, aivan omanlaistaan Mahleria. Etenkin kuudes sinfonia on ennätysnopea, mutta siltikin jollain tavalla miltei järkeenkäypä. Kondrashinista tulee usein vaikutelma, että hän on kuin paremmin äänitettyä Schercheniä.
Rafael Kubelikista Daniel Barenboim on sanonut aika osuvasti: "I often thought I was missing something in Mahler until I listened to Kubelík. There is a lot more to be discovered in these pieces than just a generalized form of extrovert excitement. That is what Kubelík showed." Kubelikin Mahler on aina linjakasta, koherenttia ja erittäin hyvin aikaa kestävää: moni Kubelikin levytys kasvaa kuuntelukertojen myötä vain siedettävästä oikein validiksi. Vain äänitys ei oikein ole kestänyt aikaa: tilavaikutelma on aika lattea, ja ääni jotenkin hieman kireä. Ehdotonta huippua Kubelikin syklissä edustavat 1. ja 3. sinfonia; yleensäkin varhaisempi Wunderhorn-tuotanto istuu Kubelikille parhaiten. Rutiinitasolle jäävät lähinnä vitonen, seiska ja yhdeksäinen, mutta nekään eivät kompastele.
Riccardo Chaillyn Mahler on mahdollisimman muhkeaa ja siinä on ulosmitattu luultavasti kaikkein upeimmansaundista Mahleria. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri on parhaimmillaan, eikä Deccan äänityskään ole aivan huono. Kuitenkin Chailly pelaa kovin varman päälle. Tämä sopinee peruskuulijoille, jotka haluavat vain musiikin, mutta Mahlerinsa jo tunteville Chailly ei anna uusia tulokulmia tai yllätyksiä missään kohdassa. Chaillyn sarjan parasta kuunneltavaa ovat 4. sinfonia ja kolmosen alkupuoli; muuten Chailly tarjoaa varmaotteista unilääkettä.
Klaus Tennstedt hämmentää minua. Ensi kerralla yleisvaikutelmaksi tuli tosikkomaisuus, toisella kerralla Tennstedt kuulosti ihan kelvolliselta perus-Mahlerilta ja nyttemmin olen joutunut taas reivaamaan käsitystäni hänestä mikromanageeraavan subjektivistin suuntaan. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että Tennstedtin tulkinnat ovat rikkaita, mene ja tiedä, En vain ole varma, jaksanko enää löytää vieläkin uusia elementtejä Tennstedtistä. Luultavasti olen tehnyt päätelmäni Tennstedtistä tosikkona kolmannen sinfonian perusteella, sillä siinä on todella traaginen sävy. Parhaimmillaan Tennstedt lienee livetaltioinneissaan, etenkin 2. ja 8. sinfoniasta.
Simon Rattlen nuoruudenlevytyksistä Birminghamista ei saa käsitystä että Rattle oikein tietäisi, mitä tekee ja mikä on hänen valitsemansa tyylilaji tai kokonaisnäkemys. Teoksen sävy voi muuttua hetkessä nostalgisesta traagiseksi, hilpeästä juhlavaksi. Yleensä hänen huippulevytyksenään pidetään kakkosta, mutta itse nostaisin esiin kutosen ja kahdeksikon ja kolmosen tietyin varauksin. Voi olla, että Rattlen näkemys on sittemmin saanut syvyyttä; hänhän oli vielä kovin nuori mies näiden levytysten aikoihin. Minulta on vielä tutustumatta suurin osa hänen Berliinissä tehdyistä uudemmista taltioinneista, joista ainakin 9. on parhaasta päästä ainakin moderneja levytyksiä.
David Zinmanin levytykset ovat markkinoiden ehkä parhaiten äänitettyjä Telarc-levytysten ohella (Lopez Cobos ja Yoel Levi). Niiden linja on varsin epäsentimentaalinen ja no-frills; yksittäisistä levytyksistä nostaisin esiin viidennen sinfonian, joka kuuluu omiin suosikkeihini. Nelonenkin on erinomainen väärää finaalisolistia lukuunottamatta.
Hermann Scherchen, tuo kapellimestareiden maverikki, on yksi Mahler-pioneereista. Häneltä voi odottaa melkein mitä hyvänsä; yleensä hänen levytyksiään kuitenkin leimaa rivakka yleistempo ja tietty hälläväliä-asenne viimeistelyyn. Tosin vika voi enemmän olla keskinkertaisissa orkestereissa kuin Scherchenissä. Joissakin sinfonioissa - 5 ja 6 - scherzo-osia on leikelty noin kolmannekseen. Haluaisin kovasti pitää tämän omantienkulkijan levytyksistä enemmän, mutta en oikein voi nähdä perustellummaksi esim. hänen kuin Claudio Abbadon levytyksien hankkimista.
Maurice Abravanel johti vuosikymmeniä Utahin sinfoniaorkesteria ja kuuluu varhaisten Mahler-levyttäjien pioneereihin. Hänen syklinsä on melko karheasti soitettu, mutta kapellimestarina Abravanel osoittaa harvinaislaatuista Mahlerin ymmärtämystä, ja Utahin sykli on paljon kiinnostavampaa kuunneltavaa kuin moni vähemmän rosoinen digitaalinen sykli.
Claudio Abbado on viimeisen ehkä 40 vuoden merkittävin Mahler-tulkki - Haitinkin ohella - joka on levyttänyt Mahlerin sinfonioita usean orkesterin kanssa; valitettavasti vain kahteen Deutsche Grammophonin boksiin kootusti ei saa kaikkia ihanne-esityksiä, vaan joutuu hajauttamaan ja ostamaan yksittäislevytyksiä, ja lisäksi vain dvd:inä löytyviä taltiointeja Mahler-nuoriso-orkesterin ja Luzernin festivaaliorkesterin kanssa. Paras Abbadon Mahler-taltiointi lienee onneksi sentään Berliini-painotteisesta boksista, Luzernin livetaltiointi Ylösnousemussinfoniasta; kakkosen ohella Abbado loistaa 7. sinfoniassa, jonka hänen voi sanoa omistavan. Abbadon Mahler on yleensä suhteellisen valoisaa vähän Bertinin malliin, mutta ei siitä emootiota puutu. Abbadon leimaaminen kevytmahleristiksi ei tee hänelle täyttä oikeutta, mutta hänen tulkinnoistaan loistavat poissaolollaan Tennstedtin tai Bernsteinin välillä tukahduttava emotionalismi ja Soltin itsestäänsyttyvä itsetarkoituksellinen kiihkeys. Hänen Mahlerinsa on nimenomaan musiikkia.
Leonard Bernsteinin levytyksiä halajava joutuu myös hankkimaan yksittäisiä levytyksiä, vaikkakin kahdesta kokonaisesta syklistä varhaisempi New Yorkin sykli on hivenen parempi. Subjektiiviseksi sanotun - tai ekstrovertin - koulukunnan ruumiillistuma, jolle ekstroverttinä mediapersoonana on annettu ehkä suhteettoman suuri osuus Mahlerin musiikin tunnetuksi tekemisessä. Bernstein samastuu paitsi musiikkiin, myös säveltäjään täydellisesti. Parhaimmillaan Bernsteinin Mahler näyttäytyy vanhemmassa New Yorkin syklissä sinfonioissa 3 ja 7 ja uudemmassa DG-paketissa numerossa 5, joissa emootio palvelee musiikkia. Tosin emotiivisyys on hämäävä termi, sillä verrattaessa esimerkiksi Bernsteinin ja Horensteinin kahta klassista tulkintaa Mahlerin kolmosesta, ero syntyy lähinnä siitä miten teoksen draaman kaari rakennetaan. Bernstein paljastaa kortit heti kun taas Horenstein rakentaa maltilla; niinpä jälkimmäisen tulkinnassa finaalin huipennuksessa intensiteetti onkin musertavampi.
Jascha Horenstein on suurin Mahler-kapellimestari, joka taltioi sinfonioista studiossa numerot 1,3 ja 4 Lontoossa 70-luvun alussa ja yhdeksännen 50-luvun alussa Wienissä. Vain Ylösnousemus puuttuu. Kokonaiseksi sykliksi Horensteinin levytyksiä ei tekijänoikeussyistä ole koottu. Parhaita ovat livetaltioinnit 8. ja 9. sinfonioista, joissa noustaan niin lähelle taivasta että siivet miltei kärtsäävät; samaten studiolevytykset 3. ja 4. sinfoniasta ovat ihanteellisia. Usein Horensteinin taltioinnit ovat BBC-taltiointeja brittiläisten, ei aina aivan A-luokan soittajistojen kanssa. Ei pidä antaa Bournemouthin sinfoniaorkesterin tai BBC:n skottilaisen orkesterin häiritä. Mikään soittotekniikan pilkunviilaaja Horenstein ei ollut, vaan arkkitehti, jolla oli käsitys teoksen kohtalosta jo ennen aloittamista.
Bruno Walter, Mahlerin hyvä ystävä ja oppipoika tarjoaa ehkä autenttisimpia Mahler-äänitteitä, joista parhaat ovat hänen vanhoilla päivillään taltioimat 1., 2. ja 9. sinfonia; lisäksi Kathleen Ferrierin unohtumattomaksi tekemä das Lied von der Erde on ylittämätön, ja 9. sinfonian taltiointi Wienissä 30-luvulla ohittamaton historiallinen dokumentti. Sen sijaan 40-luvulla taltioidut 4. ja 5. tuntuvat hieman hätäillyiltä ehkä savikiekkoformaatin asettamien rajoitusten vuoksi. Etenkin vanhuusvuosien taltiointeja leimaa nostalginen humanismi; vanhemmissa taltioinneissa Walter osoittaa, että tultakin on joskus löytynyt.
Otto Klemperer tunnetun lausuntonsa mukaan rinnastuu toiseen autenttiseksi leimattuun, Mahlerin tunteneeseen tulkkiin siten että hän on immoralisti kun taas Walter on moralisti. Ehkä tämä pitää ymmärtää siten että Klemperer ei todellakaan kosiskele ketään: hänen Mahlerinsa on raakaa ja kompromissitonta ja "objektiivisenakin" todella järkyttävää; tästä parhaimpana esimerkkinä 9. sinfonian aivan seminaalinen tulkinta. 4. sinfonian levytys toimii aivan omanlaisenaankin, miltei ilman charmia mutta valtavalla auktoriteetilla ja karismalla.
John Barbirolli on emotionaalisen koulukunnan ehkä onnistunein edustaja, joka ehti levyttämään studio-oloissa 1., 3., 5., 6. ja 9. sinfonian; vain 8. sinfoniasta ei ole säästynyt taltiointia. Barbirollin Mahler on humaania, joskus hieman laveatempoista, riipaisevaa ja soiton puhtaus on ehkä lievästi sivuseikka, jos haluaa muodostaa edustavan käsityksen hänen Mahleristaan, mistä osoituksena esimerkiksi Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty Ylösnousemussinfonia häviää selvästi Stuttgartin radio-orkesterin versiolle, ja samaten Berliinin versio kolmosesta Hallén kolmoselle.
Bernard Haitinkin Mahler on hyvällä maulla tehtyä, ja yleensä erittäin hyvin soitettua. Haitink välttää kaikenlaisia kohtuuttomuuksia, mistä johtuen paikka paikoin (kaikkein selkeimmin likilaskuiseen 8. ja ehkä myös 5. sinfoniaan) kaipaisi lisää nostetta. Sen sijaan hänen Concertgebouw-taltiointinsa 9. sinfoniasta on teoksen ehkä ihanteellisin taltiointi, joka on miltei siinä rajalla, onko siinä yritetty jo melkein liikaa. Mielenkiintoisemmassa ja eloisammassa valossa Haitinkin esittää hänen livesyklinsä Amsterdamin joulukonserteista 80-luvulta; siinä vitonenkin enemmänkin kuin puolustaa paikkaansa, ja soitto on niin vivahteikasta kuin se voi olla. Vahinko, että sykli on epätäydellinen, siitä puuttuvat 6. ja 8. ja että se on todella jyrkästi hinnoiteltu. Kuitenkin se on kaiken siihen laitetun vaivan ja sijoituksen väärti. Se edustaa Abbadon Luzern-esitysten ohella ylintä huippua taltioiduista Mahler-sykleistä epätäydellisenäkin.
Georg Soltin Mahler-sykli on todellinen klassikko, mutta se ei oikein ole kestänyt aikaa. Jos tästä pitää, niin kuulostaahan se parhaimmillaan ihan komealta. Parhaimmillaan Solti tarjoaa todellista vuoristorata-ajelua, jos sellaista haluaa, mutta syvällisyyksiä haluava suuntaa muuanne. Tosin esimerkiksi 4. sinfonian levytys on yllättävänkin rentoutunut, ja 9. levytys lähes idiomaattisenkuuloinen. Sitten taas esimerkiksi 3. sinfoniassa piano-sävyjä ei ole ollenkaan, pianissimosta puhumattakaan. Sääli, että kokonaislevytys sisältää sinänsä virtuoosisen Chicagon sinfoniaorkesterin levytyksiä, sillä yleensä Soltin levytykset Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa kuulostavat enemmän Mahlerilta. Niissä on vähemmän puristusta.
Dimitri Mitropoulos johti Mahleria New Yorkissa jo ennen Bernsteinia (kuten myös Bruno Walter ja Willem Mengelberg). Hänen Mahlerinsa perusviritys on vakavuus, miltei vihaisuus, ja siinä on yleensä eteenpäin vievä pulssi. Olematta yhtään emotiivista se siltikin onnistuu usein järkyttämään, ja se vakuuttaa useimmiten. Äänitykset - live lukuunottamatta sota-ajan 1. sinfoniaa - ovat 50-luvun liveäänityksiä, ja vaativat tiettyä hyvää tahtoa, vaikka kyllä niistä selvän saa. Kaikkein parhaimmillaan Mitropoulos lienee 6. sinfoniassa, jonka levytys New Yorkista saattaa hyvinkin olla teoksen ylittämätön taltiointi.
Lorin Maazelin Mahler Wienin filharmonikkojen kanssa on Mitropoulosin vastakohta. Muhkeasti äänitettyä ja idiomaattisesti soitettua, mutta musiikin pulssin kanssa on joskus niin ja näin. Kyllä Maazelin syklissä on hetkensäkin, ei vähiten 4. sinfoniassa, jonka tulkinta on idiomaattinen.
Gary Bertinin Mahler on varsin valoisaa, vähän kuin Abbadolla. Hänen syklinsä on varma valinta, jos haluaa Mahlerin sinfonioista yhden digitaalisesti äänitetyn sarjan. Bertinin paketin parhaita ovat 3., 5. ja 7., ehkä 8. ja 9.; sen sijaan 2. ja 6. sinfonia kaipaisivat lisää heittäytymistä.
Eliahu Inbalin sykli esittelee perus-Mahleria ilman mainittavampia vikoja, melko yllätyksetöntä ehkä. Äänitys on hyvin erotteleva ja ehkä hieman synteettinen varhaisen digitaalitekniikan tavoin. Inbalin syklistä on vaikea osoittaa aivan ehdottomia huippuesityksiä; tosin siinä ei ole varsinaisia limbojakaan.
Herbert von Karajan pumpuloi Mahlerin itsensä näköiseksi. Mikäs siinä, jos Mahlerin haluaa sellaisena. Tässä on Soltin antiteesi, jota arvostaa jos haluaa mahdollisimman muhkeaa jousivoittoista hehkutusta, jossa musiikin sisältämät inhimilliset kontrastit on tasoiteltu olemattomiin.
James Levinen Mahlerin "synti" on adagio-osien venyttäminen miltei tunnistamattomiksi. Levinen levytyksistä tulee usein sellainen vaikutelma, että ne ovat teoksen still-kuvia, kohokohtakokoelmia ilman että teoksista muodostuisi koherenttia kokonaisuutta. Tämä sanottu pätee etenkin 3. sinfoniaan; sen sijaan 4., 5 ja 7. sinfonia ovat aivan hyviä.
Pierre Boulez sai minut kuulemaan Mahlerin aivan uusin korvin, mikä ei ole aivan vähäinen saavutus. Hänen tyylilleen ei kuitenkaan täysin oikeutta sen kutsuminen Jäämiehen ruumiinavaukseksi, vaikka Boulez läpivalaiseekin partituurin. Kaikki kuuluu, ja musiikki näyttäytyy omalla äänellään. Boulezin käyttämät orkesterit - Clevelandin ja Chicagon sekä Wienin orkesterit - ovat myös ensiluokkaisia, ja näistä levytyksistä voisi vaikka opetella teokset. Toiseen ja kahdeksanteen sinfoniaan voisi kaivata lisää heittäytymistä, mutta muuten tämä on esimerkillistä tavaraa, etenkin Clevelandin orkesterin kanssa tehdyt 4. ja 7. sinfonia. Myös 3. sinfonian Anne-Sophie Otterin tähdittämä Sehr langsam. Misterioso on aivan maaginen, ja 9. sinfonian avausosa miltei Klempererin tasoa.
Michael Tilson Thomas on levyttänyt kaikki Mahlerin sinfonioita kahteen otteeseen: 80-luvulla epätäydellisen syklin Lontoossa ja 2000-luvulla koko sarjan San Franciscossa.
Michael Gielen on kuin vähän rupisemmin soitettua Boulezia, vaikka ei Baden-Badenin orkesterin mitenkään tarvitse hävetä. Pääsääntönä kuitenkin on, että jos omistaa jo Boulezin levytyksiä, Gielen kulkee aika lailla samoilla linjoilla, eikä näin ollen kovastikaan paljoa tuo uusia ulottuvuuksia. Gielen on ehkä hieman Boulezia lyyrisempi ja kamarimusiikillisempi; tämä käy selväksi ainakin 4. ja 8. sinfoniassa, joista jälkimmäinen on liiankin kamarimusiikillinen. Erityisen onnistuneita Gielen-sarjassa ovat sinfoniat no 4, 7 ja 9; sekin yhteinen piirre Boulezin kanssa.
Vaclav Neumann on ainakin minulle positiivinen tuttavuus vakiintuneiden Mahler-tervaskantojen oheen. Hänen Mahlerinsa on kahdessakin mielessä elävää: sekä pulssiltaan suhteellisen joutuisaa että mainion Tsekkiläisen filharmonian ansiosta hyvin luonnehdittua ja ei-steriiliä. Vielä en ole kuunnellut kaikkia Neumannin Mahler-levytyksiä, joita hän on tehnyt sekä oman Tsekkiläisen filharmoniansa että Dresdenin Staatskapellen kanssa, mutta ainakin Ylösnousemussinfonia toimii harvinaisen hyvin, ja myös Tuhannen sinfonia on koherentti. Lisäksi Dresdenin levytyksistä 5. sinfonia on yksi parhaimpia teoksen taltiointeja.
Benjamin Zander Bostonin kakkosorkesterin Filharmonikoiden kanssa on yksi arvostetuimpia uudempia Mahler-tulkkeja. Olen miltei jäävi hänen suhteensa, sillä hänen taltiointejaan löytyy striimeistä hyvin niukalti, mutta ainakin kolmosen levytys onnistui olemaan koulumestarimaisen ikävystyttävä. Siinä joutui höristämään korvia vain yhdestä syystä: äänitys oli niin hiljainen ettei siitä oikein kuullut mitään.
Wyn Morris, tuo Walesin Segerstam on yleensä aivan omanlaistaan kuunneltavaa: keskimäärin lähes ennätyshidasta mutta yleensä siltikin mielenkiintoista. Orkesterina soittava "Sinfonica of London" ei missään nimessä ole Lontoon ykkös- eikä edes kakkoskorin soittajisto, mutta esimerkiksi Tuhannen sinfoniaan he lataavat harvinaislaatuista voimaa, ja heidän levytyksensä kuuntelee paljon mieluummin kuin esimerkiksi Soltin.
Takashi Asahina, tuo Japanin Celibidache tarjoaa etenkin 3. ja 9 sinfoniasta erinomaiset versiot, ennätyksellisen tai ainakin lähes ennätyksellisen hitaat, ja juuri sinfonioiden hitaissa finaaleissa Asahina on parhaimmillaan.
Markus Stenz on uudemmista kapellimestareista erinomaisessa maineessa. En ole vielä ehtinyt hänen levytyksiään kuunnella kuin pieninä maistiaisina. Palaan häneen sitten kun olen hänen aikaansaannoksiinsa perehtynyt. Sama pätee Zanderinkiin.
Kirill Kondrashin tarjoaa yleensä hyvin vauhdikasta, aivan omanlaistaan Mahleria. Etenkin kuudes sinfonia on ennätysnopea, mutta siltikin jollain tavalla miltei järkeenkäypä. Kondrashinista tulee usein vaikutelma, että hän on kuin paremmin äänitettyä Schercheniä.
Kommentit
Lähetä kommentti